You are currently browsing the category archive for the ‘sukupuoli’ category.

Äitienpäiväkin meni, kiitos vain. Erityisen otettu olin toisesta kortista, jossa ominaisuudekseni mainittiin “laulavainen”. Kyseisen lapsen toinen korva on lähes kuuro, mutta ei meillä lasketa 🙂

Viime aikoina, mutta toisiinsa tuskin liittyen on taas kirjoiteltu naisten paineista. Vanhemmuus on hirveä stressi ja aiheuttaa syyllisyyttä. Ei siis se, että on vanhempi, vaan että on sitä jotenkin väärällä tavalla. Samoin ulkonäköpaineita naisilla on kuulemma kovasti.

Kaikkein järkevin ja todellisuuden kanssa eniten tekemisissä oleva kirjoitus aiheesta löytyy “ite puin.”-blogista. On aivan totta, että jos julkisuudessa esiintyviä naisia katsotaan, nuorelle tytölle voi tulla hirveät paineet leikata hiuksensa lyhyeksi, hankkia silmälasit ja pukeutua jakkupukuun. Jos siis katsotaan naisia, jotka oikein päättävät jostain eivätkä vain juonna chattia. (Minäkin erikseen halusin silmälasit 13-vuotiaana ja parin vuoden päästä pätkäisin tukkanikin. Nuoriso on altista vaikutteille!)

Vanhemmuuspaineista en ole löytänyt yhtä hyvää ja nasevaa tekstiä. Yritän siis itse. Kuten eräälle kaverille FB:ssä kommentoin, olisi hyvä keskittyä olennaisiin asioihin. Jos kaikki näyttää olevan ok, se on sitten ok. Jos jokin ei ole eikä sille voi mitään, sitten vain yritetään tsemppailla. Jos on oikeasti jossain mokannut, asia yritetään korjata ja jos ei voida, katso edellinen kohta.

Joskus aiemmin muistan kirjoittaneeni jonnekin aiheesta oma minä ja vanhemmuus. Mahtoiko olla taas kaverin seinä. Enivei, sitä en ymmärrä, miten se oma minä näissä keskusteluissa on aina lapselle hirveästi vaaraksi. Kaiketi jonkun syvin minuus on se ryyppäävä ja huoraava myöhäisteini, mutta useimmilla asia on kuitenkin hieman toisin.

Varsinkin äidit tuntuvat kokevan, että oma elämä loppuu kun lapsi tulee. Isät sentään monesti tietävät, että musiikki-, kirjallisuus-, urheilu- tai kuvataideharrastuksen voi kätevästi periyttää lapsille, samoin luonnossa liikkumisen tai minkä hyvänsä mistä tulee itsellekin hyvä olo.

Kun meidän sukupolvemme on oppinut hoivaamaan lapsia sukupuoleen katsomatta, äitiydenkin voisi uudistaa hieman yksilöllisemmälle tasolle.  Äitiydestähän on lakisääteistä nauttia niin maan perusteellisesti, mutta sen tullee olla kuin Aatamin ja Eevan seksi ennen syntiinlankeemusta: ilman himoa, vain lisääntymisen vuoksi. On pakko löytää se nautinto jostain kakkavaipan ja rintatulehduksen välistä, muuten on – no se, en minä edes voi sanoa sitä.

Entä jos nauttisi lapsen kanssa siitä mistä muutenkin nauttii? Pieninä annoksina kun on kriittisimmät ajat, mutta lasten kasvaessa yhä enemmän. Jos tykkää laulaa niin sitten lauletaan lapsille. Jos ei osaa lastenlauluja niin sitten jotain muuta. Meillä hittejä ovat Olavi Virran Sokeripala (jonka sanat muistan väärin mutta lasten mielestä Ola ei osaa sitä – todiste äitiyden voimasta jos jokin), Eppujen Polliisi pamputtaa taas ja tietysti muumien tunnari. Finlandiastakin on tykätty ja Nälkämaan laulusta. Kyllä Hämä-hämä-häkki ja Päivänsäde ja menninkäinenkin on meillä kuultu.  Aikuiselta naiselta ja Mombasalta olen lapseni säästänyt. Sen sijaan Veikko Lavia lauletaan nykyään autossa kuorossa, tosin Jukka Pojan versiona

Samoin luonto on yhdistävä tekijä. Mieheni on aina valmiustilassa, kun pääsemme meren rantaan. Aallot kiehtovat niin että olemme alati luiskahtaa niihin.

Ötököitä pitää tutkia; esikoisen paras lukutaitokampanja on, kun ötökkäkirjasta katsotaan mitä nähtiin. Ylemmän keskiluokan äiti huokaakin tyytyväisenä, kun lapsi luottaa kirjoihin tällä tavalla. Alaviitteet kohdalleen!

