You are currently browsing the category archive for the ‘terveys’ category.

Ystäväni linkitti minulle Leijonaemojen blogista ajatuksia herättävän tekstin. Helsingin Lastenklinikan kahdella eri osastolla on hyvin erilainen toimintatapa. Minulla on sairaaloihin vain “käyttäjänäkökulma”, joten en voi analysoida syitä näihin eroihin sen tarkemmin. Sen kuitenkin tiedän, että eroille voi eri organisaatioissa olla muitakin syitä kuin pakko ja käytännölliset tarpeet.

Oma poikani oli viime keväänä juuri Lastenklinikalla pari päivää. Kyse oli “vain” vastataudista, mutta mieleen sekin pienelle jäi jos isommillekin. Vanhemmat päivystivät vuoteen vierellä koko ajan, vaikkei suinkaan hengenvaaraa alun nesteytyksen jälkeen ollutkaan. Kolmevuotiasta ei kuitenkaan tule mieleenkään jättää vieraaseen paikkaan yksin, vaikka hän olisikin luonteenomaista rauhallisempi ja luonteenomaisen urhea.

Muistui mieleen se, miten suolistosairaudet veivät väkeä Suomessakin vielä viime vuosisadan vaihteessa ja monissa maissa vievät edelleen. Muistui mieleen, kuten on näissä lapsiasioissa ennenkin muistunut, miten hieno asia nykyaikainen lääketiede on. Arvostan sairaaloita ehkä siksikin niin paljon, että olen kiinnostunut saamaan niistä juuri asiantuntija-apua – empatiaa en välttämättä siltä taholta kaipaakaan.

Silti tuntui aikanaan pahalta, kun keskosena syntynyt esikoiseni vietti elämänsä pari ensimmäistä viikkoa Kätilöopistolla. Naistenklinikalle ei enää mahtunut ja meidät molemmat päätettiin siirtää muualle ns. hallinnollisista syistä, minut kotiin ja poika toiseen sairaalaan. Kättärillä, jota niin perheystävälliseksi mainostetaan, oli aika lailla tunkeilijan olo, kun vierailuaikoina kävimme lasta katsomassa. Imettääkin olisi saanut, jos olisi siihen pystynyt korkeassa tuolissa ja kovakätisen lyhyen opastuksen jälkeen.

Kun keskustelemme sairaalakuolemasta (nyt pinnalla oleva eutanasiakeskustelu heijastellee näitä tuntoja), mistä oikeastaan keskustelemme? Leijonaemoblogissa kuvattiin saman sairaalan kahta eri osastoa. Minunkin kokemukseni Kätilöopiston tylyydestä sopivat huonosti monien muiden hehkuviin kiitoksiin sinne päin.

Alan epäillä, ettei ole olemassa myöskään mitään yhtä ja yhtenäistä sairaalakuolemaa. On erilaisia osastoja, erilaisia sairaaloita ja muita hoitolaitoksia, jotka ovat ihan tavallisia työpaikkoja siinä suhteessa, että henki voi olla hyvä tai huono ja se heijastuu kaikkeen toimintaan. Jos homma ei toimi, se näkyy vaikkapa turhana kiireenä ja joustamattomuutena kuolevan omaisiin päin.

Jokaisella on omat näkemyksensä näistä asioista, minun on tämä: haluan saada mahdollisuuden toimia oman roolini mukaan. Jos olen itse jotain potemassa, haluan ennen kaikkea tietoa ja mahdollisesti keinoja auttaa asiaa itsekin. Jos olen paikalla omaisena, haluan saada olla sellainen: äiti, puoliso, sukulainen. En häiriöksi, en hallinnoitava yksikkö, vaan ihminen edelleen, vaikka läheiseni olisikin jo apuni ulottumattomissa.

Vihreät kuulemma kirjasivat eutanasian periaateohjelmaansa puoluekokouksessaan. Hyvä niin, joskin on syytä hieman selventää, mistä eutanasiassa on kyse.

