Maskuliinisuuden historiasta

Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.

Non scholae sed vitae discimus?

Ihmiselämä pidentyy, mutta elämän valinnat tulee tehdä yhä aikaisemmin. Tuntuu, että jo synnytyssairaalassa pitäisi nähdä lapsen potentiaali… HS:n artikkelin mukaan koulutukselliset valinnat voivat mennä pahemman kerran pieleen ennen 25. ikävuotta, koska aivot kehittyvät siihen asti.

Ei siis ihme, että viikkolehtien juttutyypiksi on vakiintumassa “oravanpyörästä hyppääminen” tai vähemmän dramaattisesti alan vaihtaminen. Vaikka koulutus aikanaan olisi vastannut käsitystä parhaasta mahdollisesta alasta, ihminen muuttuu siinä missä maailmakin.

Kun on elänyt elämää hieman pitempään ja toisaalta seuraa yhden ekaluokkalaisen ja yhden päiväkoti-ikäisen taaperrusta, mieleen hiipii myös lievä kauhu. Koulu saa määrittää meitä suunnattoman paljon keskeisinä kehitysvuosinamme. Mitä kilpailuhenkisemmäksi yhteiskunta menee, sitä vakavammin vanhemmatkin ottavat koulun arviot lapsistaan. Kouluun mennessä iso osa lapseen liittyvistä mielikuvista muuttuu koulukeskeisiksi. Todistakaa että olen väärässä, en usko että pystytte.

Alakouluvaiheessa keskitytään perustaitojen opetteluun, mikä onkin kaikille välttämätöntä. Samoin sinänsä monille huonosti sopiva ympäristö eli suuri samanikäisten ryhmä sisätiloissa tulee testatuksi: kestääkö se… Jos ei kestä, on olemassa lukuisia kivoja kirjainyhdistelmiä. Ympäristössähän ei ole mitään vikaa.

Arvostan periaatteessa opettajien työtä, en takuulla itse pystyisi siihen. Kun kuitenkin ajatellaan koulussa vaikuttavien aikuisten maailmankuvaa, huomaamme pian sen keskeisen piirteen: nämä ihmiset ovat halunneet tulla kouluun töihin. Todennäköisesti he ovat olleet melko vähän töissä missään muualla, varsinkaan aikuisiällä. Heistä monet ovat koko korkeakoulutuksensa ajan tienneet, mihin ovat menossa ja arvioivat siis maailmaa siitä lähtokohdasta.

Eihän siinä mitään vikaa ole, että on tietyn alan ihminen. Paitsi että jos edessä oleva piltti ei sovellu koulun tyyppiseen ympäristöön ollenkaan, hänen potentiaalinsa jää takuulla havaitsematta. Moni kunnon curling-vanhempi ryhtyy tässä kohtaa väittämään opettajaa epäpäteväksi, mitä hän ei välttämättä lainkaan ole. Lapsi voi olla synnynnäisesti epäpätevä kouluun, mikä ei ole sama kuin oppimiseen saati työntekoon.

Omat kykyni havaitsin vasta yliopistossa, mikä ei ole sinänsä ihme. Harva peruskoulun tai lukion opettaja on tehnyt tutkimusta gradua enempää ja sekin on voinut olla melkoista pakkopullaa. Ajatuksiani pidettiin näissä oppilaitoksissa mielenkiintoisina, mutta yleensä sarkastisin kommentein takaisin tulevina. Oli järkytys, kun luennolla avasin suuni ja sain asiallisen vastauksen. Siksi kai “sydämeni tänne jää”…

Yliopisto toisaalta rajoittunut paikka onkin. Yliopiston opettajatkin ovat harvoin olleet pitemmän aikaa “oikeissa töissä”, kuten se usein viehättävästi ilmaistaan. Koulutus tähtää monella alalla sen yleistietojen antamiseen, loppuvaiheessa voidaan vähän erikoistua johonkin. Erityistaitoja opetetaan vaihtelevasti. Monesti käytäntöä lähenevät kurssit tähtäävät ennen kaikkea opinnäytteiden tekemiseen.

Kuten peruskoulussa ja lukiossa, yliopistossakin harva opiskelijoista ryhtyy työskentelemään samassa tai samankaltaisessa oppilaitoksessa. Kuitenkin, jos tarkastellaan asiaa lähemmin, nämä oppilaitokset opettavat ihmistä ennen kaikkea niiden itsensä sisältämiin asioihin ja käytäntöihin. Työ, se mitä oikeasti tullaan tekemään, on pakko oppia jossain muualla.