Äitinä saa olla maailman kaunein ja ihmeellisin nainen monta vuotta. Ulkonäköpaineita ei juuri ole (ks. kuva :-)) Toisaalta arvelisin, että osa tunnetusta syyllisyydestä on kanavoitunutta ahdistusta, koska tuntuu, ettei uskalla olla oma itsensä. Samoin ulkonäköpaineet saattavat selittyä sillä, että nainen ei oikein saa päätään muutenkaan kasaan identiteetin suhteen. Toki yllämainitun blogin mainitsemista naisistakin on anonyymit keskustelupalstat täynnä törkyjuttuja, että miten se kehtaa näyttää tuolta. Mutta niin on misseistä ja malleistakin. Samoin kuin ei kannata riehaantua mammapalstan trollaajasta, ei kannata lukea noitakaan vaan elää ikiomaa elämää. Se on usein aika kivaa.

Advertisements

Monenlaisia asioita on pyörinyt mielessä ja valistuneet ystävät ovat lisänneet virtaa. FB-kaverini Pauli Vennervirta kirjoitti hienosti oikeusvaltiosta, “suomalaisista talebaneista” ja siitä, miten tulee suhtautua eri ryhmiä edustavien ihmisten rikoksiin. Laki on kaikille sama, eikä sen käyttöön voi eikä saa vaikuttaa se, mistä ihminen tai hänen vanhempansa ovat kotoisin tai miltä naama sattuu näyttämään.

Johanna Valenius taas kiinnitti huomioni Foreign Policy-lehden “seksinumeroon” (itse en kyseistä lehteä muuten lukisi, vaikka otsikkona olisi jotain tuollaista). Artikkeli Why Do They Hate Us? muistuttaa siitä, että “arabikevät” ei ole ollut kaksinen kevät puolelle näiden maiden kansalaisista. Suoranainen naisviha jatkuu edelleen.

Viha on itsessään hyödyllinen tunne. Kun näkee tai kokee jotain, minkä katsoo olevan väärin, viha on hyvä reaktio ja se selkeyttää asioita. Parhaimmillaan se johtaa rakentavaan toimintaan, josta on kaikille hyötyä. Epäkohdat pitää korjata ja syyllisiä pitää rangaista – olettaen, että on ensireaktiossaan onnistunut heidät paikallistamaan. Monesti oikeuslaitosta kannattaa hyödyntää vakavammissa tapauksissa, ettei menisi pieleen tässä kohtaa.

Jatkuvana tunteena ja yhteisön tai yhteiskunnan peruspiirteenä viha on kuitenkin tuhoisa ilmiö. Keskustelimme koti-illan ratoksi rasismista, ja päädyimme siihen, että yksilöiden eri piirteistä ei ole mikään pakko pitää. Sen sijaan oletus, että koska henkilö kuuluu johonkin ryhmään, hänellä on tiettyjä piirteitä tai että yksittäinen piirre hänessä merkitsee jotain hillittömän demonista vain hänen oletetun taustansa vuoksi, siinä lähdetään rasismin tielle.

Ihmisen lähtökohtainen vihaaminen siksi, että hän edustaa jotain etnistä ryhmää, sukupuolta tai kansallisuutta antaa usein tunteen voimasta ja vahvuudesta. Varsinkin, jos itse kuuluu vastakkaiseksi miellettyyn ryhmään, mielihyvä on suuri. Vaikka “me” ei olisikaan kovin kummoinen, “ne” ovat kuitenkin huonompia ja “me” voimme rauhassa vihata heitä ja mikä ettei panna kaikki ongelmammekin heidän niskoilleen, oli tälle todellisuuspohjaa eli ei. (Viholliskuvien suhteen olen harrastelija, ystävä ja kollega Marja Vuorinen tietää niistä huomattavasti enemmän.)

Ikävä kyllä viha ei ole todellista vahvuutta. Se, että täytyy korostaa “meisyyttä” ja “neisyyttä” (kiitos vain näistä termeistä ystävä ja kollega 🙂 )kertoo siitä, että “meisyys” on heikko. Oli kyseessä yksilö tai ryhmä, vihaaminen identiteetin keskeisenä osana kertoo ainoastaan omista suuristakin puutteista. Monesti niiden olemassaoloa ei haluta myöntää, mutta alitajuisesti tiedetään ihan hyvin, että vain pitämällä toista ryhmää täydellisen “toisina”, halveksittavina ja vihattavina voimme itse kuvitella olevamme edes jotakin.

Viha naisia kohtaan heikentää erityisesti niitä yhteiskuntia ja yhteisöjä, joissa se on sisäänkirjoitettu lainsäädäntöön ja/tai yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kuten vaikkapa presidentti Tarja Halonen on korostanut, naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta ovat kehittäneet ns. länsimaita ehkä enemmän kuin mikään muu. Ei se mikään salaisuus ole eikä edes vaikea toteuttaa – jos heikot miehet malttavat kestää sen.

Viha heikentää pienempiäkin yhteisöjä: se sokaisee näkemästä muita kysymyksiä ja tekemästä yhteistyötä juuri kenenkään kanssa. “Ne” ovat liian vaarallisia ja “niillä” on vääriä ajatuksia. Muhitaan ennemmin omissa liemissämme.

Tästä syystä olen päättänyt olla enää pitämättä rasistisia kannanottoja esittäviä ihmisiä poliitikkoina lainkaan. On varmaan joskus ollut neutraalia ja vihaamatontakin rasismia, mutta se ääni ei nykyään juuri kuulu. Sen sijaan enemmän tai vähemmän alistavat ja aggressiiviset puheenvuorot valtaavat median säännönmukaisesti.