Moni älähtää eutanasiaa vastaan ja perustelee kantaansa sillä, että näin avataan portti dementikkojen siivoamiselle pois laitoksista makaamasta. Eutanasiassa on kuitenkin lähtökohtaisesti kyse ihmisen omasta tahdosta, ei toisten toiveista.

Oman tahdon määrittäminen on tietenkin erittäin vaikeaa. Vaikka sairaus olisi fyysinen, pitkäaikainen kärsimys itsessään voi heikentää ihmisen henkisiä kykyjä. Moni fyysinen sairaus myös vaikuttaa näihin kykyihin havaittavalla tavalla.

Viime kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa kuulin erittäin mielenkiintoisen esitelmän tästä aiheesta. Kunkin ihmisen arvio elämänsä laadusta riippuu siitä, mitä hän pitää laadukkaana elämänä. Jukka Varelius – jota siteeraan muistinvaraisesti, älköön kenkään pitäkö näitä suoraan hänen ajatuksinaan – pohti, miten älyllistä työtä tekevä ja henkisillä kyvyillään itseään arvioimaan tottunut ihminen kokee näihin kykyihin vaikuttavan sairauden eri tavoin kuin ihminen, jolle läheiset ihmissuhteet ovat olleet keskeisempiä.

Toinen voi haluta kuolla paljon aiemmin kuin toinen, jos sairaus siis on kuolemaan johtava. (Elämähän sinänsä aina on.) Kummankin kyky arvioida asiaa vähenee sairauden edetessä, mutta onko aiemmin tehty eutanasiaratkaisu pitävä, jos henkisiltä kyvyiltään heikentynyt ihminen haluaa sen pyörtää?

Kipujen mittaaminen on edelleen vaikeaa, joten niitäkään ei voida asettaa puntariin ja määrittää jotain rajaa, jonka jälkeen eutanasia olisi salllittua. Kyseessä on siis hankala kysymys, jossa lainsäädäntö on erityisen vaativaa.

Silti kannatan eutanasian laillistamista. Ymmärrän hyvin, että lääkärin koulutus ei anna välineitä asian käsittelyyn muulta kuin ehdottoman kielteiseltä kannalta. Ihmisen elämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden ammattikunnan käsissä. Mutta miten muut voivat asiaan vaikuttaa? Täytyyhän asian valmistelussa olla mukana nimenomaan lääkäreitä – emme me maallikot pysty arvioimaan kuolevien todellisuutta kuin silmämääräisesti.

Dementia on kyllä sekin kuolemaan liittyvä ongelma – tapahtuuhan ihmisen sosiaalinen kuolema huomattavasti ennen fyysistä kuolemaa. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka tuskin tietää kuka itse on, saati että tunnistaisi läheisensä, ei voi osallistua sosiaaliseen todellisuuteen. Elämmekö me – lääketieteen ansiosta hyvin pitkälti – yli säädetyn aikamme, jos meillä sellainen on?

Tuntuukin, että nykyihminen ei pelkää kuolemaa juurikaan, mutta kuolemista sitäkin enemmän. Ei kai näitä pidä tehdä sen vaikeammiksi kuin on ihan pakko?

Taustamusiikki: Veikko Lavi: Sukuvika suksi ei luista

On tunnustettava, että sukututkimus ei ole koskaan erityisemmin kiehtonut minua. Lähimmän sukuni tunnen vähän liiankin hyvin, enkä ole ihan varma, mitä lisäarvoa apokryfisemmat sukulaisuussuhteet elämääni toisivat. Moni ajattelee toisin, ja se heille suotakoon.

