Kotihoidontukeen on kuulemma suunnitteilla muutoksia: tukea saisi vastedes vain kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta, ei siis kolme kuten nykyisin.

“Kaikki lapsen asialla olevat” ovat luonnollisesti älähtäneet asiasta. Lapsiperheiden tukien todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla, vanhempainrahakaudessa.

En tiedä millaisen lehmänkaupan seurauksena on aikanaan päätetty, että vanhempainvapaa päättyy suunnilleen lapsen ollessa kymmenkuinen. Kuten jokainen lapsia läheltä nähnyt tietää, tuossa iässä ei toisten lasten seurasta ole kovin suurta kehityksellistä hyötyä, vaan lapsi on enemmänkin kiinni hoitajassaan tai hoitajissaan. Päiväkotiin vietynä tällainen lapsi vaatii suuren panostuksen päivähoidolta – asia erikseen on, saako hän sitä monessakaan kunnassa.

Jos otettaisiin käyttöön 6+6+6-malli, oltaisiin minimitapauksessakin lähempänä jotain järkeä ja kohtuutta. Vanhempainvapaat siis jakautuisivat siten, että äiti pitäisi 6 kuukautta, isä 6 kuukautta ja jompi kumpi jäljellä olevan 6 kuukautta.

Parikin kuukautta on pikkulapselle iso asia. Puolitoistavuotias taas on jo huomattavan kiinnostunut ympäristöstään ja muutkin lapset alkavat tuntua oleellisilta asioilta. Lisäksi isän rooli perheessä korostuisi paremmin kuin nykyisten “lomien” aikana. Mahtaako moni perhe edes kunnolla käsittää, että isä voisi pitää enemmän kuin minimit?

Useimmissa perheissä toinen vanhemmista (eli suomeksi äiti) jää vanhempainrahakauden jälkeen kotiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa jos vain mahdollista. Miten pitkä kotihoidontuella mentävä aika on, riippuu sitten monestakin seikasta. Lapsen tarpeet ovat vain yksi niistä.

Perheellä voi olla varaa siihen, että toinen vanhempi “tienaa” vähän päälle kolme sataa kuussa. Toisen aikuisen palkan puuttumista ei joissain perheissä ehkä tukiviidakossa huomaakaan. Päivähoidon taso on, kuten sanottua, vaihtelevaa. Siitä voi olla melko demonisoituneita käsityksiä, joita on vaikea kumota nykyisessä keskusteluilmapiirissä.

Jos miesliike olisi kiinnostunut asiasta, se varmasti ajaisi kotihoidontuen lopettamista ja 6+6+6-mallia. Isän olisi “pakko” pitää puolivuotisensa, jotta lapsi ei “joutuisi” hoitoon liian pian.

Naisliike on tässä asiassa käsittääkseni aika hajallaan kuten tietysti monessa muussakin. Kotiäitipuolue ja ansioäitipuolue eivät yleensä kohtaa ja pyrkivätkin välttelemään toisiaan minkä pystyvät.

Toinen seikka, joka viestimistä on pistänyt silmään viime aikoina on avoliittoja koskeva lainsaäädäntö. Siihenkin minulla on tarjolla näppärä ja selkeä ratkaisu.

Lopetetaan avoliitot kokonaan, oli kyseessä millainen pari hyvänsä. Avioliittolakini on siis täysin tasa-arvoinen. Yhdessä asumisesta ei enää muodostu hienosti sanottuna parisuhdeolettamaa, mutta ilman naimisiinmenoa ei ole tarjolla avioliiton yleensä niukkoja etujakaan.

Toki Kelassa hikeennyttäisiin tästä, kun suht varakkaan ihmisen puolisolle jouduttaisiin maksamaan vaikkapa työmarkkinatukea, mutta varmaan työvoimaa voisi sielläkin käyttää muiden asioiden pohtimiseen.

Lasten asema on jo nykyisellään turvattu lainsäädännössä. Naimisiinmeno taas on niin helppoa, että sitä ei kannata jättää väliin turhien pelkojen vuoksi.

Yksinkertaisimmillaan naimisiinmeno tarkoittaa piipahdusta maistraatissa. Todistajatkin saa talon puolesta. Kenenkään ei edes tarvitse tietää, mutta esim. puolison kuollessa lesken asema on turvattu.

Monelle avioliitto on edelleen jonkinlainen peikko ja onhan häissä paljon aspekteja, jotka eivät älykästä ihmistä viehätä. Nekin voi kuitenkin järjestää monella tavalla, ja kuten sanottua, sukulaisia ei tarvitse kutsua eikä pukeutua mielestään luonnottomasti, jos ei huvita. Juridinen puoli on aivan toinen asia, eikä vaadi sirkusta ympärilleen.

Nämä ehdotukseni eivät varmaan lopunperin säästäisi juurikaan rahaa, mutta selkeämpiä ne olisivat kuin nykyinen nysvääminen.