Mitään järkevää ja toteuttamiskelpoista politiikkaa ei rasismin pohjalta voi oikeusvaltiossa tehdä, joten voimme ottaa sinänsä poliitikon tunnusmerkit täyttävienkin ihmisten kannanotot aiheesta kansalaiskeskusteluna – tai, niin tosiaan, huumorina.

Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.

Jos se ei ole trolli, olen oikeasti huolissani. Nimittäin Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen (tästä lähin SIP) tekstit ovat monella tapaa karmeita.

“Sotilasarvo on ihmisarvo”, “Venäjä on olemassa vain alistaakseen Suomea”, nämähän voisivat vielä mennä täydestä. Presidentinvaalien alla toisaalta todettiin, kuten aiemminkin, että “samansukuissiitineläjistä kootuilla sotilasosastoilla voisi olla huomattavakin etusija erisukuissiitineläjiin verrattuna esimerkiksi yhteishengen kannalta. Samansukuissiitineläjien osastoilla voisi olla myös pelotevaikutusta samansukuiissiitineloa tunnetusti kammoaviin venäläisiin, erityisesti jos sotatiedotuksissa vihjailtaisiin ao. osastojen saaneen koulutusta samansukuisraiskaamisessa osana lähitaistelumenetelmiä”. Jos joku vielä ottaa tosissaan, miettiköön hieman itseään…

Kieli on huoliteltua, nykysuomeen muunnettua 1930-40-lukujen suomea, ryyditettynä tyylinmukaisilla omilla kehitelmillä (ks. yllä). Ei tähän keskivertopersu pysty, eikä sellaisesta olekaan kysymys. Onhan SIP uskonnollisesti ja etnisesti hyvin liberaali. Kaikki palautuu sotilaalliseen maanpuolustukseen, joka siis on ainoa arvo. Meille naisille kuulemma riittää jos olemme lähisukua asepalveluksen suorittaneille jaloille olennoille. Raiskauskannanotosta kiitämme, joskaan emme lämpimästi.

Sankarikuolemantutkijana hersyttelen äärimmilleen viedyllä, hyvin tutulla retoriikalla. Kansakunta jalostuu sodassa, joka parantaa kaiken heikkouden ja leväperäisyyden. Ja vaikka tiedossa on kansan suuren osan tai sen kokonaan tuhoutuminen, Suomen pyhä tehtävä on tähän sotaan käydä ja kirkastaa maailmalle olemassaolomme (tai sen päättymisen) syvin merkitys.

Tuttua, niin tuttua. Ehkä olen liikaakin tottunut tällaisiin, koska pidän blogia vain hauskana. En oleta että se moniakaan huvittaisi samassa määrin.

Mielestäni blogin tarkoitus on perussuomalaiseksi mielletyllä, mutta väliin muuallakin esiin pulpahtelevalla militarismilla leikittely. Vitsinä on, että moni ihan oikeasti isänmaallinen (erotettava ISÄM MAALLISESTA) kansalainen on jonkin matkaa joistakin asioista samaa mieltä (lobotomiasta tuskin kuitenkaan). Sitten kuitenkin tulee reaktio: “Ei helvetti…”

Joudumme tarkentamaan kantojamme: mihin oikeastaan uskomme ja mihin emme. Tekisi hyvää monelle muillekin aikamme uhoamisen aiheilla leikitteleville. Esimerkiksi islamofobit eivät monesti tunnu jarruttelevan ollenkaan.

Erityisesti kiitämme “siitinelo”-sanan palauttamista kieleemme. Onhan se nykynuorisolle tuntematon ja meille eilispäivän nuorillekin tuttu lähinnä Pahkasiasta. Hyvä siis näin. Toisaalta eduskunnassa vedetään oikealta ohi: Lea Mäkipää on kuulemma puhunut heterosuhteissa esiintyvästä “ruumiillis-biologisesta kokonaishyvästä”, mitä se ikinä onkaan. Ei varmaan “samansukuissiitineloa”. Henkinen yhteys nettitrolliin on kuitenkin selvästi olemassa.

En todennäköisesti tule lukemaan artikkelikokoelmaa Pimppini on valloillaan. Siinä on kuulemma rupisia riimejä ja karmeita tarinoita “naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä”. En usko, että perusasia on muuttunut niissä 25 vuodessa, joiden aikana olen tämäntyyppisiä tekstejä tavaillut. Ei herkkä ihminen aina vaan jaksa.

Olen paljon miettinyt sitä, miksi en ole kohdannut erityisen rajua seksuaalista väkivaltaa, vaikka olen elämäni varrella ns. altistanut itseni tilanteille. En ole aina ymmärtänyt antaa. “Jaha, ei seksiä”, on ollut kommentti rajuimmasta päästä. Maassamme on paljon aika omituisia ja sekaisinkin olevia miehiä, joille tämä havainto ei ole erityinen ongelma. Hurraa heille.