Sukulaisuus, varsinkin geneettinen, on kyllä kiinnostava asia. Luin anoppilassa hänen siskonsa taannoiseksi merkkipäiväksi kirjoittamaansa, päivänsankariin toki keskittyvää mutta muutenkin sukua valottavaa historiikkia. Monet toimintatavat ja suorastaan pakonomaiset tarpeet ovat perinnöllisiä, eikä kaikkia voi selittää vain mallioppimisella. Mieheni kesäinen kiihkoisa mansikansyönti näistä harmittomimpana esimerkkinä. Isoisähän se siellä luuraa.

Omien lasten hankkiminen todistaa myös geenien mahtia. Nuorimmaiseni on samanlainen äitiin tarraaja kuin minä aikoinani. En kuitenkaan ole tulkinnut tätä siten, että a) olisin poikkeuksellisen hyvä äiti tai b) lapseni ei pärjäisi muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä se siitä irrottautuu, reipas ja ulospäinsuuntautunut poika. Samoja pakkomielteitä löytyy meiltäkin: olin lapsena aivan jouluhullu ja numero 24 oli suunnilleen pyhä. Samoin monta kiukkukohtausta olen ymmärtänyt vaikkeivät ne helppoja kestää olekaan: tenava vain ajattelee kaiken etukäteen niin valmiiksi, että todellisuus ei ikinä voi sitä vastata. Temper, my darling…

Geenit ovat kuitenkin aina sekä isältä että äidiltä. Sukututkimusta pitäisikin tehdä sekä mies- että naislinjaisesti, jotta siitä olisi iloa tässä suhteessa. Kirkonkirjat eivät yleensä kerro kovin paljon ihmisen luonteesta – tuomiokirjat ehkä enemmän… Perinnölliset ominaisuudet tuppaavat kuitenkin vesittymään ja jopa katoamaan jatkuvassa sekoittumisessa. Ellei suku ole nainut serkkujaan pitemmän aikaa, mikä ei Suomessa tietysti ole ollut harvinainen tilanne, mitään suurta sukuominaisuuksien sammiota ei liene olemassa.

Isäni äidin suvusta on tehty jonkin verran sukututkimusta, joka  Kainuuseen sijoittuvana on hyvin pitkälti tätä serkusten suhteilua. Samat sukunimet toistuvat kuten Sotkamon hautausmaallakin (tai Jymyn pelaajaluettelossa). Ammatteina on jännästi vuorotellen “bonde” tai “soldat”. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea entisaikain elämänpiiristä, harvaan asutusta seudusta jolla toimeentulon mahdollisuuksia oli rajoitetusti.

Äidin puolella suvusta tiedetään kaikenlaista pientä. Joku isoäidin isän esi-isä tuli aikanaan Tukholmasta Suomenlahden rannalle ruukkiin töihin, sittemmin isoäidin äiti lähti Pohjois-Karjalasta Viipuriin onneaan etsimään. Ulkonäköni on äidin puolelta, jopa kiusallisessa määrin, vaikka minulla kainuulaisten leveä ja korkea otsa onkin. Onneksi keskimääräistä hitaampi rupsahtaminenkin. (Tänään viimeksi tytöteltiin.) Samoin ääni kuulemma periytyy.

Isoäitini sisarukset ovat puhuneet “lindeniläisten kirouksesta”, mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Kenties tietynlaista sopeutumattomuutta, alavireisyyttä, levottomuutta. Evakkotaustaa ei tästä yleensä ole syytetty, ainakaan minun kuulteni.

Jos oman elämäni perusteella voin asiaa arvioida, joillain meistä vain liikkuu liikaa ajatuksia päässä. Kuten nuorimmaisellani, ja se sitten harmittaa kun mikään ei koskaan ole ihan kuten piti. Aina on jokin vähän pois paikoiltaan. Yliopisto on tällaisille hiippareille ihan oikea paikka, mitä vanhempi polvi ei sattuneesta syystä päässyt juuri kokeilemaan. Ympäristön vaihtuessa aiemmin ongelmalliset ominaisuudet voivatkin muuttua siunaukseksi.

