Seksiä, väkivaltaa ja feminismiä

En todennäköisesti tule lukemaan artikkelikokoelmaa Pimppini on valloillaan. Siinä on kuulemma rupisia riimejä ja karmeita tarinoita “naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä”. En usko, että perusasia on muuttunut niissä 25 vuodessa, joiden aikana olen tämäntyyppisiä tekstejä tavaillut. Ei herkkä ihminen aina vaan jaksa.

Olen paljon miettinyt sitä, miksi en ole kohdannut erityisen rajua seksuaalista väkivaltaa, vaikka olen elämäni varrella ns. altistanut itseni tilanteille. En ole aina ymmärtänyt antaa. “Jaha, ei seksiä”, on ollut kommentti rajuimmasta päästä. Maassamme on paljon aika omituisia ja sekaisinkin olevia miehiä, joille tämä havainto ei ole erityinen ongelma. Hurraa heille.

Satunnaiset lääppijät ovat toki seurailleet vanavedessäni näihin päiviin. Kaiketi pitäisi tällä trippimittarin lukemalla olla siitä hieman tyytyväinenkin, mutta viha on väsyttävä tunne. Ei ole kivaa joutua tilanteeseen, jossa suusta pääsevät sanat “tee toi uudestaan niin mä tapan sut”. Tyhjää uhoahan se on. Tuskin pystyisin aiheuttamaan edes pysyvää vammaa. Toiminta on kuitenkin noihin sanoihin loppunut ja ilme on ollut vilpittömän hämmästynyt. Eikö neutraali keskustelumme viitannutkaan sen jatkamiseen kopeloinnilla? No, ei. Ei nyt eikä 25 vuotta sitten.

Kuitenkin moni nainen kohtaa paljon ikävämpiä tilanteita ja jopa parisuhteessaan. Kaikki miehet eivät miellä naistaan rakkautensa ja suojelunsa kohteeksi, jota vastaan käden nostaminen on mahdottomuus; mikään verbaalinen tai edes fyysinen ärsytys ei tätä reaktiota voi saada aikaan. Mistä nämä miehet tulevat? Keitä he ovat? Onko sillä väliä?

Kamppailulajien harrastajat ja väkivaltaan muuten perehtyneet miehet arvioivat, että väkivaltatilanteen synnyssä on 10 prosenttia onnea ja 90 prosenttia asennetta (luvut voivat vaihdella mutta suhdeluku on yleensä tuota luokkaa). Tämä on tyly arvio siirrettynä naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan. Voiko niin edes tehdä? Olisiko se sen sanomista, että väkivalta on sittenkin naisen oma vika? Tarkoittaako se miesten kesken, että on ihan oma vika jos saa snagarilla turpaansa? Vai voisiko sitä jotenkin hyödyntää?

Minua on monesti ihmetyttänyt se, miten seksuaalisuutta ja varsinkin sen kielteisiä puolia käsittelevissä jutuissa eri puolilla mediaa ei mainita miehiä kuin tekijöinä. Kukaan isä, veli tai rakastettu ei koskaan lohduta naista. Kukaan ei koskaan auta käytännön asioissa. Nainen tavallaan joutuu pois myönteisten mieskokemusten sfääristä, kun hän kohtaa kielteisen kokemuksen. Onko tämä todellisuutta – lähipiirin miehet eivät pysty kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa kokenutta naista – vai ainoastaan tapa kertoa näistä asioista?

Eihän se apu aina ole sitä mitä toivotaan. En ole koskaan lähettänyt ketään hakkaamaan huonosti käyttäytyviä miehiä, vaikka tarjottu on. Tiedä sitten, jos olisin tullut niin pahoin pidellyksi, että kyseessä olisi ollut poliisiasia. Mitä hyvitystä olisin kokenut saavani? Mahdollisesti ritarini olisi itse joutunut oikeuteen ja hyvänä päivänä minä yllytyksestä.

En ole oikein sitäkään koulukuntaa, että pitää itse osata varoa. Vaikkei niin varoisikaan, ei useimmille tule kuin korkeintaan paha mieli toikkaroinneistaan tuolla ulkona. Sen kyllä haluaisin tietää, millaiset naiset ovat seksuaalista väkivaltaa käyttävät miehet kasvattaneet. Ylisuojelevat mammat, joiden poika on aina oikeassa ja saa ottaa synttäreillä kakkua ensin? Välinpitämättömät pimatsut, joiden pojissa elää katkeruus läheisyyden puutteesta? Ja isät – millainen malli on tullut annettua? “Kaikki naiset on huoria” on sellainen kiva oppi elämään niin tytöille kuin pojillekin.