Minulle tämän asian havaitseminen on aiheuttanut välillä melkoisia motivoitumisvaikeuksia varsinkin metodiopetuksen suhteen. Ei se nyt ihan niinkään ole ollut, että “kyvytön opettaa halutonta tekemään hyödytöntä”, mutta joskus on läheltä liipannut. Yliopistopedagogiikka kuulemma parantaa kaikki vaivat, mutta en usko että perusongelmaa: mihin me koulutamme ihmisiä?

Näitä asioita koskevat pohdintani ovat aiheuttaneet hiljaisuuden tai naurahduksen: ei se ole meidän huolemme. Valmistuneiden palaute on monesti ihan tyytyväistä ja jopa kiittävää. Mutta kun minä haluaisin nähdä selkeän yhteyden opettamani asian ja jonkin tulevan välillä, ja koska oma ammattikokemukseni on pääosin tutkimuksesta eikä vaikkapa valtionhallinnosta, sitä ei ole mahdollista nähdä.

Suomalaisen koulutusputken kummallisuudet ovat mielestäni juuri siinä vaiheessa, jolloin ihmisen omiin aivoihin ei voi vielä luottaa. Ei kyllä aikuistenkaan aivoihin, näköjään.

1) Ylioppilastutkinto on tarpeeton, koska se on ylimääräinen koe lukion oppimäärien lisäksi eikä useimmiten riitä sisäänpääsyyn mihinkään oppilaitokseen itsessään. Poistettakoon kalliina ja tarpeettomana.

2) Valintakoejärjestelmää tulee kehittää muttei suinkaan poistaa, kuten joku kahjo on esittänyt. Pitäähän oppilaitoksilla olla oikeus valita opiskelijansa siinä missä ravintoloilla asiakkaansa.

3) Kandidaatintutkinto korkeakoulujen perustutkinnoksi. Mitä useimpiin yliopiston ulkopuolisiin ammatteihin vaaditaan, sen oppii 2-3 vuodessa. Se, että työnantajat luulevat tarvitsevansa maistereita tai jopa tohtoreita kahviaan keittämään on sitten toinen asia…

4) Suoraan lukiosta yliopistoon tulemista sen sijaan ei pidä suositella eikä siihen kannustaa. Elämänkokemuksen ja -näkemyksen hankkiminen edesauttaa myöhempiä opintoja selvästi. Kolmekymppinen graduntekijä on huomattavasti helpompi tapaus kuin 5 vuotta nuorempi.

5) Maisterintutkinto selkeästi tieteelliseksi tutkinnoksi, joka on varattu niille, joita kiinnostaa tutkimustieto ja sen tuottaminen.

Ja ennen kaikkea ja kaiken jälkeen sen tajuaminen, että maailma on avara eikä koulutus auta kaikkeen. Moneen asiaan kyllä, jos se kohtaa oikean ihmisen oikeaan aikaan. Mutta koska se oikea aika on, ja sopiiko ihminen koulutukseen vain siksi, että iskä ja äiskäkin, se on ihan toinen juttu, joka vaatisi huomattavasti enemmän inhimillisyyttä ja ymmärrystä kuin nykyään useimmiten on tarjolla.

Liitän tähän loppuun tuoreen uutisen humanistien valmiuksista työmarkkinoilla.

Sotilaallinen Isänmaallinen Puolue ja minä

Jos se ei ole trolli, olen oikeasti huolissani. Nimittäin Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen (tästä lähin SIP) tekstit ovat monella tapaa karmeita.

“Sotilasarvo on ihmisarvo”, “Venäjä on olemassa vain alistaakseen Suomea”, nämähän voisivat vielä mennä täydestä. Presidentinvaalien alla toisaalta todettiin, kuten aiemminkin, että “samansukuissiitineläjistä kootuilla sotilasosastoilla voisi olla huomattavakin etusija erisukuissiitineläjiin verrattuna esimerkiksi yhteishengen kannalta. Samansukuissiitineläjien osastoilla voisi olla myös pelotevaikutusta samansukuiissiitineloa tunnetusti kammoaviin venäläisiin, erityisesti jos sotatiedotuksissa vihjailtaisiin ao. osastojen saaneen koulutusta samansukuisraiskaamisessa osana lähitaistelumenetelmiä”. Jos joku vielä ottaa tosissaan, miettiköön hieman itseään…