Iäkkäiden sukulaisten kanssa kannattaa jutella, ihan itsekkäistä syistä. Niin hekin tekevät… jotkut haluavat mennä salaisuuksiensa kanssa hautaan, tai eivät muutakaan voi, kuten Sirpa Kähkösen isoisä (luvussa on Vihan ja rakkauden liekit). Toiset nimenomaan haluavat kertoa, miten asiat olivat, ja sekin voi olla aika haastavaa kuunneltavaa. Totuuksia kun on niin monia.

Minusta kannattaakin kuunnella myös sitä, miten kerrotaan, ja niitä pikkujuttuja, joita ei suvun suureksi kertomukseksi yleensä mielletä. Liian myöhään märkänä  läpinäkyväksi havaittu uimapuku on minimaalinen osa isänäitini tarinassa, mutta se kertoo jotain hyvin olennaista. Hän ei koskaan muistellut ikäviä asioita, tuonkin nolouden hän kertoi nauraen. Samoin kuinka hänen veljensä haukkui hänet: “Sinä nudisti, sinä sadisti, sinä eronnut nainen!” Kaikki nykyajan kotkotukset samassa. Hautajaisissa pappi yritti virittää sota-ajan itkuvirttä, mutta kummisetäni, mummon kummipoika korjasi tilanteen alkamalla muistella tansseissa käymistä. (“Tanssissa on tärkeää ryhti ja tahti!”)

Vaikka mummoni oli monella tapaa vaikea ihminen, joka aiheutti ympäristölleen surua ja mielipahaa, murehtija tai lannistuja hän ei omalla, kenties omalaatuisellakin tavallaan ollut. Kainuulaisuuteen tällainen ei kaiketi kuulu; mummoa ei olisi Puolangan pessimismipäivillä nähty. Siksikin minun on vaikea nähdä itseni jonkin suuren heimohengen edustajana, ehkä jopa minkään suvun edustajana. Kun ikää kertyy, alkaa arvioida asioita eri tavoin: antaa anteeksi, muistaa ja unohtaa mikä tarpeen on.  Arkistolähteet voivat valottaa ulkoisia mitä-missä-milloin-seikkoja, mutta sydämessään kukin tuntee, kuka todella on ja mistä kotoisin.

Ylen nettisivut muistuttavat taas siitä, miten asiat maailmassa todella ovat. “Lähes puolet maailman aborteista vaarallisia”, kuuluu otsikko.

Aina kun näitä uutisia tulee, ajattelen Viagraa, tiikereitä ja sarvikuonoja. Mihin tässä maailmassa todella pitäisi panostaa ja mistä sen sijaan hössötetään älyttömästi.

Huonoon stondikseen ei kuole. Huonoon aborttiin tai synnytykseen kuolee.

,

Vuodenvaihteen elämänmuutoksia on monenlaisia. Mitä nyt olen lehtiä ja nettiä seurannut, lähes kaikkia näitä elämäntaparatkaisuja yhdistää yksi asia: yksin tekeminen.

Varsinkin suurempia remontteja, elämän hidastamista ja kaikkea sitä, mitä hyvinvoinnin nimissä tehdään esitetään tehtäväksi yksin. “Vain sinä voit muuttaa elämäsi.” “Et voi muuttaa ketään muuta kuin itsesi.”

Onkin paljon helpompaa huseerata itsekseen kuin ottaa kontaktia muihin. Jotenkin hyytävä on kuitenkin lähtökohtainen oletus siitä, että ympäristöltä ei ole lupa odottaa yhtään mitään.

Työelämä ei muutu, parisuhde ei muutu. Vain sinä muutut, hyvä lukija siellä, ja koska sinun itsesi muuttaminen muuttamatta ympäristöä on mahdotonta, ellet sitten vaihda ympäristöäkin, ostat varmaan lehtemme seuraavankin ihmeitä lupaavan numeron.