Satunnaiset lääppijät ovat toki seurailleet vanavedessäni näihin päiviin. Kaiketi pitäisi tällä trippimittarin lukemalla olla siitä hieman tyytyväinenkin, mutta viha on väsyttävä tunne. Ei ole kivaa joutua tilanteeseen, jossa suusta pääsevät sanat “tee toi uudestaan niin mä tapan sut”. Tyhjää uhoahan se on. Tuskin pystyisin aiheuttamaan edes pysyvää vammaa. Toiminta on kuitenkin noihin sanoihin loppunut ja ilme on ollut vilpittömän hämmästynyt. Eikö neutraali keskustelumme viitannutkaan sen jatkamiseen kopeloinnilla? No, ei. Ei nyt eikä 25 vuotta sitten.

Kuitenkin moni nainen kohtaa paljon ikävämpiä tilanteita ja jopa parisuhteessaan. Kaikki miehet eivät miellä naistaan rakkautensa ja suojelunsa kohteeksi, jota vastaan käden nostaminen on mahdottomuus; mikään verbaalinen tai edes fyysinen ärsytys ei tätä reaktiota voi saada aikaan. Mistä nämä miehet tulevat? Keitä he ovat? Onko sillä väliä?

Kamppailulajien harrastajat ja väkivaltaan muuten perehtyneet miehet arvioivat, että väkivaltatilanteen synnyssä on 10 prosenttia onnea ja 90 prosenttia asennetta (luvut voivat vaihdella mutta suhdeluku on yleensä tuota luokkaa). Tämä on tyly arvio siirrettynä naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan. Voiko niin edes tehdä? Olisiko se sen sanomista, että väkivalta on sittenkin naisen oma vika? Tarkoittaako se miesten kesken, että on ihan oma vika jos saa snagarilla turpaansa? Vai voisiko sitä jotenkin hyödyntää?

Minua on monesti ihmetyttänyt se, miten seksuaalisuutta ja varsinkin sen kielteisiä puolia käsittelevissä jutuissa eri puolilla mediaa ei mainita miehiä kuin tekijöinä. Kukaan isä, veli tai rakastettu ei koskaan lohduta naista. Kukaan ei koskaan auta käytännön asioissa. Nainen tavallaan joutuu pois myönteisten mieskokemusten sfääristä, kun hän kohtaa kielteisen kokemuksen. Onko tämä todellisuutta – lähipiirin miehet eivät pysty kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa kokenutta naista – vai ainoastaan tapa kertoa näistä asioista?

Eihän se apu aina ole sitä mitä toivotaan. En ole koskaan lähettänyt ketään hakkaamaan huonosti käyttäytyviä miehiä, vaikka tarjottu on. Tiedä sitten, jos olisin tullut niin pahoin pidellyksi, että kyseessä olisi ollut poliisiasia. Mitä hyvitystä olisin kokenut saavani? Mahdollisesti ritarini olisi itse joutunut oikeuteen ja hyvänä päivänä minä yllytyksestä.

En ole oikein sitäkään koulukuntaa, että pitää itse osata varoa. Vaikkei niin varoisikaan, ei useimmille tule kuin korkeintaan paha mieli toikkaroinneistaan tuolla ulkona. Sen kyllä haluaisin tietää, millaiset naiset ovat seksuaalista väkivaltaa käyttävät miehet kasvattaneet. Ylisuojelevat mammat, joiden poika on aina oikeassa ja saa ottaa synttäreillä kakkua ensin? Välinpitämättömät pimatsut, joiden pojissa elää katkeruus läheisyyden puutteesta? Ja isät – millainen malli on tullut annettua? “Kaikki naiset on huoria” on sellainen kiva oppi elämään niin tytöille kuin pojillekin.

Pelkkä puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin tai vallankäyttöön suhteellisen abstraktilla tasolla ei riitä. Ei myöskään väkivallan kokemusten esille nostaminen julkisuudessa, vaikka se monesti valaisevaa onkin. (Tosin kokija altistaa itsensä sellaiselle skeidanheitolle, ettei moni varmaan viitsi.) Kyllä tämäkin on meidän kasvattajien asia. Emme voi ajatella, että lapsemme ovat ainutlaatuisia ja viattomia, ja että heistä ihan muuten vaan kasvaa kunnon ihmisiä, jotka käyttäytyvät kunnolla toisia kohtaan. Näitä asioita täytyy ajatella, niistä täytyy puhua. “Toista ihmistä ei saa koskea jos se ei halua” on lause, jonka päästän suustani viikoittain. Suosittelen kaikille, varsinkin pienten poikien vanhemmmille.

Haluamatta erityisesti mainostaa yhtä lasten puuhapaikkaa yli muiden, mutta otsikon mukaisessa mestassa kävimme eilen hillumassa. Lapsilla oli toki omansa hauskaa, mutta aikuisista lieni kiinnostavinta tarkkailla muita aikuisia. Seuraavassa keskeisimmät havainnot relevanssin mukaan.

1. Kaikille, jotka pelkäävät naisten haluavan vain atleettisia alfauroksia, lohdun sana tässä. Kun katsoi noitakin ukkoja, jotka sosiaalisen todellisuuden todennäköisyydellä ovat suurin osa jossain suhteessa hedelmällisyysikäiseen naiseen, niin ei paljon tarvitse tsempata.