Kieli on huoliteltua, nykysuomeen muunnettua 1930-40-lukujen suomea, ryyditettynä tyylinmukaisilla omilla kehitelmillä (ks. yllä). Ei tähän keskivertopersu pysty, eikä sellaisesta olekaan kysymys. Onhan SIP uskonnollisesti ja etnisesti hyvin liberaali. Kaikki palautuu sotilaalliseen maanpuolustukseen, joka siis on ainoa arvo. Meille naisille kuulemma riittää jos olemme lähisukua asepalveluksen suorittaneille jaloille olennoille. Raiskauskannanotosta kiitämme, joskaan emme lämpimästi.

Sankarikuolemantutkijana hersyttelen äärimmilleen viedyllä, hyvin tutulla retoriikalla. Kansakunta jalostuu sodassa, joka parantaa kaiken heikkouden ja leväperäisyyden. Ja vaikka tiedossa on kansan suuren osan tai sen kokonaan tuhoutuminen, Suomen pyhä tehtävä on tähän sotaan käydä ja kirkastaa maailmalle olemassaolomme (tai sen päättymisen) syvin merkitys.

Tuttua, niin tuttua. Ehkä olen liikaakin tottunut tällaisiin, koska pidän blogia vain hauskana. En oleta että se moniakaan huvittaisi samassa määrin.

Mielestäni blogin tarkoitus on perussuomalaiseksi mielletyllä, mutta väliin muuallakin esiin pulpahtelevalla militarismilla leikittely. Vitsinä on, että moni ihan oikeasti isänmaallinen (erotettava ISÄM MAALLISESTA) kansalainen on jonkin matkaa joistakin asioista samaa mieltä (lobotomiasta tuskin kuitenkaan). Sitten kuitenkin tulee reaktio: “Ei helvetti…”

Joudumme tarkentamaan kantojamme: mihin oikeastaan uskomme ja mihin emme. Tekisi hyvää monelle muillekin aikamme uhoamisen aiheilla leikitteleville. Esimerkiksi islamofobit eivät monesti tunnu jarruttelevan ollenkaan.

Erityisesti kiitämme “siitinelo”-sanan palauttamista kieleemme. Onhan se nykynuorisolle tuntematon ja meille eilispäivän nuorillekin tuttu lähinnä Pahkasiasta. Hyvä siis näin. Toisaalta eduskunnassa vedetään oikealta ohi: Lea Mäkipää on kuulemma puhunut heterosuhteissa esiintyvästä “ruumiillis-biologisesta kokonaishyvästä”, mitä se ikinä onkaan. Ei varmaan “samansukuissiitineloa”. Henkinen yhteys nettitrolliin on kuitenkin selvästi olemassa.

Fanien oikea paikka

Eilisessä Hesarissa oli kuulemma juttua jääkiekkoseura Ilveksen ahdingosta. Luin juuri Veikkaajasta todennäköisesti paremman jutun, joten en rynnännyt Lasitalon ihmettä hankkimaan…

Menemättä sen syvemmälle tematiikkaan, johon minulla ei ole kovin paljon annettavaa innokkaan nyökyttelyn lisäksi, Ilveksen yhdeksi suureksi ongelmaksi nimetään useilla tahoilla omistaja, joka on myös fani. Omistajan roolihan voi olla mitä tahansa pelkästä rahoittamisesta isoihinkin päätöksiin. Ilveksessä faniomistaja Meskanen on ilmeisesti ollut liian innokas touhuamaan asioissa, joista hän eri alan ihmisenä ymmärtää liian vähän.

Tästä tuli mieleen epäilemättä tämän bloggauksen uskottavuutta vähentävä mielleyhtymä, mutta laitetaan nyt kuitenkin. Maikkarin tv-sarja Helsingin herra on osattu tehdä koukuttavaksi ja näyttelijät ovat melkoisen hyviä. Sarjassa on monta juonentynkää, mutta keskeisenä on laulutähti Maisan kietoutuminen muka vain sponsorina toimivan ja todellisuudessa häntä kiimaisesti stalkkaavan markkinamiehen verkkoon.

Samalla Maisan “musiikillinen uudistuminen” ja “omien biisien esittäminen”, nuo musiikkimaailman klassiset lausumat, menee aivan eri suuntaan kuin hän on ajatellut. Kenen mielikuva ratkaisee lopulta?

