Eilisessä Hesarissa oli kuulemma juttua jääkiekkoseura Ilveksen ahdingosta. Luin juuri Veikkaajasta todennäköisesti paremman jutun, joten en rynnännyt Lasitalon ihmettä hankkimaan…

Menemättä sen syvemmälle tematiikkaan, johon minulla ei ole kovin paljon annettavaa innokkaan nyökyttelyn lisäksi, Ilveksen yhdeksi suureksi ongelmaksi nimetään useilla tahoilla omistaja, joka on myös fani. Omistajan roolihan voi olla mitä tahansa pelkästä rahoittamisesta isoihinkin päätöksiin. Ilveksessä faniomistaja Meskanen on ilmeisesti ollut liian innokas touhuamaan asioissa, joista hän eri alan ihmisenä ymmärtää liian vähän.

Tästä tuli mieleen epäilemättä tämän bloggauksen uskottavuutta vähentävä mielleyhtymä, mutta laitetaan nyt kuitenkin. Maikkarin tv-sarja Helsingin herra on osattu tehdä koukuttavaksi ja näyttelijät ovat melkoisen hyviä. Sarjassa on monta juonentynkää, mutta keskeisenä on laulutähti Maisan kietoutuminen muka vain sponsorina toimivan ja todellisuudessa häntä kiimaisesti stalkkaavan markkinamiehen verkkoon.

Samalla Maisan “musiikillinen uudistuminen” ja “omien biisien esittäminen”, nuo musiikkimaailman klassiset lausumat, menee aivan eri suuntaan kuin hän on ajatellut. Kenen mielikuva ratkaisee lopulta?

Tästä taas tuli mieleen pari kuulemaani tarinaa tutkimuksen puolelta. (Aika loikka, eikö.) Yleensä tutkimuksen rahoittaja ei paljon puutu tutkimuksen toteutukseen – toki koetamme muistaa raportoida asianmukaisesti ja totuudenkin. Pienet säätiöt ja seurat kuitenkin saattavat innostua tekeillä olevasta tutkimuksesta hieman liikaa.

Tutkimusta halutaan ohjata, vaikkei oikein ymmärretä miten se käytännössä tapahtuu. Arvellaan jopa, että maksajalla on tekijänoikeus valmiiseen työhön. Joka tapauksessa ollaan tutkijan niskassa minkä ehditään, mikä on erityisen hankalaa, jos työn tekeminen on niskassa olijalle vähintäänkin hämärää.

Oma kokemukseni tutkimuksen tekemisestä seurataholle on kyllä positiivinen. Kenties sanaristikkoihmiset, itsekin kustannusalalla monessa tapauksessa ollen, ymmärtävät jättää ihmisen rauhaan paremmin kuin joillain toisilla tahoilla. Niin tai näin, ihmettelen edelleen, miten nikottelematta homma lopulta meni.

Silloinkin, kun ohjausta nimenomaan on pyydetty, täytyy pitää pää kylmänä ja kieli keskellä suuta ja mitä nyt vielä. Tutkimus on varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla henkilökohtainen prosessi, josta ei asiantuntevakaan sivustakatsoja voi täysin tietää, miten se lopulta päättyy. Eihän tutkimusta silloin tarvitsisi tehdäkään.

Joskus ohjaajia syytetään pikemminkin liiasta ylimalkaisuudesta, mutta kyse on pitkälti tämän prosessin kunnioittamisesta kuin kiinnostuksen tai tiedon puutteesta. “Mitä sä itse haluat sanoa.”

Kauhutarinoiksi on päätynyt niitäkin ohjaajia, jotka jossain vaiheessa muuttavat suuntaansa ja alkavat antaa äärimmäisen yksityiskohtaisia neuvoja – juuri kun ihminen on pääsemässä itse selville omasta työstään ja millainen siitä tulee.

Vuoden 1995 jälkeen oli muotia löytää mistä tahansa inhimillisen elämän seikasta yhteys jääkiekkoon. Voisiko pikemminkin ajatella, että sama typeryys, joka suistaa opinnäytteen tekijän raiteiltaan on haitaksi myös urheiluseuroissa?

Epäjohdonmukaisuus, selkeiden linjausten ja yhteistyön puute, väärien ihmisten liian suuri painoarvo… liika fanitus? Tekijän tai aiheen, joka tapauksessa vapauskin on arvo sinänsä. Ja se, kenellä todellinen tieto on. Pelkkä innostus ei edes tänä huomiotalouden aikana riitä pitkällekään.