Pelkkä puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin tai vallankäyttöön suhteellisen abstraktilla tasolla ei riitä. Ei myöskään väkivallan kokemusten esille nostaminen julkisuudessa, vaikka se monesti valaisevaa onkin. (Tosin kokija altistaa itsensä sellaiselle skeidanheitolle, ettei moni varmaan viitsi.) Kyllä tämäkin on meidän kasvattajien asia. Emme voi ajatella, että lapsemme ovat ainutlaatuisia ja viattomia, ja että heistä ihan muuten vaan kasvaa kunnon ihmisiä, jotka käyttäytyvät kunnolla toisia kohtaan. Näitä asioita täytyy ajatella, niistä täytyy puhua. “Toista ihmistä ei saa koskea jos se ei halua” on lause, jonka päästän suustani viikoittain. Suosittelen kaikille, varsinkin pienten poikien vanhemmmille.

Perheasioita

Kotihoidontukeen on kuulemma suunnitteilla muutoksia: tukea saisi vastedes vain kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta, ei siis kolme kuten nykyisin.

“Kaikki lapsen asialla olevat” ovat luonnollisesti älähtäneet asiasta. Lapsiperheiden tukien todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla, vanhempainrahakaudessa.

En tiedä millaisen lehmänkaupan seurauksena on aikanaan päätetty, että vanhempainvapaa päättyy suunnilleen lapsen ollessa kymmenkuinen. Kuten jokainen lapsia läheltä nähnyt tietää, tuossa iässä ei toisten lasten seurasta ole kovin suurta kehityksellistä hyötyä, vaan lapsi on enemmänkin kiinni hoitajassaan tai hoitajissaan. Päiväkotiin vietynä tällainen lapsi vaatii suuren panostuksen päivähoidolta – asia erikseen on, saako hän sitä monessakaan kunnassa.

Jos otettaisiin käyttöön 6+6+6-malli, oltaisiin minimitapauksessakin lähempänä jotain järkeä ja kohtuutta. Vanhempainvapaat siis jakautuisivat siten, että äiti pitäisi 6 kuukautta, isä 6 kuukautta ja jompi kumpi jäljellä olevan 6 kuukautta.

Parikin kuukautta on pikkulapselle iso asia. Puolitoistavuotias taas on jo huomattavan kiinnostunut ympäristöstään ja muutkin lapset alkavat tuntua oleellisilta asioilta. Lisäksi isän rooli perheessä korostuisi paremmin kuin nykyisten “lomien” aikana. Mahtaako moni perhe edes kunnolla käsittää, että isä voisi pitää enemmän kuin minimit?

Useimmissa perheissä toinen vanhemmista (eli suomeksi äiti) jää vanhempainrahakauden jälkeen kotiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa jos vain mahdollista. Miten pitkä kotihoidontuella mentävä aika on, riippuu sitten monestakin seikasta. Lapsen tarpeet ovat vain yksi niistä.

Perheellä voi olla varaa siihen, että toinen vanhempi “tienaa” vähän päälle kolme sataa kuussa. Toisen aikuisen palkan puuttumista ei joissain perheissä ehkä tukiviidakossa huomaakaan. Päivähoidon taso on, kuten sanottua, vaihtelevaa. Siitä voi olla melko demonisoituneita käsityksiä, joita on vaikea kumota nykyisessä keskusteluilmapiirissä.

Jos miesliike olisi kiinnostunut asiasta, se varmasti ajaisi kotihoidontuen lopettamista ja 6+6+6-mallia. Isän olisi “pakko” pitää puolivuotisensa, jotta lapsi ei “joutuisi” hoitoon liian pian.

Naisliike on tässä asiassa käsittääkseni aika hajallaan kuten tietysti monessa muussakin. Kotiäitipuolue ja ansioäitipuolue eivät yleensä kohtaa ja pyrkivätkin välttelemään toisiaan minkä pystyvät.

Toinen seikka, joka viestimistä on pistänyt silmään viime aikoina on avoliittoja koskeva lainsaäädäntö. Siihenkin minulla on tarjolla näppärä ja selkeä ratkaisu.

Lopetetaan avoliitot kokonaan, oli kyseessä millainen pari hyvänsä. Avioliittolakini on siis täysin tasa-arvoinen. Yhdessä asumisesta ei enää muodostu hienosti sanottuna parisuhdeolettamaa, mutta ilman naimisiinmenoa ei ole tarjolla avioliiton yleensä niukkoja etujakaan.