Aina jossain mainitaan muiden ihmisten kannustus, mutta koskaan ei sanota, että jos puolisosi huonon itsetunnon takia sinun nimenomaan on oltava saamaton läski, et takuulla pysty laihtumaan. Tai jos alallasi verinen kilpailu on elinehto, et sinä samalla alalla pysyen mitään hidasta koskaan. Ja lapsiaan ei varsinkaan voi vaihtaa – kun uhmaikä on päällänsä, ei kokenutkaan mielensätyhjentäjä pysty täysin relaamaan (tässä kohtaa puhuu kirjoittajan oma kokemus).

Bongasin Facebookista keskustelun, jossa liikuttavan yksimielisesti paheksuttiin mustasukkaisuutta ja omistavuutta. Aivan kuin ne olisivat aina täysin perusteettomia ja vain niiden kokijan ja harjoittajan vika. Aivan kuin moni parisuhteessa elävä ihminen ei kohtelisi kumppaniaan huonosti ja olisi kykenemätön sitoutumaan turvallisuutta tuottavassa määrin.

Toisilta ihmisiltä on lupa odottaa paljon. Ensiksi siedettävää käytöstä ja puheenpartta aivan kaikilta (eikä “huumoria”), työelämässä solidaarisuutta tarpeen mukaan ja kotona ihmisen pitää saada olla oma itsensä ja vielä siihen tukea ja kannustusta. Jos nämä asiat ovat pielessä, ei siinä sisäinen rauha ole ensisijainen tavoite.

Kuinkahan moni lupasi uutena vuotena käyttäytyä kunnolla muita ihmisiä kohtaan? Verrattuna erilaisiin minäprojektin aloittajiin takuulla minimaalinen määrä…

Prinssi Charlesin viitoittamalla tiellä nykyarkkitehtuuria arvostelemaan. Olimme lauantaina ensivierailulla Musiikkitalossa. Swing-konsertti oli oikein onnistunut elämys, vielä parempi se olisi ollut ilman sinänsä asiallisia solisteja, koska bändi päästeli vasta instrumentaaleissa oikein kunnolla.

Tupa oli täysi, ja se oli Musiikkitalolle selvästi liikaa. Ahtailla käytävillä oli tungosta, mitä ei tietysti helpottanut yleisön geriatrinen ikärakenne. Rakennus tuntuu väestönsuojelulliselta katastrofilta, vaikken epäile että se sitä todellisuudessa on. Ahtaan paikan kammo kuitenkin uhkaa varsinkin parvelle menijöitä. Yleensäkin laskeutuminen monttuun heti alkajaiksiksi, pääsisäänkäynnin jälkeen tuntuu ikävältä. Oopperatalo on sentään talo tämän korsun rinnalla.

Kuuluvuus ylimmän parven ylimmälle riville oli kyllä kohtuullinen ja näkyvyyskin olemassa oleva. Ei siis kannata pelätä viime hetken inspiraatiossa ostettujen lippujen tuntuvan huijaukselta – musiikillisesti. Korkean paikan kammo lienee samaa luokkaa kuin Hartwall Areenan yläriveillä. (En muuten itse kärsi näistä fobioista mutta ihmisapina minussa suhtautuu vakavasti putoamisen ja rusentumisen uhkaan…)

Onhan siellä hauskoja yksityiskohtia, kuten permantopaikoille johtavat epäsymmetriset portaat. Värimaailma on tumma, mikä jonkun visiona menettelee. Se kyllä ihmetyttää, miksi julkisiin rakennuksiin tungetaan aina loputtomasti harmaata. Helsingin yliopisto on mokannut tässä pahan kerran, miksi muiden pitää jatkaa samaa? On ahdistavaa esimerkiksi luennoida täysharmaassa luentosalissa. Täysharmaasta vessasta tulee toki kiiruhtaakin pois, ei niitä niin paljon ole Musiikkitalossakaan ettei jonoja syntyisi.