2. “Laatuaika lasten kanssa” tarkoittaa sitä, että räplätään puhelinta ja esikoinen pelastelee puoliksi vielä konttaavaa nuorimmaista isoimmista hätätilanteista. Yhdellä neropatilla oli jopa läppäri mukana, toinen luki Sotaromaania. Jälkimmäinen oli kai naista vailla, siksihän miehet lukevat kirjoja julkisesti.

3. Naisilla on oma nerokas tapansa olla olematta lasten kanssa: ystävättäret. Oli siellä pari miestäkin samalla selityksellä, mutta he sentään puhuivat siitä, mitä lapset sillä hetkellä tekivät.

4. Pikkutytöt voidaan pukea vaaleanpunaisiin ja röyhelöihin, mutta kun niille annetaan pallotykki käteen, prinsessa on korkeintaan Xena.

5. Puuhapuistoissa ei näe niin paljon pakkohauskaa kuin Myllypuron lasten liikuntahulinoissa on tullut nähtyä. Siellä urheillaan, mikä vaatii välillä aikuisen assisteerausta. Moni aikuinen on kuitenkin suuntautuneempi valokuvaamaan lapsensa oletettua nauttimista kuin osallistumaan siihen. Ja valokuvahan todistaa, että siellä oltiin ja hauskaa oli.

Noin yleensä kaikki kodin ulkopuolinen aktiivisuus lasten kera viikonloppuisin tuntuu olevan erityisesti miesten heiniä. Onko viikonloppuisien pakko ulostautua katraansa kera yksiöstään, kenties. Tai sitten äidit saavat kersoista viikolla tarpeekseen. Mistä minä tiedän. Jos joku haluaa pokata miehen, jolla on jo lapsia niin sinne vain koettamaan…

Järjenjuoksun voi helposti testata katsomalla, miten paljon mies tai miksei nainenkin jaksaa olla kiinnostunut kupeidensa hedelmistä. Puuhapaikat nimittäin tarjoavat runsaasti tietoa lapsen mieltymyksistä, sosiaalisista taidoista ja mikä ettei pakkomielteistäkin. Jos vain yhtään kiinnostaa. Aina voi tietty syyttää toista vanhempaa, että tämä tahallaan vieraannuttaa lapset.

Kotihoidontukeen on kuulemma suunnitteilla muutoksia: tukea saisi vastedes vain kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta, ei siis kolme kuten nykyisin.

“Kaikki lapsen asialla olevat” ovat luonnollisesti älähtäneet asiasta. Lapsiperheiden tukien todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla, vanhempainrahakaudessa.

En tiedä millaisen lehmänkaupan seurauksena on aikanaan päätetty, että vanhempainvapaa päättyy suunnilleen lapsen ollessa kymmenkuinen. Kuten jokainen lapsia läheltä nähnyt tietää, tuossa iässä ei toisten lasten seurasta ole kovin suurta kehityksellistä hyötyä, vaan lapsi on enemmänkin kiinni hoitajassaan tai hoitajissaan. Päiväkotiin vietynä tällainen lapsi vaatii suuren panostuksen päivähoidolta – asia erikseen on, saako hän sitä monessakaan kunnassa.

Jos otettaisiin käyttöön 6+6+6-malli, oltaisiin minimitapauksessakin lähempänä jotain järkeä ja kohtuutta. Vanhempainvapaat siis jakautuisivat siten, että äiti pitäisi 6 kuukautta, isä 6 kuukautta ja jompi kumpi jäljellä olevan 6 kuukautta.

Parikin kuukautta on pikkulapselle iso asia. Puolitoistavuotias taas on jo huomattavan kiinnostunut ympäristöstään ja muutkin lapset alkavat tuntua oleellisilta asioilta. Lisäksi isän rooli perheessä korostuisi paremmin kuin nykyisten “lomien” aikana. Mahtaako moni perhe edes kunnolla käsittää, että isä voisi pitää enemmän kuin minimit?

Useimmissa perheissä toinen vanhemmista (eli suomeksi äiti) jää vanhempainrahakauden jälkeen kotiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa jos vain mahdollista. Miten pitkä kotihoidontuella mentävä aika on, riippuu sitten monestakin seikasta. Lapsen tarpeet ovat vain yksi niistä.

Perheellä voi olla varaa siihen, että toinen vanhempi “tienaa” vähän päälle kolme sataa kuussa. Toisen aikuisen palkan puuttumista ei joissain perheissä ehkä tukiviidakossa huomaakaan. Päivähoidon taso on, kuten sanottua, vaihtelevaa. Siitä voi olla melko demonisoituneita käsityksiä, joita on vaikea kumota nykyisessä keskusteluilmapiirissä.

Jos miesliike olisi kiinnostunut asiasta, se varmasti ajaisi kotihoidontuen lopettamista ja 6+6+6-mallia. Isän olisi “pakko” pitää puolivuotisensa, jotta lapsi ei “joutuisi” hoitoon liian pian.