Tästä taas tuli mieleen pari kuulemaani tarinaa tutkimuksen puolelta. (Aika loikka, eikö.) Yleensä tutkimuksen rahoittaja ei paljon puutu tutkimuksen toteutukseen – toki koetamme muistaa raportoida asianmukaisesti ja totuudenkin. Pienet säätiöt ja seurat kuitenkin saattavat innostua tekeillä olevasta tutkimuksesta hieman liikaa.

Tutkimusta halutaan ohjata, vaikkei oikein ymmärretä miten se käytännössä tapahtuu. Arvellaan jopa, että maksajalla on tekijänoikeus valmiiseen työhön. Joka tapauksessa ollaan tutkijan niskassa minkä ehditään, mikä on erityisen hankalaa, jos työn tekeminen on niskassa olijalle vähintäänkin hämärää.

Oma kokemukseni tutkimuksen tekemisestä seurataholle on kyllä positiivinen. Kenties sanaristikkoihmiset, itsekin kustannusalalla monessa tapauksessa ollen, ymmärtävät jättää ihmisen rauhaan paremmin kuin joillain toisilla tahoilla. Niin tai näin, ihmettelen edelleen, miten nikottelematta homma lopulta meni.

Silloinkin, kun ohjausta nimenomaan on pyydetty, täytyy pitää pää kylmänä ja kieli keskellä suuta ja mitä nyt vielä. Tutkimus on varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla henkilökohtainen prosessi, josta ei asiantuntevakaan sivustakatsoja voi täysin tietää, miten se lopulta päättyy. Eihän tutkimusta silloin tarvitsisi tehdäkään.

Joskus ohjaajia syytetään pikemminkin liiasta ylimalkaisuudesta, mutta kyse on pitkälti tämän prosessin kunnioittamisesta kuin kiinnostuksen tai tiedon puutteesta. “Mitä sä itse haluat sanoa.”

Kauhutarinoiksi on päätynyt niitäkin ohjaajia, jotka jossain vaiheessa muuttavat suuntaansa ja alkavat antaa äärimmäisen yksityiskohtaisia neuvoja – juuri kun ihminen on pääsemässä itse selville omasta työstään ja millainen siitä tulee.

Vuoden 1995 jälkeen oli muotia löytää mistä tahansa inhimillisen elämän seikasta yhteys jääkiekkoon. Voisiko pikemminkin ajatella, että sama typeryys, joka suistaa opinnäytteen tekijän raiteiltaan on haitaksi myös urheiluseuroissa?

Epäjohdonmukaisuus, selkeiden linjausten ja yhteistyön puute, väärien ihmisten liian suuri painoarvo… liika fanitus? Tekijän tai aiheen, joka tapauksessa vapauskin on arvo sinänsä. Ja se, kenellä todellinen tieto on. Pelkkä innostus ei edes tänä huomiotalouden aikana riitä pitkällekään.

Seksiä, väkivaltaa ja feminismiä

En todennäköisesti tule lukemaan artikkelikokoelmaa Pimppini on valloillaan. Siinä on kuulemma rupisia riimejä ja karmeita tarinoita “naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä”. En usko, että perusasia on muuttunut niissä 25 vuodessa, joiden aikana olen tämäntyyppisiä tekstejä tavaillut. Ei herkkä ihminen aina vaan jaksa.

Olen paljon miettinyt sitä, miksi en ole kohdannut erityisen rajua seksuaalista väkivaltaa, vaikka olen elämäni varrella ns. altistanut itseni tilanteille. En ole aina ymmärtänyt antaa. “Jaha, ei seksiä”, on ollut kommentti rajuimmasta päästä. Maassamme on paljon aika omituisia ja sekaisinkin olevia miehiä, joille tämä havainto ei ole erityinen ongelma. Hurraa heille.

Satunnaiset lääppijät ovat toki seurailleet vanavedessäni näihin päiviin. Kaiketi pitäisi tällä trippimittarin lukemalla olla siitä hieman tyytyväinenkin, mutta viha on väsyttävä tunne. Ei ole kivaa joutua tilanteeseen, jossa suusta pääsevät sanat “tee toi uudestaan niin mä tapan sut”. Tyhjää uhoahan se on. Tuskin pystyisin aiheuttamaan edes pysyvää vammaa. Toiminta on kuitenkin noihin sanoihin loppunut ja ilme on ollut vilpittömän hämmästynyt. Eikö neutraali keskustelumme viitannutkaan sen jatkamiseen kopeloinnilla? No, ei. Ei nyt eikä 25 vuotta sitten.

