You are currently browsing the category archive for the ‘konferenssit’ category.

… tai sitten ei. Omasta mielestään kyllä, mutta artisti, oli ala mikä hyvänsä, voi olla toista mieltä.

Tämä tuli mieleeni kun seurasin erään Facebook-kaverini pohdintaa sarjakuvataiteilijan suhteesta yleisöön. Tai pikemminkin suhteesta yleisön antamiin strippi-ideoihin. Koska ne ovat niin nerokkaita, taiteilijan olisi syytä toteuttaa ne pikimmiten, mieluummin huomiseen lehteen… Koska ne aina piirretään edellisenä päivänä, tietenkin.

Musiikkifanien outo käytös on tunnettua ja vitsin aihe. Ne on myyneet itsensä, eka demo oli paras ja joka tapauksessa kaikki on paskaa paitsi se mitä minä kuuntelin 15-vuotiaana. Se yksi livekeikka oli hyvä mutta sitten vaihtui basisti ja kaikki on ollut tomua ja tuhkaa sen jälkeen.

Myös akateemisilla aloilla voi olla faneja. Suurin seuraajajoukko on tietysti alojensa onnistuneilla popularisoijilla, mutta myös kunkin alan aktiivisia harrastajia voinee kutsua faneiksi. Ainakin käytöksen perusteella. Omasta mielestään akateemisuuden fani on ihan samalla viivalla fanitettavansa kanssa, se väitöskirja vain on ollut tekeillä jo parikymmentä vuotta eikä ohjaaja ole vastannut puhelimeen viimeiseen vuosikymmeneen.

Joidenkin periaatteessa tutkijoille tarkoitettujen tilaisuuksien ympärillä on faneja, joiden tarina on varmaan inhimillinen tragedia, mutta käytös yhtä kaikki erittäin kiusallista. Aivan kuten sarjakuvataiteilija tai muusikko saa tehdä taidettaan kuten parhaaksi katsoo, ei akateemisenkaan fanin pidä luulla voivansa yhdeltä istumalta vaikuttaa tutkimuksen suuntaan. Pitkällinenkään painostus esim. sähköpostilla ei välttämättä tuota tulosta – meillä on näet mahdollisuus laittaa innokas ehdottelija roskapostilistalle.

Ei pidä käsittää väärin. Olen jopa innokas keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa ihmisten kanssa, eikä tarvitse puhutella rouva tohtoriksi (yleisvaarallista hommaa sivumennen sanoen). Noin yleensä näissä hommissa oppii kuuntelemaankin ja keksimään vastauksia lennossa ellei peräti kiertelemään asiaa, sen verran eksoottisia välilä kysytään. Ja kysyjällä on oikeus olla tyytymätön vastaukseen, ei siinä mitään.

Silti, aina välillä hiipii mieleen, menisikö kysyjä ehdottamaan autonsa korjaajalle kesken työn että oikeastaan voisit laittaa Micraani V8-moottorin kun sellainen on niissä jenkkiraudoissakin niin kiva. Hieman samalta on joskus tuntunut palautetta saadessa – onneksi täysin akateemisissa ympyröissä harvemmin. Näistä asioista en ole kuullut puhuttavan kovin usein, oli ihmisen ala mikä hyvänsä. Siksikin sarjakuvataiteilijan pohdinta tuntui mielekkäältä. Tosin hän voisi joskus käyttää minunkin ideani, olihan se sentään sen verran hyvä. Kun nyt itse edes muistaisin mikä se on.

Vihreät kuulemma kirjasivat eutanasian periaateohjelmaansa puoluekokouksessaan. Hyvä niin, joskin on syytä hieman selventää, mistä eutanasiassa on kyse.

Moni älähtää eutanasiaa vastaan ja perustelee kantaansa sillä, että näin avataan portti dementikkojen siivoamiselle pois laitoksista makaamasta. Eutanasiassa on kuitenkin lähtökohtaisesti kyse ihmisen omasta tahdosta, ei toisten toiveista.

Oman tahdon määrittäminen on tietenkin erittäin vaikeaa. Vaikka sairaus olisi fyysinen, pitkäaikainen kärsimys itsessään voi heikentää ihmisen henkisiä kykyjä. Moni fyysinen sairaus myös vaikuttaa näihin kykyihin havaittavalla tavalla.