Naisliike on tässä asiassa käsittääkseni aika hajallaan kuten tietysti monessa muussakin. Kotiäitipuolue ja ansioäitipuolue eivät yleensä kohtaa ja pyrkivätkin välttelemään toisiaan minkä pystyvät.

Toinen seikka, joka viestimistä on pistänyt silmään viime aikoina on avoliittoja koskeva lainsaäädäntö. Siihenkin minulla on tarjolla näppärä ja selkeä ratkaisu.

Lopetetaan avoliitot kokonaan, oli kyseessä millainen pari hyvänsä. Avioliittolakini on siis täysin tasa-arvoinen. Yhdessä asumisesta ei enää muodostu hienosti sanottuna parisuhdeolettamaa, mutta ilman naimisiinmenoa ei ole tarjolla avioliiton yleensä niukkoja etujakaan.

Toki Kelassa hikeennyttäisiin tästä, kun suht varakkaan ihmisen puolisolle jouduttaisiin maksamaan vaikkapa työmarkkinatukea, mutta varmaan työvoimaa voisi sielläkin käyttää muiden asioiden pohtimiseen.

Lasten asema on jo nykyisellään turvattu lainsäädännössä. Naimisiinmeno taas on niin helppoa, että sitä ei kannata jättää väliin turhien pelkojen vuoksi.

Yksinkertaisimmillaan naimisiinmeno tarkoittaa piipahdusta maistraatissa. Todistajatkin saa talon puolesta. Kenenkään ei edes tarvitse tietää, mutta esim. puolison kuollessa lesken asema on turvattu.

Monelle avioliitto on edelleen jonkinlainen peikko ja onhan häissä paljon aspekteja, jotka eivät älykästä ihmistä viehätä. Nekin voi kuitenkin järjestää monella tavalla, ja kuten sanottua, sukulaisia ei tarvitse kutsua eikä pukeutua mielestään luonnottomasti, jos ei huvita. Juridinen puoli on aivan toinen asia, eikä vaadi sirkusta ympärilleen.

Nämä ehdotukseni eivät varmaan lopunperin säästäisi juurikaan rahaa, mutta selkeämpiä ne olisivat kuin nykyinen nysvääminen.

Jotkut tekstit herättävät muistoja. Yritän periaatteessa välttää tämän tyypin miesasiamiehiä sekä henkilökohtaisessa kontaktissa että internetissä, mutta Kaasuputki-blogi toi Facebookissa esille lähinnä masentavan “pariutumisen asiantuntija” Henry Laasasen viimeaikaisen blogimerkinnän.

Laasanen kuvannee melko tavallista yksinäisen miehen tapaa hankkia naisseuraa. Omat muistoni baarien ihmemaasta ovat enimmäkseen 1990-luvulta, koska tällä vuosituhannella olen ollut sinkku yhteensä noin vuoden verran ja tällä vuosikymmenellä en ole siinä hengessä käynyt baareissa lainkaan. Uskoisin kuitenkin, että meno ei ole ratkaisevasti muuttunut aktiiviajoistani.

Lisäksi olen tällä vuosituhannella saanut aikaan kaksi hienoa poikaa. Vielä tällaiset asiat eivät heidän päätään vaivaa (päiväkoti- ja alakouluikäiset tytöt ovat niin aktiivisia, että mitään ongelmia ei ole!), mutta kymmenen vuoden päästä saattaa kasvattaja joutua antamaan pari vinkkiä ihmissuhteisiinkin.

Toivoisin todella, että omat poikani olisivat kuvioissaan hieman vähemmän kyynisiä. Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun hän on hauska ja iloinen, ei synkän päättäväinen. Varsinkin seksuaalisuus on hauska ja iloinen asia, jonka on parempi olla mukava yllätys kuin vääntämisen ja ahdistuksen tulos. En siis suosittele blogimerkinnässä kuvattua saalistamista. Siitä eivät tykkää miehet eivätkä naiset.

Jos minulta kysyttäisiin – veikkaan että poikani kysyvät mieluummin joltakulta muulta, mutta asiantuntemusta lähipiirissä onneksi riittää – suosittelisin jättämään pohjat lähes ottamatta. Illan päättyessä toivotulla tavalla on edes jonkinlainen mahdollisuus saada tästä päättymisestä miellyttävä kokemus. Oikeastaan koko hommassa ei ole mitään järkeä, jos on kauheassa kännissä. Se on enemmänkin simulaatiota kuin itse asiaa. Todellinen “pariutumisen asiantuntija” tietää kyllä tämän, joten tässä(kin) suhteessa Laasasen käsitys itsestään on väärä.

Erityisesti huomauttaisin, että naiset arvioivat miehen toimintaa jatkoilla sen perusteella, miten hän käyttäytyy siellä baarissa. Mukana oleviin kavereihin suhtautuminen on erittäin hyvä merkki. Miehet täytyisi sekä osata ottaa kohteliaasti huomioon seurueen muut naiset että samaan aikaan osoittaa olevansa kiinnostunut vain yhdestä. Tämä on kuulemma heikommilla sosiaalisilla taidoilla varustetuille ihmisille vaikeaa, mutta kyllä aikamoiset nörtitkin siihen pystyvät. (Tutustuin aikanaan baarissa mieheen, joka sittemmin käytti käsin kirjoitetuissa kirjeissään hymiöitä ja tämä oli noin vuonna 1995.)