Kuitenkin moni nainen kohtaa paljon ikävämpiä tilanteita ja jopa parisuhteessaan. Kaikki miehet eivät miellä naistaan rakkautensa ja suojelunsa kohteeksi, jota vastaan käden nostaminen on mahdottomuus; mikään verbaalinen tai edes fyysinen ärsytys ei tätä reaktiota voi saada aikaan. Mistä nämä miehet tulevat? Keitä he ovat? Onko sillä väliä?

Kamppailulajien harrastajat ja väkivaltaan muuten perehtyneet miehet arvioivat, että väkivaltatilanteen synnyssä on 10 prosenttia onnea ja 90 prosenttia asennetta (luvut voivat vaihdella mutta suhdeluku on yleensä tuota luokkaa). Tämä on tyly arvio siirrettynä naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan. Voiko niin edes tehdä? Olisiko se sen sanomista, että väkivalta on sittenkin naisen oma vika? Tarkoittaako se miesten kesken, että on ihan oma vika jos saa snagarilla turpaansa? Vai voisiko sitä jotenkin hyödyntää?

Minua on monesti ihmetyttänyt se, miten seksuaalisuutta ja varsinkin sen kielteisiä puolia käsittelevissä jutuissa eri puolilla mediaa ei mainita miehiä kuin tekijöinä. Kukaan isä, veli tai rakastettu ei koskaan lohduta naista. Kukaan ei koskaan auta käytännön asioissa. Nainen tavallaan joutuu pois myönteisten mieskokemusten sfääristä, kun hän kohtaa kielteisen kokemuksen. Onko tämä todellisuutta – lähipiirin miehet eivät pysty kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa kokenutta naista – vai ainoastaan tapa kertoa näistä asioista?

Eihän se apu aina ole sitä mitä toivotaan. En ole koskaan lähettänyt ketään hakkaamaan huonosti käyttäytyviä miehiä, vaikka tarjottu on. Tiedä sitten, jos olisin tullut niin pahoin pidellyksi, että kyseessä olisi ollut poliisiasia. Mitä hyvitystä olisin kokenut saavani? Mahdollisesti ritarini olisi itse joutunut oikeuteen ja hyvänä päivänä minä yllytyksestä.

En ole oikein sitäkään koulukuntaa, että pitää itse osata varoa. Vaikkei niin varoisikaan, ei useimmille tule kuin korkeintaan paha mieli toikkaroinneistaan tuolla ulkona. Sen kyllä haluaisin tietää, millaiset naiset ovat seksuaalista väkivaltaa käyttävät miehet kasvattaneet. Ylisuojelevat mammat, joiden poika on aina oikeassa ja saa ottaa synttäreillä kakkua ensin? Välinpitämättömät pimatsut, joiden pojissa elää katkeruus läheisyyden puutteesta? Ja isät – millainen malli on tullut annettua? “Kaikki naiset on huoria” on sellainen kiva oppi elämään niin tytöille kuin pojillekin.

Pelkkä puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin tai vallankäyttöön suhteellisen abstraktilla tasolla ei riitä. Ei myöskään väkivallan kokemusten esille nostaminen julkisuudessa, vaikka se monesti valaisevaa onkin. (Tosin kokija altistaa itsensä sellaiselle skeidanheitolle, ettei moni varmaan viitsi.) Kyllä tämäkin on meidän kasvattajien asia. Emme voi ajatella, että lapsemme ovat ainutlaatuisia ja viattomia, ja että heistä ihan muuten vaan kasvaa kunnon ihmisiä, jotka käyttäytyvät kunnolla toisia kohtaan. Näitä asioita täytyy ajatella, niistä täytyy puhua. “Toista ihmistä ei saa koskea jos se ei halua” on lause, jonka päästän suustani viikoittain. Suosittelen kaikille, varsinkin pienten poikien vanhemmmille.

Aikalaiskäsitteistä

On pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa historian käsitteistä. Ei huolta, en minä niistä paljon tiedä. Sen kuitenkin, että sanat ovat latautuneita ja niitä käytetään eri aikoina eri tavoin.

Aikalaiskäsite on käsite, joka ei nykyihmiselle välttämättä merkitse samaa kuin tutkitun ajan ihmiselle. Erinomainen esimerkki on minulle niin kovin tuttu sankarikuolema. Se oli toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa – ja tietääkseni myös vuonna 1918 – yleinen tapa kuvata sodassa kuollutta (suomalaista). Sankarikuoleman “saaneet” olivat sankarivainajia ja heidät haudattiin sankarihautaan.

