You are currently browsing the category archive for the ‘urheilu’ category.

Äitienpäiväkin meni, kiitos vain. Erityisen otettu olin toisesta kortista, jossa ominaisuudekseni mainittiin “laulavainen”. Kyseisen lapsen toinen korva on lähes kuuro, mutta ei meillä lasketa 🙂

Viime aikoina, mutta toisiinsa tuskin liittyen on taas kirjoiteltu naisten paineista. Vanhemmuus on hirveä stressi ja aiheuttaa syyllisyyttä. Ei siis se, että on vanhempi, vaan että on sitä jotenkin väärällä tavalla. Samoin ulkonäköpaineita naisilla on kuulemma kovasti.

Kaikkein järkevin ja todellisuuden kanssa eniten tekemisissä oleva kirjoitus aiheesta löytyy “ite puin.”-blogista. On aivan totta, että jos julkisuudessa esiintyviä naisia katsotaan, nuorelle tytölle voi tulla hirveät paineet leikata hiuksensa lyhyeksi, hankkia silmälasit ja pukeutua jakkupukuun. Jos siis katsotaan naisia, jotka oikein päättävät jostain eivätkä vain juonna chattia. (Minäkin erikseen halusin silmälasit 13-vuotiaana ja parin vuoden päästä pätkäisin tukkanikin. Nuoriso on altista vaikutteille!)

Vanhemmuuspaineista en ole löytänyt yhtä hyvää ja nasevaa tekstiä. Yritän siis itse. Kuten eräälle kaverille FB:ssä kommentoin, olisi hyvä keskittyä olennaisiin asioihin. Jos kaikki näyttää olevan ok, se on sitten ok. Jos jokin ei ole eikä sille voi mitään, sitten vain yritetään tsemppailla. Jos on oikeasti jossain mokannut, asia yritetään korjata ja jos ei voida, katso edellinen kohta.

Joskus aiemmin muistan kirjoittaneeni jonnekin aiheesta oma minä ja vanhemmuus. Mahtoiko olla taas kaverin seinä. Enivei, sitä en ymmärrä, miten se oma minä näissä keskusteluissa on aina lapselle hirveästi vaaraksi. Kaiketi jonkun syvin minuus on se ryyppäävä ja huoraava myöhäisteini, mutta useimmilla asia on kuitenkin hieman toisin.

Varsinkin äidit tuntuvat kokevan, että oma elämä loppuu kun lapsi tulee. Isät sentään monesti tietävät, että musiikki-, kirjallisuus-, urheilu- tai kuvataideharrastuksen voi kätevästi periyttää lapsille, samoin luonnossa liikkumisen tai minkä hyvänsä mistä tulee itsellekin hyvä olo.

Kun meidän sukupolvemme on oppinut hoivaamaan lapsia sukupuoleen katsomatta, äitiydenkin voisi uudistaa hieman yksilöllisemmälle tasolle.  Äitiydestähän on lakisääteistä nauttia niin maan perusteellisesti, mutta sen tullee olla kuin Aatamin ja Eevan seksi ennen syntiinlankeemusta: ilman himoa, vain lisääntymisen vuoksi. On pakko löytää se nautinto jostain kakkavaipan ja rintatulehduksen välistä, muuten on – no se, en minä edes voi sanoa sitä.

Entä jos nauttisi lapsen kanssa siitä mistä muutenkin nauttii? Pieninä annoksina kun on kriittisimmät ajat, mutta lasten kasvaessa yhä enemmän. Jos tykkää laulaa niin sitten lauletaan lapsille. Jos ei osaa lastenlauluja niin sitten jotain muuta. Meillä hittejä ovat Olavi Virran Sokeripala (jonka sanat muistan väärin mutta lasten mielestä Ola ei osaa sitä – todiste äitiyden voimasta jos jokin), Eppujen Polliisi pamputtaa taas ja tietysti muumien tunnari. Finlandiastakin on tykätty ja Nälkämaan laulusta. Kyllä Hämä-hämä-häkki ja Päivänsäde ja menninkäinenkin on meillä kuultu.  Aikuiselta naiselta ja Mombasalta olen lapseni säästänyt. Sen sijaan Veikko Lavia lauletaan nykyään autossa kuorossa, tosin Jukka Pojan versiona

Samoin luonto on yhdistävä tekijä. Mieheni on aina valmiustilassa, kun pääsemme meren rantaan. Aallot kiehtovat niin että olemme alati luiskahtaa niihin.

Ötököitä pitää tutkia; esikoisen paras lukutaitokampanja on, kun ötökkäkirjasta katsotaan mitä nähtiin. Ylemmän keskiluokan äiti huokaakin tyytyväisenä, kun lapsi luottaa kirjoihin tällä tavalla. Alaviitteet kohdalleen!