Toki Kelassa hikeennyttäisiin tästä, kun suht varakkaan ihmisen puolisolle jouduttaisiin maksamaan vaikkapa työmarkkinatukea, mutta varmaan työvoimaa voisi sielläkin käyttää muiden asioiden pohtimiseen.

Lasten asema on jo nykyisellään turvattu lainsäädännössä. Naimisiinmeno taas on niin helppoa, että sitä ei kannata jättää väliin turhien pelkojen vuoksi.

Yksinkertaisimmillaan naimisiinmeno tarkoittaa piipahdusta maistraatissa. Todistajatkin saa talon puolesta. Kenenkään ei edes tarvitse tietää, mutta esim. puolison kuollessa lesken asema on turvattu.

Monelle avioliitto on edelleen jonkinlainen peikko ja onhan häissä paljon aspekteja, jotka eivät älykästä ihmistä viehätä. Nekin voi kuitenkin järjestää monella tavalla, ja kuten sanottua, sukulaisia ei tarvitse kutsua eikä pukeutua mielestään luonnottomasti, jos ei huvita. Juridinen puoli on aivan toinen asia, eikä vaadi sirkusta ympärilleen.

Nämä ehdotukseni eivät varmaan lopunperin säästäisi juurikaan rahaa, mutta selkeämpiä ne olisivat kuin nykyinen nysvääminen.

Sukulaisuuden ihmeitä

Taustamusiikki: Veikko Lavi: Sukuvika suksi ei luista

On tunnustettava, että sukututkimus ei ole koskaan erityisemmin kiehtonut minua. Lähimmän sukuni tunnen vähän liiankin hyvin, enkä ole ihan varma, mitä lisäarvoa apokryfisemmat sukulaisuussuhteet elämääni toisivat. Moni ajattelee toisin, ja se heille suotakoon.

Sukulaisuus, varsinkin geneettinen, on kyllä kiinnostava asia. Luin anoppilassa hänen siskonsa taannoiseksi merkkipäiväksi kirjoittamaansa, päivänsankariin toki keskittyvää mutta muutenkin sukua valottavaa historiikkia. Monet toimintatavat ja suorastaan pakonomaiset tarpeet ovat perinnöllisiä, eikä kaikkia voi selittää vain mallioppimisella. Mieheni kesäinen kiihkoisa mansikansyönti näistä harmittomimpana esimerkkinä. Isoisähän se siellä luuraa.

Omien lasten hankkiminen todistaa myös geenien mahtia. Nuorimmaiseni on samanlainen äitiin tarraaja kuin minä aikoinani. En kuitenkaan ole tulkinnut tätä siten, että a) olisin poikkeuksellisen hyvä äiti tai b) lapseni ei pärjäisi muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä se siitä irrottautuu, reipas ja ulospäinsuuntautunut poika. Samoja pakkomielteitä löytyy meiltäkin: olin lapsena aivan jouluhullu ja numero 24 oli suunnilleen pyhä. Samoin monta kiukkukohtausta olen ymmärtänyt vaikkeivät ne helppoja kestää olekaan: tenava vain ajattelee kaiken etukäteen niin valmiiksi, että todellisuus ei ikinä voi sitä vastata. Temper, my darling…

Geenit ovat kuitenkin aina sekä isältä että äidiltä. Sukututkimusta pitäisikin tehdä sekä mies- että naislinjaisesti, jotta siitä olisi iloa tässä suhteessa. Kirkonkirjat eivät yleensä kerro kovin paljon ihmisen luonteesta – tuomiokirjat ehkä enemmän… Perinnölliset ominaisuudet tuppaavat kuitenkin vesittymään ja jopa katoamaan jatkuvassa sekoittumisessa. Ellei suku ole nainut serkkujaan pitemmän aikaa, mikä ei Suomessa tietysti ole ollut harvinainen tilanne, mitään suurta sukuominaisuuksien sammiota ei liene olemassa.

Isäni äidin suvusta on tehty jonkin verran sukututkimusta, joka  Kainuuseen sijoittuvana on hyvin pitkälti tätä serkusten suhteilua. Samat sukunimet toistuvat kuten Sotkamon hautausmaallakin (tai Jymyn pelaajaluettelossa). Ammatteina on jännästi vuorotellen “bonde” tai “soldat”. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea entisaikain elämänpiiristä, harvaan asutusta seudusta jolla toimeentulon mahdollisuuksia oli rajoitetusti.