Pakko kai tuonne on mennä vielä monta kertaa, mutta en minä sitä mielelläni tee. Metrossa näin Vartti-lehden valotaululla tiedon, että talon kiertokäynneille on kysyntää yli tarjonnan. En ihmettele etteivät kehtaa ottaa yli kahtakymmentäviittä henkeä kerrallaan. Eiväthän ne mahdu kulkemaan siellä.

Uniongelmiin on tarjolla kaikenlaista ratkaisua, rauhoittumisesta ja hiljentymisestä elämäntapojen muutoksen kautta nappipurkkiin saakka. Oletusarvona on, että ne vaivaavat huomattavaa osaa ihmisistä, paitsi teini-ikäisiä arkiaamuisin ja minun vanhempaa poikaani noin yleensä, paitsi häntäkin synttäriä edeltävänä yönä.

Olen kaiketi päässyt tässä suhteessa vähällä. Yhteen aikaan nukahtaminen oli erityisen hankalaa eikä vanha tuttu mielikuvaharjoittelu auttanut. Kokeilin jotain luontaistuotetta, jonka seurauksena koko kroppaa pisteli, oksetti ja olin edelleen hereillä. Sittemmin on menty ihan luomuna vaan.

Hyvän unen vinkit sisältävät jokseenkikn epärealistisia oletuksia siitä, miten ja kenen kanssa ihmiset nukkuvat. Lähtökohtana on yksin nukkuminen – mitä nyt puolison kuorsaus saattaa sijaita samassa huoneessa. Miksi muuten rakkaan ihmisen kuorsaus väistämättä häiritsisi unta? Paitsi kännikuorsaus. Silloin saattaa kyllä valvottaa muutenkin.

Samassa huoneessa nukkujia voi kuitenkin olla muitakin kuin tämä ääniefekti. On kuultu tilanteesta, jossa puolisot jopa koskettavat toisiaan. Ihmeteltyäni erään pariskunnan 120-senttistä vuodetta – isompikin olisi mahtunut ja mahdollisuus hankkia sellainen oli olemassa – toinen heistä vastasi ykskantaan: “Noin se ei pääse mua yöllä karkuun.” Avioliitossa on myös velvollisuuksia ja haliminen on yksi niistä.

Kadehdin joskus niitä vanhempia, jotka tajusivat eristää jo pikkuvauvan omaan huoneeseensa – ja joiden lapset todella pysyvät siellä huoneessaan. Leikki- saati kouluikäisten kanssa samassa sängyssä nukkuminen on välillä melkoista painia. Odotan innolla koulukiusaamista, jota voisi seurata yöelämämme paljastumisesta koulukavereille. Toivo saattaa olla turha, sen verran reippaasti ekaluokkalainen pussaa äitiään koulun pihalla. Sietämättömän suvaitsevaisia nämä nykytenavat.

Samoin lemmikkieläimillä on oma, monesti isäntäväkeen kiintynyt elämänsä. Kissojen yöllinen aktiivisuus kuuluu kai jo lajin määritelmään, mutta on kokemus sekin kun isohko koiraeläin päättää kunnioittaa vuodettasi ruhonsa läsnäololla. Jyrsijät rapistelevat, laulun osalta vaiennettu häkkilintu osaa sekin kohjata niin että se häiritsee nukahtamisen herkässä vaiheessa.

Muun taloyhtiön normaali elämä on myös aina olemassa. Alakerrassa asui vielä jokin aika sitten yötä ajava taksiautoilija, jonka unia koetin sääliä, mutta pikkuautojen rallia lattialla on vaikea estää. Ei hän kyllä koskaan valittanutkaan vaan tervehti iloisesti. Kaikilla ei liene uniongelmia. Ei minullakaan, yleensä. Mutta en ole pahoillanikaan, kun pääsen vaikka työmatkalle levyttämään isoon sänkyyn itsekseni…

June 2017
M T W T F S S
« Aug    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  

Categories