Äitinä saa olla maailman kaunein ja ihmeellisin nainen monta vuotta. Ulkonäköpaineita ei juuri ole (ks. kuva :-)) Toisaalta arvelisin, että osa tunnetusta syyllisyydestä on kanavoitunutta ahdistusta, koska tuntuu, ettei uskalla olla oma itsensä. Samoin ulkonäköpaineet saattavat selittyä sillä, että nainen ei oikein saa päätään muutenkaan kasaan identiteetin suhteen. Toki yllämainitun blogin mainitsemista naisistakin on anonyymit keskustelupalstat täynnä törkyjuttuja, että miten se kehtaa näyttää tuolta. Mutta niin on misseistä ja malleistakin. Samoin kuin ei kannata riehaantua mammapalstan trollaajasta, ei kannata lukea noitakaan vaan elää ikiomaa elämää. Se on usein aika kivaa.

Eilisessä Hesarissa oli kuulemma juttua jääkiekkoseura Ilveksen ahdingosta. Luin juuri Veikkaajasta todennäköisesti paremman jutun, joten en rynnännyt Lasitalon ihmettä hankkimaan…

Menemättä sen syvemmälle tematiikkaan, johon minulla ei ole kovin paljon annettavaa innokkaan nyökyttelyn lisäksi, Ilveksen yhdeksi suureksi ongelmaksi nimetään useilla tahoilla omistaja, joka on myös fani. Omistajan roolihan voi olla mitä tahansa pelkästä rahoittamisesta isoihinkin päätöksiin. Ilveksessä faniomistaja Meskanen on ilmeisesti ollut liian innokas touhuamaan asioissa, joista hän eri alan ihmisenä ymmärtää liian vähän.

Tästä tuli mieleen epäilemättä tämän bloggauksen uskottavuutta vähentävä mielleyhtymä, mutta laitetaan nyt kuitenkin. Maikkarin tv-sarja Helsingin herra on osattu tehdä koukuttavaksi ja näyttelijät ovat melkoisen hyviä. Sarjassa on monta juonentynkää, mutta keskeisenä on laulutähti Maisan kietoutuminen muka vain sponsorina toimivan ja todellisuudessa häntä kiimaisesti stalkkaavan markkinamiehen verkkoon.

Samalla Maisan “musiikillinen uudistuminen” ja “omien biisien esittäminen”, nuo musiikkimaailman klassiset lausumat, menee aivan eri suuntaan kuin hän on ajatellut. Kenen mielikuva ratkaisee lopulta?

Tästä taas tuli mieleen pari kuulemaani tarinaa tutkimuksen puolelta. (Aika loikka, eikö.) Yleensä tutkimuksen rahoittaja ei paljon puutu tutkimuksen toteutukseen – toki koetamme muistaa raportoida asianmukaisesti ja totuudenkin. Pienet säätiöt ja seurat kuitenkin saattavat innostua tekeillä olevasta tutkimuksesta hieman liikaa.

Tutkimusta halutaan ohjata, vaikkei oikein ymmärretä miten se käytännössä tapahtuu. Arvellaan jopa, että maksajalla on tekijänoikeus valmiiseen työhön. Joka tapauksessa ollaan tutkijan niskassa minkä ehditään, mikä on erityisen hankalaa, jos työn tekeminen on niskassa olijalle vähintäänkin hämärää.

Oma kokemukseni tutkimuksen tekemisestä seurataholle on kyllä positiivinen. Kenties sanaristikkoihmiset, itsekin kustannusalalla monessa tapauksessa ollen, ymmärtävät jättää ihmisen rauhaan paremmin kuin joillain toisilla tahoilla. Niin tai näin, ihmettelen edelleen, miten nikottelematta homma lopulta meni.

Silloinkin, kun ohjausta nimenomaan on pyydetty, täytyy pitää pää kylmänä ja kieli keskellä suuta ja mitä nyt vielä. Tutkimus on varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla henkilökohtainen prosessi, josta ei asiantuntevakaan sivustakatsoja voi täysin tietää, miten se lopulta päättyy. Eihän tutkimusta silloin tarvitsisi tehdäkään.

Joskus ohjaajia syytetään pikemminkin liiasta ylimalkaisuudesta, mutta kyse on pitkälti tämän prosessin kunnioittamisesta kuin kiinnostuksen tai tiedon puutteesta. “Mitä sä itse haluat sanoa.”

Kauhutarinoiksi on päätynyt niitäkin ohjaajia, jotka jossain vaiheessa muuttavat suuntaansa ja alkavat antaa äärimmäisen yksityiskohtaisia neuvoja – juuri kun ihminen on pääsemässä itse selville omasta työstään ja millainen siitä tulee.

Vuoden 1995 jälkeen oli muotia löytää mistä tahansa inhimillisen elämän seikasta yhteys jääkiekkoon. Voisiko pikemminkin ajatella, että sama typeryys, joka suistaa opinnäytteen tekijän raiteiltaan on haitaksi myös urheiluseuroissa?