Äidin puolella suvusta tiedetään kaikenlaista pientä. Joku isoäidin isän esi-isä tuli aikanaan Tukholmasta Suomenlahden rannalle ruukkiin töihin, sittemmin isoäidin äiti lähti Pohjois-Karjalasta Viipuriin onneaan etsimään. Ulkonäköni on äidin puolelta, jopa kiusallisessa määrin, vaikka minulla kainuulaisten leveä ja korkea otsa onkin. Onneksi keskimääräistä hitaampi rupsahtaminenkin. (Tänään viimeksi tytöteltiin.) Samoin ääni kuulemma periytyy.

Isoäitini sisarukset ovat puhuneet “lindeniläisten kirouksesta”, mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Kenties tietynlaista sopeutumattomuutta, alavireisyyttä, levottomuutta. Evakkotaustaa ei tästä yleensä ole syytetty, ainakaan minun kuulteni.

Jos oman elämäni perusteella voin asiaa arvioida, joillain meistä vain liikkuu liikaa ajatuksia päässä. Kuten nuorimmaisellani, ja se sitten harmittaa kun mikään ei koskaan ole ihan kuten piti. Aina on jokin vähän pois paikoiltaan. Yliopisto on tällaisille hiippareille ihan oikea paikka, mitä vanhempi polvi ei sattuneesta syystä päässyt juuri kokeilemaan. Ympäristön vaihtuessa aiemmin ongelmalliset ominaisuudet voivatkin muuttua siunaukseksi.

Iäkkäiden sukulaisten kanssa kannattaa jutella, ihan itsekkäistä syistä. Niin hekin tekevät… jotkut haluavat mennä salaisuuksiensa kanssa hautaan, tai eivät muutakaan voi, kuten Sirpa Kähkösen isoisä (luvussa on Vihan ja rakkauden liekit). Toiset nimenomaan haluavat kertoa, miten asiat olivat, ja sekin voi olla aika haastavaa kuunneltavaa. Totuuksia kun on niin monia.

Minusta kannattaakin kuunnella myös sitä, miten kerrotaan, ja niitä pikkujuttuja, joita ei suvun suureksi kertomukseksi yleensä mielletä. Liian myöhään märkänä  läpinäkyväksi havaittu uimapuku on minimaalinen osa isänäitini tarinassa, mutta se kertoo jotain hyvin olennaista. Hän ei koskaan muistellut ikäviä asioita, tuonkin nolouden hän kertoi nauraen. Samoin kuinka hänen veljensä haukkui hänet: “Sinä nudisti, sinä sadisti, sinä eronnut nainen!” Kaikki nykyajan kotkotukset samassa. Hautajaisissa pappi yritti virittää sota-ajan itkuvirttä, mutta kummisetäni, mummon kummipoika korjasi tilanteen alkamalla muistella tansseissa käymistä. (“Tanssissa on tärkeää ryhti ja tahti!”)

Vaikka mummoni oli monella tapaa vaikea ihminen, joka aiheutti ympäristölleen surua ja mielipahaa, murehtija tai lannistuja hän ei omalla, kenties omalaatuisellakin tavallaan ollut. Kainuulaisuuteen tällainen ei kaiketi kuulu; mummoa ei olisi Puolangan pessimismipäivillä nähty. Siksikin minun on vaikea nähdä itseni jonkin suuren heimohengen edustajana, ehkä jopa minkään suvun edustajana. Kun ikää kertyy, alkaa arvioida asioita eri tavoin: antaa anteeksi, muistaa ja unohtaa mikä tarpeen on.  Arkistolähteet voivat valottaa ulkoisia mitä-missä-milloin-seikkoja, mutta sydämessään kukin tuntee, kuka todella on ja mistä kotoisin.

Pariutumisen asiantuntemusta

Jotkut tekstit herättävät muistoja. Yritän periaatteessa välttää tämän tyypin miesasiamiehiä sekä henkilökohtaisessa kontaktissa että internetissä, mutta Kaasuputki-blogi toi Facebookissa esille lähinnä masentavan “pariutumisen asiantuntija” Henry Laasasen viimeaikaisen blogimerkinnän.

Laasanen kuvannee melko tavallista yksinäisen miehen tapaa hankkia naisseuraa. Omat muistoni baarien ihmemaasta ovat enimmäkseen 1990-luvulta, koska tällä vuosituhannella olen ollut sinkku yhteensä noin vuoden verran ja tällä vuosikymmenellä en ole siinä hengessä käynyt baareissa lainkaan. Uskoisin kuitenkin, että meno ei ole ratkaisevasti muuttunut aktiiviajoistani.