Viime kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa kuulin erittäin mielenkiintoisen esitelmän tästä aiheesta. Kunkin ihmisen arvio elämänsä laadusta riippuu siitä, mitä hän pitää laadukkaana elämänä. Jukka Varelius – jota siteeraan muistinvaraisesti, älköön kenkään pitäkö näitä suoraan hänen ajatuksinaan – pohti, miten älyllistä työtä tekevä ja henkisillä kyvyillään itseään arvioimaan tottunut ihminen kokee näihin kykyihin vaikuttavan sairauden eri tavoin kuin ihminen, jolle läheiset ihmissuhteet ovat olleet keskeisempiä.

Toinen voi haluta kuolla paljon aiemmin kuin toinen, jos sairaus siis on kuolemaan johtava. (Elämähän sinänsä aina on.) Kummankin kyky arvioida asiaa vähenee sairauden edetessä, mutta onko aiemmin tehty eutanasiaratkaisu pitävä, jos henkisiltä kyvyiltään heikentynyt ihminen haluaa sen pyörtää?

Kipujen mittaaminen on edelleen vaikeaa, joten niitäkään ei voida asettaa puntariin ja määrittää jotain rajaa, jonka jälkeen eutanasia olisi salllittua. Kyseessä on siis hankala kysymys, jossa lainsäädäntö on erityisen vaativaa.

Silti kannatan eutanasian laillistamista. Ymmärrän hyvin, että lääkärin koulutus ei anna välineitä asian käsittelyyn muulta kuin ehdottoman kielteiseltä kannalta. Ihmisen elämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden ammattikunnan käsissä. Mutta miten muut voivat asiaan vaikuttaa? Täytyyhän asian valmistelussa olla mukana nimenomaan lääkäreitä – emme me maallikot pysty arvioimaan kuolevien todellisuutta kuin silmämääräisesti.

Dementia on kyllä sekin kuolemaan liittyvä ongelma – tapahtuuhan ihmisen sosiaalinen kuolema huomattavasti ennen fyysistä kuolemaa. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka tuskin tietää kuka itse on, saati että tunnistaisi läheisensä, ei voi osallistua sosiaaliseen todellisuuteen. Elämmekö me – lääketieteen ansiosta hyvin pitkälti – yli säädetyn aikamme, jos meillä sellainen on?

Tuntuukin, että nykyihminen ei pelkää kuolemaa juurikaan, mutta kuolemista sitäkin enemmän. Ei kai näitä pidä tehdä sen vaikeammiksi kuin on ihan pakko?

Konferenssimatkan uuvuttavalla lopputaipaleella nappasin aseman kirjahyllystä sopivan lohtuviihteeltä näyttävän teoksen: The Red Queen, kirjoittanut Philippa Gregory. Harvojen englanninkielisten joukossa se vaikutti kirjalta, jossa murhattaisiin ihmisiä suht vähän. Plantagenetit ja Tudorit tuntevat tuhahtavat tässä kohtaa…

Olen tottunut siihen, että kauemmas länsimaiseen historiaan sijoittuvat romaanit luokitellaan viihteeksi – jos pääosassa on nainen, ne luokitellaan hömppäviihteeksi. Koska tällaiset romaanit ovat kuitenkin parhaimmillaan hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia, en ole pitänyt niitä arvolleni sopimattomana luettavana (ja kyllä, miten muuten voisi monien väheksynnän ymmärtää ellei oman arvokkaan lukuhistorian vartioimisena… making of class, by God).

Ilmoittaudun mielelläni Kaari Utrion faniksi, olkoonkin että hänen viime vuosien tuotantonsa on yhä enemmän lohtunamin tyyppistä romantiikkaa kuin kirpeää analyysia. Romantiikka voi tietysti esiintyä runsaanakin asianmukaisen historiakuvauksen rinnalla. Alan vain olla siinä iässä, että ”neito löytää ylvään sulhasen”-tematiikka ei ole ainoa kiinnostuksenkohde. Varhaisemmissa teoksissa on ainakin minun mielestäni enemmän ja monisyisempää kerrontaa.

Philippa Gregorylla on toisenlainen, kenties kritiikille vieläkin alttiimpi tapa lähestyä menneisyyttä, sillä hänen historiallisten teostensa henkilöt ja tapahtumat ovat – niin, historiallisia. Utrio kiertelee hovien laitamilla, Gregory käsittelee esim. The Red Queen-teoksessa Margaret Beaufortia, useimmille sanonee eniten jos nimeän hänet Henrik VIII:n mummoksi.