Sankaruuden sisältöä eriteltiin yllättävänkin vähän. Toki luonnosteltiin ihanteellinen suomalainen (sotilas), mutta häneltä ei edellytetty erityisiä sankaritekoja. Tässä diskurssissa jokainen kaatunut suomalainen oli sankari ja se siitä. Vaikeneminenkin on viestimistä.

Nykyihminen esittää toisenlaisia kysymyksiä: millainen ei ollut sankari, miksi melko juhlava sankarin nimi annettiin niin monelle? Ovatko nykyään eri tehtävissä kuolleet suomalaiset sotilaat sankarivainajia? Älkää muuten minulta kysykö jälkimmäistä. Sodan ajan sankarivainajien hautajaiset olivat periaatteessa sotilashautajaiset, muttei kai nyt jokainen evp sentään edes Suomessa ole sankarivainaja, vaikka sotilashautajaiset saakin…

Useammin kiistelty käsite on vuoden 1918 sodan nimi. Varsinkin, jos jotain näistä kiistellyistä nimistä käyttää työssään ilman lainausmerkkejä. Niin Aapo Roselius kuin Juha Poteri ovat viime vuosina käyttäneet teoksensa otsikossa nimitystä vapaussota. Mikä on täysin perusteltua silloin, kun tutkitaan valkoisia ja heidän käsityksiään ja toimiaan tämän sodan suhteen.

Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan otsikko puolestaan oli Punakapinan muistot. Jälleen perusteluna on se, keitä tutkimuksessa oikeastaan on tutkittu. Punaisille sota oli monen muun nimen lisäksi kapina. Tutkimuksen otsikointi on tarkkaa puuhaa, mutta parhaassa tapauksessa iskeväkin otsikko on informatiivinen.

Voi tietysti aina miettiä, miten suuri osa yleisöstä kykenee informaatiota todella vastaanottamaan – ja käsittämään, että omista mahdollisista mieltymyksistään huolimatta tutkijoilla on jonkinlainen etiikka ja pyrkimys tuottaa uutta ja puolueetonta tietoa. Historiaa ja erilaisia käsitteitä käytetään tuolla ulkona sen verran villisti perustelemaan milloin mitäkin, että epäilen, onko meidän omasta nyanssien tajustamme useinkaan mitään hyötyä.

Julkinen kuolema ja yksityiset tunteet

Lööppijulkisuuden pitäisi olla meille kaikille tuhahduksen asia: jahas, tuollaista taas myydään. Aika moni kuitenkin tuntuu ottavan ihan tosissaan keltapohjaiset mustat kirjaimet, varsinkin jos aiheena on kuolema.

Jokaikisen puolivillaisen iskelmätähden kuolema on kansallinen suru – maailmantähdistä revitellään oikein erilliset liitteet. Pasila teki tämän neljännen tuotantokautensa alussa niin hyvin että mitäpä siihen lisäämään. Jakso “Jortsun muisto” oli palsamia haavoille, joita ainakin minun sieluni on saanut näistä “maansuruista”.

Saako kuolemasta olla piittaamatta? Saa tietysti. Useimpien ihmisten kuolemasta emme tiedä mitään ja jos tiedämmekin, se on meille hahmottumattomia uhrilukuja, “toisia” joita ei oikeastaan tarvitse ajatella. Tämän kuvan eri versiot kiersivät netissä taannoin:

Sitten on kuolemia, joita ei surra lainkaan, päinvastoin. Oli kyseessä Osama bin Laden tai Jammu Siltavuori, ihmiset riekkuvat onnessaan ja jos ei ole sitä mieltä, että kenenkään kuolemaan tarvitsisi näin reagoida, on heti vainajan elinaikaisten tekojen lämmin kannattaja.

Olen kehitellyt näitä kuolemasuhteen kummajaisia varten termin sentimentaalinen tosikkous. Kyse on olevinaan inhimillisistä tunteista, mutta tunteiden monimuotoisuus ja spontaanius puuttuu. On vain yksi oikea tapa reagoida “Jortsun muistoon”. Varo ettei käy kuin Pöystille. Ero Pohjois-Koreaan on vain asteessa, ei itse asiassa.