Lisäksi olen tällä vuosituhannella saanut aikaan kaksi hienoa poikaa. Vielä tällaiset asiat eivät heidän päätään vaivaa (päiväkoti- ja alakouluikäiset tytöt ovat niin aktiivisia, että mitään ongelmia ei ole!), mutta kymmenen vuoden päästä saattaa kasvattaja joutua antamaan pari vinkkiä ihmissuhteisiinkin.

Toivoisin todella, että omat poikani olisivat kuvioissaan hieman vähemmän kyynisiä. Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun hän on hauska ja iloinen, ei synkän päättäväinen. Varsinkin seksuaalisuus on hauska ja iloinen asia, jonka on parempi olla mukava yllätys kuin vääntämisen ja ahdistuksen tulos. En siis suosittele blogimerkinnässä kuvattua saalistamista. Siitä eivät tykkää miehet eivätkä naiset.

Jos minulta kysyttäisiin – veikkaan että poikani kysyvät mieluummin joltakulta muulta, mutta asiantuntemusta lähipiirissä onneksi riittää – suosittelisin jättämään pohjat lähes ottamatta. Illan päättyessä toivotulla tavalla on edes jonkinlainen mahdollisuus saada tästä päättymisestä miellyttävä kokemus. Oikeastaan koko hommassa ei ole mitään järkeä, jos on kauheassa kännissä. Se on enemmänkin simulaatiota kuin itse asiaa. Todellinen “pariutumisen asiantuntija” tietää kyllä tämän, joten tässä(kin) suhteessa Laasasen käsitys itsestään on väärä.

Erityisesti huomauttaisin, että naiset arvioivat miehen toimintaa jatkoilla sen perusteella, miten hän käyttäytyy siellä baarissa. Mukana oleviin kavereihin suhtautuminen on erittäin hyvä merkki. Miehet täytyisi sekä osata ottaa kohteliaasti huomioon seurueen muut naiset että samaan aikaan osoittaa olevansa kiinnostunut vain yhdestä. Tämä on kuulemma heikommilla sosiaalisilla taidoilla varustetuille ihmisille vaikeaa, mutta kyllä aikamoiset nörtitkin siihen pystyvät. (Tutustuin aikanaan baarissa mieheen, joka sittemmin käytti käsin kirjoitetuissa kirjeissään hymiöitä ja tämä oli noin vuonna 1995.)

“Olemme vain pitämässä hauskaa” on koodinimi sille, että “sinä urpo et tähän pöytään tuoppiasi kiilaa”. Naisporukka voi todellakin olla viihtymässä keskenään, mutta eivät ole vielä evolvoituneet siihen vaiheeseen, että menevät suosiolla ruokaravintolaan tätä tekemään. Samoin porukoilla on, joskus ihan ääneen lausututkin, standardit siitä, keitä pöytään otetaan. Jos joku nainen on näistä eri mieltä, hän kyllä etsii miehen itse piankin. Emme me nyt niin solidaarisia ja toisistamme riippuvaisia ole.

Laasanen arvioi tätä porukkakäyttäytymistä aivan kuin se olisi erityisesti naisten ominaisuus. Minulla on kuitenkin mullistava uutinen: miehilläkin on ystäviä, joiden kanssa he käyvät baareissa. Ja ystäviä, joiden seuraa he käyttävät tekosyynä, kun ei kiinnosta. Joskus se voi olla oikea syykin. Ei olla nähty pitkään aikaan, halutaan puhua asioista, jollain kaverilla on sellainen kriisi päällä ettei kehtaa nyt lähteä jonkun mimmin matkaan. Samat terveiset voi tietysti lähettää näille miesporukoillekin: älkää menkö iskupaikkaan. Paikkakunnasta riippuen voi tietysti olla vaikeaa löytää muutakaan ja jos on jossain aina käyty, ei ehkä osata mennä muuallekaan.

Vakaa usko miesten ja naisten erilaisuuteen tuottaa väistämättä pseudotieteellistä skeidaa. Tämänkin olen huomannut. Jos pariutumisen asiantuntemusta etsitään, voisi ehkä kysyä meiltä seurustelusuhteisiin ja naimisiinkin ehtineiltä, miten homma hoidetaan. Laasasen uikutus ei auta ketään näissä asioissa. Aivan varmaa on, että hänen kuvaamansa kaltainen toiminta tuottaa huonoa seksiä, mikä on aina rikos ihmiskuntaa vastaan.