Epäjohdonmukaisuus, selkeiden linjausten ja yhteistyön puute, väärien ihmisten liian suuri painoarvo… liika fanitus? Tekijän tai aiheen, joka tapauksessa vapauskin on arvo sinänsä. Ja se, kenellä todellinen tieto on. Pelkkä innostus ei edes tänä huomiotalouden aikana riitä pitkällekään.

Haluamatta erityisesti mainostaa yhtä lasten puuhapaikkaa yli muiden, mutta otsikon mukaisessa mestassa kävimme eilen hillumassa. Lapsilla oli toki omansa hauskaa, mutta aikuisista lieni kiinnostavinta tarkkailla muita aikuisia. Seuraavassa keskeisimmät havainnot relevanssin mukaan.

1. Kaikille, jotka pelkäävät naisten haluavan vain atleettisia alfauroksia, lohdun sana tässä. Kun katsoi noitakin ukkoja, jotka sosiaalisen todellisuuden todennäköisyydellä ovat suurin osa jossain suhteessa hedelmällisyysikäiseen naiseen, niin ei paljon tarvitse tsempata.

2. “Laatuaika lasten kanssa” tarkoittaa sitä, että räplätään puhelinta ja esikoinen pelastelee puoliksi vielä konttaavaa nuorimmaista isoimmista hätätilanteista. Yhdellä neropatilla oli jopa läppäri mukana, toinen luki Sotaromaania. Jälkimmäinen oli kai naista vailla, siksihän miehet lukevat kirjoja julkisesti.

3. Naisilla on oma nerokas tapansa olla olematta lasten kanssa: ystävättäret. Oli siellä pari miestäkin samalla selityksellä, mutta he sentään puhuivat siitä, mitä lapset sillä hetkellä tekivät.

4. Pikkutytöt voidaan pukea vaaleanpunaisiin ja röyhelöihin, mutta kun niille annetaan pallotykki käteen, prinsessa on korkeintaan Xena.

5. Puuhapuistoissa ei näe niin paljon pakkohauskaa kuin Myllypuron lasten liikuntahulinoissa on tullut nähtyä. Siellä urheillaan, mikä vaatii välillä aikuisen assisteerausta. Moni aikuinen on kuitenkin suuntautuneempi valokuvaamaan lapsensa oletettua nauttimista kuin osallistumaan siihen. Ja valokuvahan todistaa, että siellä oltiin ja hauskaa oli.

Noin yleensä kaikki kodin ulkopuolinen aktiivisuus lasten kera viikonloppuisin tuntuu olevan erityisesti miesten heiniä. Onko viikonloppuisien pakko ulostautua katraansa kera yksiöstään, kenties. Tai sitten äidit saavat kersoista viikolla tarpeekseen. Mistä minä tiedän. Jos joku haluaa pokata miehen, jolla on jo lapsia niin sinne vain koettamaan…

Järjenjuoksun voi helposti testata katsomalla, miten paljon mies tai miksei nainenkin jaksaa olla kiinnostunut kupeidensa hedelmistä. Puuhapaikat nimittäin tarjoavat runsaasti tietoa lapsen mieltymyksistä, sosiaalisista taidoista ja mikä ettei pakkomielteistäkin. Jos vain yhtään kiinnostaa. Aina voi tietty syyttää toista vanhempaa, että tämä tahallaan vieraannuttaa lapset.

Kun urheilulajilla tai lajiryhmällä menee hyvin, johtajat ovat onnistuneet tehtävässään. Kun lajilla tai lajiryhmällä menee huonosti, “täytyy analysoida tätä tulosta huolella” ja/tai “nämähän ovat yksilölajeja”.

Suomalainen johtajahan ei tunnetusti epäonnistu koskaan. Varsinkin erilaisissa ei-suoraan-kaupallisissa organisaatioissa johtajan asema on saatu olemassa kaveri tarpeeksi monen kanssa tarpeeksi pitkään, eikähän kaveria toki jätetä.

Urheilujohtajat eivät koskaan tiedä mitään lajissa tapahtuvasta dopingista eikä heillä ole sanomista mihinkään, mitä lajissa tapahtuu. Siis huonoilla hetkillä. Herää kysymys, miksi heitä on niin monta ja erilaisia ja mitä he kokouksissa ja ilmaisilla aterioilla istumisen lisäksi ylipäänsä tekevät.

Ystäväni on innokas yleisurheiluihminen, ja kun kerroin ekaluokkalaiseni juoksevan ratakierrosta kuin ei mitään muuta haluaisi tehdä, herättihän se toivon kipinän. Mutta kuten ex-appiukkoni numero yksi aikanaan tapasi sanoa, kyllä suomalainen huippuvalmennus senkin varmaan pilaisi.

August 2017
M T W T F S S
« Aug    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  

Categories