Havaintoja Hoplopista

Haluamatta erityisesti mainostaa yhtä lasten puuhapaikkaa yli muiden, mutta otsikon mukaisessa mestassa kävimme eilen hillumassa. Lapsilla oli toki omansa hauskaa, mutta aikuisista lieni kiinnostavinta tarkkailla muita aikuisia. Seuraavassa keskeisimmät havainnot relevanssin mukaan.

1. Kaikille, jotka pelkäävät naisten haluavan vain atleettisia alfauroksia, lohdun sana tässä. Kun katsoi noitakin ukkoja, jotka sosiaalisen todellisuuden todennäköisyydellä ovat suurin osa jossain suhteessa hedelmällisyysikäiseen naiseen, niin ei paljon tarvitse tsempata.

2. “Laatuaika lasten kanssa” tarkoittaa sitä, että räplätään puhelinta ja esikoinen pelastelee puoliksi vielä konttaavaa nuorimmaista isoimmista hätätilanteista. Yhdellä neropatilla oli jopa läppäri mukana, toinen luki Sotaromaania. Jälkimmäinen oli kai naista vailla, siksihän miehet lukevat kirjoja julkisesti.

3. Naisilla on oma nerokas tapansa olla olematta lasten kanssa: ystävättäret. Oli siellä pari miestäkin samalla selityksellä, mutta he sentään puhuivat siitä, mitä lapset sillä hetkellä tekivät.

4. Pikkutytöt voidaan pukea vaaleanpunaisiin ja röyhelöihin, mutta kun niille annetaan pallotykki käteen, prinsessa on korkeintaan Xena.

5. Puuhapuistoissa ei näe niin paljon pakkohauskaa kuin Myllypuron lasten liikuntahulinoissa on tullut nähtyä. Siellä urheillaan, mikä vaatii välillä aikuisen assisteerausta. Moni aikuinen on kuitenkin suuntautuneempi valokuvaamaan lapsensa oletettua nauttimista kuin osallistumaan siihen. Ja valokuvahan todistaa, että siellä oltiin ja hauskaa oli.

Noin yleensä kaikki kodin ulkopuolinen aktiivisuus lasten kera viikonloppuisin tuntuu olevan erityisesti miesten heiniä. Onko viikonloppuisien pakko ulostautua katraansa kera yksiöstään, kenties. Tai sitten äidit saavat kersoista viikolla tarpeekseen. Mistä minä tiedän. Jos joku haluaa pokata miehen, jolla on jo lapsia niin sinne vain koettamaan…

Järjenjuoksun voi helposti testata katsomalla, miten paljon mies tai miksei nainenkin jaksaa olla kiinnostunut kupeidensa hedelmistä. Puuhapaikat nimittäin tarjoavat runsaasti tietoa lapsen mieltymyksistä, sosiaalisista taidoista ja mikä ettei pakkomielteistäkin. Jos vain yhtään kiinnostaa. Aina voi tietty syyttää toista vanhempaa, että tämä tahallaan vieraannuttaa lapset.

Onnenhetkiä Olavi Rimpiläisen kanssa

Tutkijalla on aina paineita seurata uusinta tutkimusta ja lukea yhä uusia kirjoja. Palasin kuitenkin, käytännön syistä, vuosia sitten lukemaani Olavi Rimpiläisen väitöskirjaan Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1971, Helsinki).

Kyllä taas loksahtelevat uuden aineiston kysymykset kohdilleen, vaikkei kaikki niin yksinkertaista varmaan olekaan kuin lukemisen flow’ssa tuntuisi olevan. Ehken aiemmin tajunnutkaan suurinta osaa teoksen annista, koska etsin aivan erilaisia asioita.

Ei tutkimus ole moottoritien ohituskaista, se on kaleidoskooppi. Aina löytyy uutta kun vähän ravistaa. Siksi mikään aihe ei tule puhki tutkituksi ja uusia näkökulmia tarvitaan. “Siitähän mulle maksetaan.”

Perheasioita

Kotihoidontukeen on kuulemma suunnitteilla muutoksia: tukea saisi vastedes vain kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta, ei siis kolme kuten nykyisin.

“Kaikki lapsen asialla olevat” ovat luonnollisesti älähtäneet asiasta. Lapsiperheiden tukien todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla, vanhempainrahakaudessa.