Suvaitsisikohan tässä taas?

Sanoilla leikkiminen on kivaa ja ihmisten leimaaminen vielä kivampaa. Suvaitsevaisuudesta, joka minun nuoruudessani oli ihan mukava juttu, yritetään tehdä jotain ihmettä ja kummaa, joka mädättää (tuo pitäisi kyllä kirjoittaa isoilla kirjaimilla) suomalaisen yhteiskunnan.

Seksuaalisuus on yksi suvaitsemisen suosituista kohteista. Mitä se kellekään kuuluu, ketkä toisiaan panevat on kysymys sinänsä. En oikein pysty suvaitsemaan ihmisiä, jota tunkevat nokkaansa tällaisiin asioihin.

Olen minäkin kuulemma ollut suvaitsematon nuorena. Yritin neuvoa erästä tuntemaani ihmistä, että jos hän ei halua tyypin roikkuvan perässään, kannattaa lopettaa sen kanssa makaaminen. Miehilläkin kun on taipumusta kuvitella kaikenlaista. Olin kuulemma suvaitsematon enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Voipi olla noinkin.

Ihmisten ihonvärin suvaitseminen on kummallista sekin. Eihän ihminen sille mitään voi. Uskonto on vähän kinkkisempi juttu, mutta ei kai sekään väistämättä häiritse suvaitsijan tai suvaitsematta jättäjän elämää. Tapauskohtaisesti mennään.

Toisaalta, suvaitseminen on aina jotain, mitä harjoitetaan hieman kauempaa. Kerronpa esimerkin. Olen Vasemmistoliiton jäsen ja pääosin tyytyväinen puolueeseen, jonka jäsenmaksua maksan. Olen kuitenkin myös kihloissa oikeistolaisen upseerin kanssa, jolla on usein vilkas yhteiskunnallinen mielikuvitus, mutta ei välttämättä toivomaani suuntaan.

Vaikeneminenkin voisi olla vaihtoehto, mutta useimmiten keskustelemme asioista, paljonkin. Tuntuisi kuitenkin alentuvalta ja jopa suhteen luonnetta halventavalta, jos jompikumpi ryhtyisi oikein suvaitsemaan toista.

Onko suvaitsevaisuus mielikuvituksen asia ja todelliset kontaktit ihmisten kanssa jotain ihan muuta?

Suomi on homolandia

Presidentinvaaleissa kävi selväksi, että yli miljoonalle suomalaiselle presidentin seksuaalinen suuntautuminen on yhdentekevä asia. Saattoipa se joillekin olla suorastaan syy äänestää Pekka Haavistoa. Koska ihmisten välillä on, toisin kuin vaikkapa Risto Uimonen uskoo, muitakin eroja kuin seksuaalinen suuntautuminen, voidaan huoletta olettaa että Sauli Niinistöäkin äänestäneistä osa on tätä mieltä. Samoin äänestämättä jättämiselle saattoi olla monia syitä, kuten se, että kumpikaan ehdokas ei vain tuntunut omalta.

Ennen vaaleja me vihervassarit herkuttelimme enemmän tai vähemmän järkkyneiden ihmisten – tai suoranaisten trollien, eroa on joskus vaikea päätellä – julistuksilla siitä, miten Herran viha kohtaa Suomea, jos maasta tehdään Haavisto valitsemalla “homolandia”. Mutta millä tavalla maa, jossa vaalit menivät näin, ei sellainen ole?

Haavisto-hypessä on unohtunut, millaista Niinistö-hype on ollut vuosikaudet. Se, että ylipäänsä kukaan pystyi haastamaan Niinistön näinkin hyvin on merkittävä asia. Yksikään vasemmistolainen ehdokas ei ollut lähelläkään päästä tähän asemaan, mikä antaa aihetta vasemmistopuolueille miettiä, miten toimia jatkossa. Tarvetta vasemmistolaiselle politiikalle on, mutta äänestäjät eivät miellä asiaa samalla tavoin.

Suomi on suvaitsevainen maa. Onhan täällä otettu omaksi Niinistön miestään kolmekymmentä vuotta nuorempi vaimokin. Tosin Kurre toteaa Niinistön vaalionnittelubiisissä, että “rouva Jenni hauki on”, mitä pidän sopimattomana panetteluna ja toivon, että jatkossa presidenttiin ja hänen puolisoonsa suhtaudutaan asiallisemmin.

