Ihmiselämä pidentyy, mutta elämän valinnat tulee tehdä yhä aikaisemmin. Tuntuu, että jo synnytyssairaalassa pitäisi nähdä lapsen potentiaali… HS:n artikkelin mukaan koulutukselliset valinnat voivat mennä pahemman kerran pieleen ennen 25. ikävuotta, koska aivot kehittyvät siihen asti.

Ei siis ihme, että viikkolehtien juttutyypiksi on vakiintumassa “oravanpyörästä hyppääminen” tai vähemmän dramaattisesti alan vaihtaminen. Vaikka koulutus aikanaan olisi vastannut käsitystä parhaasta mahdollisesta alasta, ihminen muuttuu siinä missä maailmakin.

Kun on elänyt elämää hieman pitempään ja toisaalta seuraa yhden ekaluokkalaisen ja yhden päiväkoti-ikäisen taaperrusta, mieleen hiipii myös lievä kauhu. Koulu saa määrittää meitä suunnattoman paljon keskeisinä kehitysvuosinamme. Mitä kilpailuhenkisemmäksi yhteiskunta menee, sitä vakavammin vanhemmatkin ottavat koulun arviot lapsistaan. Kouluun mennessä iso osa lapseen liittyvistä mielikuvista muuttuu koulukeskeisiksi. Todistakaa että olen väärässä, en usko että pystytte.

Alakouluvaiheessa keskitytään perustaitojen opetteluun, mikä onkin kaikille välttämätöntä. Samoin sinänsä monille huonosti sopiva ympäristö eli suuri samanikäisten ryhmä sisätiloissa tulee testatuksi: kestääkö se… Jos ei kestä, on olemassa lukuisia kivoja kirjainyhdistelmiä. Ympäristössähän ei ole mitään vikaa.

Arvostan periaatteessa opettajien työtä, en takuulla itse pystyisi siihen. Kun kuitenkin ajatellaan koulussa vaikuttavien aikuisten maailmankuvaa, huomaamme pian sen keskeisen piirteen: nämä ihmiset ovat halunneet tulla kouluun töihin. Todennäköisesti he ovat olleet melko vähän töissä missään muualla, varsinkaan aikuisiällä. Heistä monet ovat koko korkeakoulutuksensa ajan tienneet, mihin ovat menossa ja arvioivat siis maailmaa siitä lähtokohdasta.

Eihän siinä mitään vikaa ole, että on tietyn alan ihminen. Paitsi että jos edessä oleva piltti ei sovellu koulun tyyppiseen ympäristöön ollenkaan, hänen potentiaalinsa jää takuulla havaitsematta. Moni kunnon curling-vanhempi ryhtyy tässä kohtaa väittämään opettajaa epäpäteväksi, mitä hän ei välttämättä lainkaan ole. Lapsi voi olla synnynnäisesti epäpätevä kouluun, mikä ei ole sama kuin oppimiseen saati työntekoon.

Omat kykyni havaitsin vasta yliopistossa, mikä ei ole sinänsä ihme. Harva peruskoulun tai lukion opettaja on tehnyt tutkimusta gradua enempää ja sekin on voinut olla melkoista pakkopullaa. Ajatuksiani pidettiin näissä oppilaitoksissa mielenkiintoisina, mutta yleensä sarkastisin kommentein takaisin tulevina. Oli järkytys, kun luennolla avasin suuni ja sain asiallisen vastauksen. Siksi kai “sydämeni tänne jää”…

Yliopisto toisaalta rajoittunut paikka onkin. Yliopiston opettajatkin ovat harvoin olleet pitemmän aikaa “oikeissa töissä”, kuten se usein viehättävästi ilmaistaan. Koulutus tähtää monella alalla sen yleistietojen antamiseen, loppuvaiheessa voidaan vähän erikoistua johonkin. Erityistaitoja opetetaan vaihtelevasti. Monesti käytäntöä lähenevät kurssit tähtäävät ennen kaikkea opinnäytteiden tekemiseen.

Kuten peruskoulussa ja lukiossa, yliopistossakin harva opiskelijoista ryhtyy työskentelemään samassa tai samankaltaisessa oppilaitoksessa. Kuitenkin, jos tarkastellaan asiaa lähemmin, nämä oppilaitokset opettavat ihmistä ennen kaikkea niiden itsensä sisältämiin asioihin ja käytäntöihin. Työ, se mitä oikeasti tullaan tekemään, on pakko oppia jossain muualla.

Minulle tämän asian havaitseminen on aiheuttanut välillä melkoisia motivoitumisvaikeuksia varsinkin metodiopetuksen suhteen. Ei se nyt ihan niinkään ole ollut, että “kyvytön opettaa halutonta tekemään hyödytöntä”, mutta joskus on läheltä liipannut. Yliopistopedagogiikka kuulemma parantaa kaikki vaivat, mutta en usko että perusongelmaa: mihin me koulutamme ihmisiä?

Näitä asioita koskevat pohdintani ovat aiheuttaneet hiljaisuuden tai naurahduksen: ei se ole meidän huolemme. Valmistuneiden palaute on monesti ihan tyytyväistä ja jopa kiittävää. Mutta kun minä haluaisin nähdä selkeän yhteyden opettamani asian ja jonkin tulevan välillä, ja koska oma ammattikokemukseni on pääosin tutkimuksesta eikä vaikkapa valtionhallinnosta, sitä ei ole mahdollista nähdä.

Suomalaisen koulutusputken kummallisuudet ovat mielestäni juuri siinä vaiheessa, jolloin ihmisen omiin aivoihin ei voi vielä luottaa. Ei kyllä aikuistenkaan aivoihin, näköjään.

1) Ylioppilastutkinto on tarpeeton, koska se on ylimääräinen koe lukion oppimäärien lisäksi eikä useimmiten riitä sisäänpääsyyn mihinkään oppilaitokseen itsessään. Poistettakoon kalliina ja tarpeettomana.

2) Valintakoejärjestelmää tulee kehittää muttei suinkaan poistaa, kuten joku kahjo on esittänyt. Pitäähän oppilaitoksilla olla oikeus valita opiskelijansa siinä missä ravintoloilla asiakkaansa.

3) Kandidaatintutkinto korkeakoulujen perustutkinnoksi. Mitä useimpiin yliopiston ulkopuolisiin ammatteihin vaaditaan, sen oppii 2-3 vuodessa. Se, että työnantajat luulevat tarvitsevansa maistereita tai jopa tohtoreita kahviaan keittämään on sitten toinen asia…

4) Suoraan lukiosta yliopistoon tulemista sen sijaan ei pidä suositella eikä siihen kannustaa. Elämänkokemuksen ja -näkemyksen hankkiminen edesauttaa myöhempiä opintoja selvästi. Kolmekymppinen graduntekijä on huomattavasti helpompi tapaus kuin 5 vuotta nuorempi.

5) Maisterintutkinto selkeästi tieteelliseksi tutkinnoksi, joka on varattu niille, joita kiinnostaa tutkimustieto ja sen tuottaminen.

Ja ennen kaikkea ja kaiken jälkeen sen tajuaminen, että maailma on avara eikä koulutus auta kaikkeen. Moneen asiaan kyllä, jos se kohtaa oikean ihmisen oikeaan aikaan. Mutta koska se oikea aika on, ja sopiiko ihminen koulutukseen vain siksi, että iskä ja äiskäkin, se on ihan toinen juttu, joka vaatisi huomattavasti enemmän inhimillisyyttä ja ymmärrystä kuin nykyään useimmiten on tarjolla.

Liitän tähän loppuun tuoreen uutisen humanistien valmiuksista työmarkkinoilla.