“Olemme vain pitämässä hauskaa” on koodinimi sille, että “sinä urpo et tähän pöytään tuoppiasi kiilaa”. Naisporukka voi todellakin olla viihtymässä keskenään, mutta eivät ole vielä evolvoituneet siihen vaiheeseen, että menevät suosiolla ruokaravintolaan tätä tekemään. Samoin porukoilla on, joskus ihan ääneen lausututkin, standardit siitä, keitä pöytään otetaan. Jos joku nainen on näistä eri mieltä, hän kyllä etsii miehen itse piankin. Emme me nyt niin solidaarisia ja toisistamme riippuvaisia ole.

Laasanen arvioi tätä porukkakäyttäytymistä aivan kuin se olisi erityisesti naisten ominaisuus. Minulla on kuitenkin mullistava uutinen: miehilläkin on ystäviä, joiden kanssa he käyvät baareissa. Ja ystäviä, joiden seuraa he käyttävät tekosyynä, kun ei kiinnosta. Joskus se voi olla oikea syykin. Ei olla nähty pitkään aikaan, halutaan puhua asioista, jollain kaverilla on sellainen kriisi päällä ettei kehtaa nyt lähteä jonkun mimmin matkaan. Samat terveiset voi tietysti lähettää näille miesporukoillekin: älkää menkö iskupaikkaan. Paikkakunnasta riippuen voi tietysti olla vaikeaa löytää muutakaan ja jos on jossain aina käyty, ei ehkä osata mennä muuallekaan.

Vakaa usko miesten ja naisten erilaisuuteen tuottaa väistämättä pseudotieteellistä skeidaa. Tämänkin olen huomannut. Jos pariutumisen asiantuntemusta etsitään, voisi ehkä kysyä meiltä seurustelusuhteisiin ja naimisiinkin ehtineiltä, miten homma hoidetaan. Laasasen uikutus ei auta ketään näissä asioissa. Aivan varmaa on, että hänen kuvaamansa kaltainen toiminta tuottaa huonoa seksiä, mikä on aina rikos ihmiskuntaa vastaan.

Ylen nettisivut muistuttavat taas siitä, miten asiat maailmassa todella ovat. “Lähes puolet maailman aborteista vaarallisia”, kuuluu otsikko.

Aina kun näitä uutisia tulee, ajattelen Viagraa, tiikereitä ja sarvikuonoja. Mihin tässä maailmassa todella pitäisi panostaa ja mistä sen sijaan hössötetään älyttömästi.

Huonoon stondikseen ei kuole. Huonoon aborttiin tai synnytykseen kuolee.

,

Joululomallakin voi saada läksyjä, kuten minä anopiltani. En ollutkaan tullut lukeneeksi Pimeyden ydintä (Mörkrets kärna), vaikka olin teoksen nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Kiitokset hienosta joululahjasta vielä kerran, oli avartavaa.

Teos kertoo (minun nähdäkseni) naisesta, suomenruotsalaisesta toimittajasta, lapsuudesta keski-iän kynnykselle. Uskon muuten, että noihin aikoihin keski-ikä alkoi hiukan aikaisemmin kuin nykyään jos moista vaivaa edes podettiin, aikuisuus saattoi riittää.

Pimeyden ydin ei naispäähenkilöstään huolimatta ole “naisromaani”, vaikka naisen elämän reunaehdot jonkin verran esille tulevatkin. Vuonna 1965, jolloin teos ilmestyi, oli muutakin sanottavaa, ainakin Marianne Alopaeuksella. Suomennos (Elvi Sinervon) tuli vuonna 1969. Siinäpä neljä vuotta, joiden aikana moni asia Suomessakin muuttui ja koko kansalle saattoi antaa käteen tällaisen kirjan.

Pimeyden ydin näyttää 1900-luvun alkupuolen (venytetään se nyt sinne 60-luvulle) suomenruotsalaisen, ruotsalaisen ja miksipä ei suomenkielisenkin eliitin ahtaan ja rasistisen maailmankuvan. Ranskalaisetkin saavat osansa. (Huomautan jo tässä vaiheessa tietäväni ihan hyvin, että on muitakin suomenruotsalaisia kuin eliittiä. Alopaeus ei kuitenkaan kirjoita heistä.)

Päähenkilö Mirjamin paras ja ainoa lapsuudenystävä maailmansotien välisessä Helsingissä on venäjänjuutalainen poika. Eihän se nyt oikein sovi, varsinkin kun tyttö alkaa jo varttua neidoksi eikä edelleenkään muista välitä. Pariisissa, aikuisiässä, Mirjam rakastuu algerianjuutalaiseen kommunistiin, jonka on tietenkin seikkailtava kohti suurempia kohtaloita ja Mirjam ymmärtää tämän oikein hyvin. (Myönnän porvarillisuuteni näissä ihmissuhdeasioissa.)