Tuntematta aikakauden lähdepohjaa tai ylipäänsä Englannin historiaa erityisen hyvin en edes yritä arvioida, miten oikea kuva Margaret Beaufortista syntyy. Kiehtova kuva se on: pikkutyttö joka haluaa olla Jeanne d’Arc ja kun ei voi olla, päättää olla Englannin kuninkaan äiti. Ruusujen sodan aikoihin asiassa oli monia mutkia ja liittolaisuudet menivät uusiksi kerran jos toisen, mutta hei, jos tietää Jumalan tahdon ja se sattuu olemaan sama kuin oma niin kyllä se siitä.

Ostin Lontoon-reissulta lisää Gregorya ja nyt on luettuna myös The Other Boleyn Girl sekä The White Queen. En juuri välitä kronologiasta näissä yhteyksissä, joten Anna Boleynin sisko Mary ja Henrik VIII:n toinen mummo Elizabeth Woodville eivät häirinneet toisiaan.

Varsinkin Mary Boleynin kohdalla, kun hieman googlasin ja vertasin Hilary Mantelin Susipalatsin tietoihin, tuli esille historiallisen romaanin suhde historian tulkintoihin. Oliko Mary Annan iso- vai pikkusisko? Oliko hän Ranskan kuninkaan rakastajatar vaiko eikö? Mantel lähtee siitä että oli, ja Wikipediakin, mutta Gregory ei. Onhan se loogista, että jos Anna vedätti Henrikiä neitsyydellä vuosikaudet, oli aiempikin nainen suht viattoman oloinen. Tai mistä minä tiedän…

Susipalatsi on ollut jonkinmoinen kirjallinen sensaatio, Booker-palkintoineen kaikkineen. Luin sen mielelläni minäkin, ja tuon ajan ihmisten erilaiset intohimot ja maailmat kävivät selväksi. Suomennokseen vain hikeennyin, kun löytää yhden virheen tai anakronismin, menee osa huomiosta jatkossakin niihin. The White Queen on ainakin jo suomennettu Gregorylta, mutta treenaan mieluummin englantiani.

Voi virheitä tietysti olla alkukielisissäkin teoksissa. Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ei ole niistä vapaa. Harmillisia typoja, massiivisissa romaaneissa niitä pidetään ymmärrettävinä mutta miksei voi palkata jotain ihmistä tsekkaamaan ne vielä kertaalleen?

Hirvisaaren kuva ikääntyneestä keisarinnasta sekä hänen nuoruudestaan on kiinnostava sekin. ”Muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan”… Kirjeenvaihto valistusfilosofien kanssa ei edennyt kovinkaan pitkälle käytännön tasolle. Olisiko muka pitänyt puuttua maanomistajien asioihin, niin! Ja kun iästä jo oli puhe, elämän katsominen taaksepäin ja monien haaveiden, ihanteiden ja toiveiden suhteellistuminen on jo tuttua. Ken kehtaa olla se ilkeä kirjuri ja muistuttaa.

Minulta on joskus kysytty, miksen itse kirjoita historiallista fiktiota. Onhan käsissäni aikakausi ja aihepiiri, josta varmasti löytyisi. Ainakin tietysti luen kaikki sota-aikaa sivuavat romaanit. Mutta en. Etsisin joka tapauksessa niitä oletettuja tai todellisia virheitä ja mitä omaan kaunokirjalliseen tuotantoon tulee, analysoin mieluummin kuin koetan keksiä juonen ja henkilöhahmoja.

Luen romaaneja pääasiassa niin kaukaisista ajoista, että suuret nykypolitiikan draamat on niistä jo näytelty. Viihdyn vapaa-aikanani myyttien maailmassa (varsinkin Gregory piipahtelee sinne taajaan), ja sitähän eri maiden kuninkaalliset alkavat jossain vaiheessa olla elleivät ole koko ajan. Onko ihmisen viihtymisen tarve huonokin asia? Vai pääseekö kuolemantutkija vähemmällä, vaikka ”luokkani lait” edellyttäisivät raiskauksista ja murhista lukemista? Tässä kohtaa taas asiaan eli kaukaisempaan menneisyyteen perehtyneet muistavat tuhahtaa…

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran sivulta.

June 2017
M T W T F S S
« Aug    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  

Categories