En tiedä millaisen lehmänkaupan seurauksena on aikanaan päätetty, että vanhempainvapaa päättyy suunnilleen lapsen ollessa kymmenkuinen. Kuten jokainen lapsia läheltä nähnyt tietää, tuossa iässä ei toisten lasten seurasta ole kovin suurta kehityksellistä hyötyä, vaan lapsi on enemmänkin kiinni hoitajassaan tai hoitajissaan. Päiväkotiin vietynä tällainen lapsi vaatii suuren panostuksen päivähoidolta – asia erikseen on, saako hän sitä monessakaan kunnassa.

Jos otettaisiin käyttöön 6+6+6-malli, oltaisiin minimitapauksessakin lähempänä jotain järkeä ja kohtuutta. Vanhempainvapaat siis jakautuisivat siten, että äiti pitäisi 6 kuukautta, isä 6 kuukautta ja jompi kumpi jäljellä olevan 6 kuukautta.

Parikin kuukautta on pikkulapselle iso asia. Puolitoistavuotias taas on jo huomattavan kiinnostunut ympäristöstään ja muutkin lapset alkavat tuntua oleellisilta asioilta. Lisäksi isän rooli perheessä korostuisi paremmin kuin nykyisten “lomien” aikana. Mahtaako moni perhe edes kunnolla käsittää, että isä voisi pitää enemmän kuin minimit?

Useimmissa perheissä toinen vanhemmista (eli suomeksi äiti) jää vanhempainrahakauden jälkeen kotiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa jos vain mahdollista. Miten pitkä kotihoidontuella mentävä aika on, riippuu sitten monestakin seikasta. Lapsen tarpeet ovat vain yksi niistä.

Perheellä voi olla varaa siihen, että toinen vanhempi “tienaa” vähän päälle kolme sataa kuussa. Toisen aikuisen palkan puuttumista ei joissain perheissä ehkä tukiviidakossa huomaakaan. Päivähoidon taso on, kuten sanottua, vaihtelevaa. Siitä voi olla melko demonisoituneita käsityksiä, joita on vaikea kumota nykyisessä keskusteluilmapiirissä.

Jos miesliike olisi kiinnostunut asiasta, se varmasti ajaisi kotihoidontuen lopettamista ja 6+6+6-mallia. Isän olisi “pakko” pitää puolivuotisensa, jotta lapsi ei “joutuisi” hoitoon liian pian.

Naisliike on tässä asiassa käsittääkseni aika hajallaan kuten tietysti monessa muussakin. Kotiäitipuolue ja ansioäitipuolue eivät yleensä kohtaa ja pyrkivätkin välttelemään toisiaan minkä pystyvät.

Toinen seikka, joka viestimistä on pistänyt silmään viime aikoina on avoliittoja koskeva lainsaäädäntö. Siihenkin minulla on tarjolla näppärä ja selkeä ratkaisu.

Lopetetaan avoliitot kokonaan, oli kyseessä millainen pari hyvänsä. Avioliittolakini on siis täysin tasa-arvoinen. Yhdessä asumisesta ei enää muodostu hienosti sanottuna parisuhdeolettamaa, mutta ilman naimisiinmenoa ei ole tarjolla avioliiton yleensä niukkoja etujakaan.

Toki Kelassa hikeennyttäisiin tästä, kun suht varakkaan ihmisen puolisolle jouduttaisiin maksamaan vaikkapa työmarkkinatukea, mutta varmaan työvoimaa voisi sielläkin käyttää muiden asioiden pohtimiseen.

Lasten asema on jo nykyisellään turvattu lainsäädännössä. Naimisiinmeno taas on niin helppoa, että sitä ei kannata jättää väliin turhien pelkojen vuoksi.

Yksinkertaisimmillaan naimisiinmeno tarkoittaa piipahdusta maistraatissa. Todistajatkin saa talon puolesta. Kenenkään ei edes tarvitse tietää, mutta esim. puolison kuollessa lesken asema on turvattu.

Monelle avioliitto on edelleen jonkinlainen peikko ja onhan häissä paljon aspekteja, jotka eivät älykästä ihmistä viehätä. Nekin voi kuitenkin järjestää monella tavalla, ja kuten sanottua, sukulaisia ei tarvitse kutsua eikä pukeutua mielestään luonnottomasti, jos ei huvita. Juridinen puoli on aivan toinen asia, eikä vaadi sirkusta ympärilleen.

Nämä ehdotukseni eivät varmaan lopunperin säästäisi juurikaan rahaa, mutta selkeämpiä ne olisivat kuin nykyinen nysvääminen.