Enemmän kuin vain rasismista Pimeyden ytimessä on kyse monenlaisesta tajunnanahtaudesta. Suosikkikohtani on, kun Mirjamin ruotsalainen ystävä Gaby saa tietää, että heidän tuntemansa toimittaja on vain kansakoulun käynyt.

“Mutta eihän hänellä herran nimessä voi olla minkäänlaista assosiaatiokenttää! Hänhän ei kykene näkemään asioita oikeassa perspektiivissä, hänhän ei pysty sijoittamaan asioita niiden oikeihin yhteyksiin. Minä en voi käsittää miten hän selviää!”

Pimeyden ydin tarjoaa runsaasti aineksia herravihalle vielä nykyäänkin, vaikka osaamme – kai minäkin jotain eliittiä olen – peittää pahimmat älyttömyytemme suvaitsevaisuuden kuorrutuksen alle. Pikemminkin itseoppineisuuden ja “tavallisten ihmisten” oletetun aidon näkemyksen hyväksyminen on nykyistä valtavirtaa.

Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut kallojenmittailua keskuudessamme, vaan se, mikä oli muutama vuosikymmen sitten normaalia ajattelua suomenruotsalaisen eliitin keskuudessa, on nykyään olevinaan “kansan ääni” ja poliittinen muutosvoima. Hyvin on apinoitu, sanoisin pikemminkin. Vain koulutuksen lähtökohtainen arvostus puuttuu, vaikka tohtoreitakin lilluu mukana “maisterisjätkän” peräaallokossa.

Huvittavaa on tietenkin se, että ainakin Hufvudstadsbladetin suomenruotsalaisuus tuntuu ottaneen vähemmistöasian ajaakseen, ovathan suomenruotsalaisetkin vähemmistö. Niin virtaa vettä Vantaassa, vaikken asiaintilaa sinänsä kiistäkään.

Näiltä osin Pimeyden ydin on virkistävää luettavaa ja hyvä muistutus siitä, mitkä asiat ovat nykyään – vielä – paremmin. Sen sijaan (Wikipedian mukaan Simone de Beauvoirilta pöllitty) tajunnanvirtatekniikka kerronnassa tuntuu vanhentuneelta ja Mirjamin ihmissuhde- ja seksinäkemykset samaten.

Toisaalta, teoksessa kuvatuista miehistä ei kovin miellyttävään parisuhteeseen olisikaan. Vaikken allekirjoita ylivertaisen älykkyyden kiihottavuutta (ei ole kiva tuntea itseään koko ajan tyhmäksi), aivan pölvästikään ei mies saa olla, varsinkaan Alopaeuksen kuvaamalla itsetietoisen ahdasmielisellä tavalla.

Mirjam elää omana aikanaan poikkeuksellisessa vapaudessa ja onkin melkoisen vapaa päästään sikäli, ettei etsi miestä kohottamaan asemaansa ja/tai näytelläkseen häntä kenellekään. Siinä on naistenvaiva, joka ei tunnu katoavan, ja jota amerikkalainen viihde vain vahvistaa.

Joissain asioissa kylmässä Pohjolassa on muuten oltu Yhdysvaltoja edellä. Pimeyden ytimestä tulee ainakin minulle mieleen Erica Jongin vuonna 1973 ilmestynyt teos Lennä, uneksi (Fear of Flying). Siinäkin päähenkilö matkailee ympäri Eurooppaa, muistelee lapsuuttaan ahtaan porvarillisessa ilmapiirissä ja rakastuu epäsopivaan mieheen.

Jongin Isadora on kuitenkin sovinnaisempi ja riippuvaisempi siinä missä Alopaeuksen Mirjam on, Nemi-sarjakuvaa lainatakseni, “jylhä ja villi”. Kulttuuriero tämäkin.

Pimeyden ydin oli todellakin jo lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Siellä oli monia muitakin kirjoja, joita kukaan ei lukenut, en minäkään. Arvaukseni on, että osa niistä oli peräisin tätini hyllystä, kun hän aikanaan muutti Sveitsiin. Miksi lie hänelle päätynyt tällainen kirja? Lahjana vai seksikohtausten vuoksi?

Sillä lapsuudenperheeni ja myös tätini maailmankuva oli ja on yhtä ahdas kuin Alopaeuksen kuvaaman Mirjamin. Juuri tuo perhe- ja kotitaustan korostaminen oli erityisen säälittävää: vaikka sitä ei omalla kohdalla ollut, sitä voitiin huoletta palvoa muissa jos tällainen ihmeolento kohdattiin.

Tästä syystä hieman samaistuinkin teoksen päähenkilöön, vaikka tunnenkin itseni jollain lailla paljon vanhemmaksi kuin hän. Ehkä vähän väsyttää siksi, että pimeyden ydin on keskuudessamme edelleen; se on jopa laajentunut ja monimutkaistunut ja siksi vaikeammin voitettavissa.

Koska koittaa aika, jolloin ihmistä ei arvioida perhetaustan, koulutuksen saati etnisen alkuperän mukaan? Mutta aivan niin, pitäähän olla sitä “assosiaatiokenttää”.

December 2017
M T W T F S S
« Aug    
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Categories