Hesarin perheilmoituksista suivaannuttua

Antoine de Saint-Éxupery oli väärässä

ei se rakkaus niin mene että yhdessä samaan suuntaan

pitää osata, jaksaa hukkua

toisen silmiin aina ja alati

 

Ohi silmäpussien ja roikkuvien luomien on nähtävä

vaikka liki- ja ikänäkö mitä

kaihin sivuitse katsottava

minä täällä, sinä siellä

 

Yhteiset päämäärät kyllä pysyvät mielessä

”deadline on viikon päästä” ”äiti kato” ”kirjanpitomme mukaan ette ole maksanut”

helpompi on unohtaa toisen silmät

ja ihminen siellä

maailma vie mutta palaamme aina yhteen

silmien voima

 

Vain ensimmäistä kertaan naimisiin menevät

voivat laittaa ilmoitukseen jotain noin hölmöä

Osattiin sitä ennenkin: Marianne Alopaeus ja Pimeyden ydin

Joululomallakin voi saada läksyjä, kuten minä anopiltani. En ollutkaan tullut lukeneeksi Pimeyden ydintä (Mörkrets kärna), vaikka olin teoksen nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Kiitokset hienosta joululahjasta vielä kerran, oli avartavaa.

Teos kertoo (minun nähdäkseni) naisesta, suomenruotsalaisesta toimittajasta, lapsuudesta keski-iän kynnykselle. Uskon muuten, että noihin aikoihin keski-ikä alkoi hiukan aikaisemmin kuin nykyään jos moista vaivaa edes podettiin, aikuisuus saattoi riittää.

Pimeyden ydin ei naispäähenkilöstään huolimatta ole “naisromaani”, vaikka naisen elämän reunaehdot jonkin verran esille tulevatkin. Vuonna 1965, jolloin teos ilmestyi, oli muutakin sanottavaa, ainakin Marianne Alopaeuksella. Suomennos (Elvi Sinervon) tuli vuonna 1969. Siinäpä neljä vuotta, joiden aikana moni asia Suomessakin muuttui ja koko kansalle saattoi antaa käteen tällaisen kirjan.

Pimeyden ydin näyttää 1900-luvun alkupuolen (venytetään se nyt sinne 60-luvulle) suomenruotsalaisen, ruotsalaisen ja miksipä ei suomenkielisenkin eliitin ahtaan ja rasistisen maailmankuvan. Ranskalaisetkin saavat osansa. (Huomautan jo tässä vaiheessa tietäväni ihan hyvin, että on muitakin suomenruotsalaisia kuin eliittiä. Alopaeus ei kuitenkaan kirjoita heistä.)

Päähenkilö Mirjamin paras ja ainoa lapsuudenystävä maailmansotien välisessä Helsingissä on venäjänjuutalainen poika. Eihän se nyt oikein sovi, varsinkin kun tyttö alkaa jo varttua neidoksi eikä edelleenkään muista välitä. Pariisissa, aikuisiässä, Mirjam rakastuu algerianjuutalaiseen kommunistiin, jonka on tietenkin seikkailtava kohti suurempia kohtaloita ja Mirjam ymmärtää tämän oikein hyvin. (Myönnän porvarillisuuteni näissä ihmissuhdeasioissa.)

Enemmän kuin vain rasismista Pimeyden ytimessä on kyse monenlaisesta tajunnanahtaudesta. Suosikkikohtani on, kun Mirjamin ruotsalainen ystävä Gaby saa tietää, että heidän tuntemansa toimittaja on vain kansakoulun käynyt.

“Mutta eihän hänellä herran nimessä voi olla minkäänlaista assosiaatiokenttää! Hänhän ei kykene näkemään asioita oikeassa perspektiivissä, hänhän ei pysty sijoittamaan asioita niiden oikeihin yhteyksiin. Minä en voi käsittää miten hän selviää!”

Pimeyden ydin tarjoaa runsaasti aineksia herravihalle vielä nykyäänkin, vaikka osaamme – kai minäkin jotain eliittiä olen – peittää pahimmat älyttömyytemme suvaitsevaisuuden kuorrutuksen alle. Pikemminkin itseoppineisuuden ja “tavallisten ihmisten” oletetun aidon näkemyksen hyväksyminen on nykyistä valtavirtaa.

Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut kallojenmittailua keskuudessamme, vaan se, mikä oli muutama vuosikymmen sitten normaalia ajattelua suomenruotsalaisen eliitin keskuudessa, on nykyään olevinaan “kansan ääni” ja poliittinen muutosvoima. Hyvin on apinoitu, sanoisin pikemminkin. Vain koulutuksen lähtökohtainen arvostus puuttuu, vaikka tohtoreitakin lilluu mukana “maisterisjätkän” peräaallokossa.

Huvittavaa on tietenkin se, että ainakin Hufvudstadsbladetin suomenruotsalaisuus tuntuu ottaneen vähemmistöasian ajaakseen, ovathan suomenruotsalaisetkin vähemmistö. Niin virtaa vettä Vantaassa, vaikken asiaintilaa sinänsä kiistäkään.

Näiltä osin Pimeyden ydin on virkistävää luettavaa ja hyvä muistutus siitä, mitkä asiat ovat nykyään – vielä – paremmin. Sen sijaan (Wikipedian mukaan Simone de Beauvoirilta pöllitty) tajunnanvirtatekniikka kerronnassa tuntuu vanhentuneelta ja Mirjamin ihmissuhde- ja seksinäkemykset samaten.

Toisaalta, teoksessa kuvatuista miehistä ei kovin miellyttävään parisuhteeseen olisikaan. Vaikken allekirjoita ylivertaisen älykkyyden kiihottavuutta (ei ole kiva tuntea itseään koko ajan tyhmäksi), aivan pölvästikään ei mies saa olla, varsinkaan Alopaeuksen kuvaamalla itsetietoisen ahdasmielisellä tavalla.

Mirjam elää omana aikanaan poikkeuksellisessa vapaudessa ja onkin melkoisen vapaa päästään sikäli, ettei etsi miestä kohottamaan asemaansa ja/tai näytelläkseen häntä kenellekään. Siinä on naistenvaiva, joka ei tunnu katoavan, ja jota amerikkalainen viihde vain vahvistaa.

Joissain asioissa kylmässä Pohjolassa on muuten oltu Yhdysvaltoja edellä. Pimeyden ytimestä tulee ainakin minulle mieleen Erica Jongin vuonna 1973 ilmestynyt teos Lennä, uneksi (Fear of Flying). Siinäkin päähenkilö matkailee ympäri Eurooppaa, muistelee lapsuuttaan ahtaan porvarillisessa ilmapiirissä ja rakastuu epäsopivaan mieheen.

Jongin Isadora on kuitenkin sovinnaisempi ja riippuvaisempi siinä missä Alopaeuksen Mirjam on, Nemi-sarjakuvaa lainatakseni, “jylhä ja villi”. Kulttuuriero tämäkin.

Pimeyden ydin oli todellakin jo lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Siellä oli monia muitakin kirjoja, joita kukaan ei lukenut, en minäkään. Arvaukseni on, että osa niistä oli peräisin tätini hyllystä, kun hän aikanaan muutti Sveitsiin. Miksi lie hänelle päätynyt tällainen kirja? Lahjana vai seksikohtausten vuoksi?

Sillä lapsuudenperheeni ja myös tätini maailmankuva oli ja on yhtä ahdas kuin Alopaeuksen kuvaaman Mirjamin. Juuri tuo perhe- ja kotitaustan korostaminen oli erityisen säälittävää: vaikka sitä ei omalla kohdalla ollut, sitä voitiin huoletta palvoa muissa jos tällainen ihmeolento kohdattiin.

Tästä syystä hieman samaistuinkin teoksen päähenkilöön, vaikka tunnenkin itseni jollain lailla paljon vanhemmaksi kuin hän. Ehkä vähän väsyttää siksi, että pimeyden ydin on keskuudessamme edelleen; se on jopa laajentunut ja monimutkaistunut ja siksi vaikeammin voitettavissa.

Koska koittaa aika, jolloin ihmistä ei arvioida perhetaustan, koulutuksen saati etnisen alkuperän mukaan? Mutta aivan niin, pitäähän olla sitä “assosiaatiokenttää”.

Historiallisen romaanin viehätyksestä, osa III: Ritariromantiikkaa ja raiskauksia

Mitä naiset oikein haluavat? Edelleenkin tällä maapallolla on runsaasti paikkoja, joissa ei moista tarvitse kysellä. Menneisyydessä myös iki-ihana ja ainaviisas länsimainen kulttuurimme on uhrannut huomattavasti vähemmän voimavaroja asian pohtimiseen.

Kuitenkin juuri menneisyyteen sijoittuu paljon romantiikaksi luokiteltavaa kirjallisuutta. Lieneekö kyse projektiosta: suhteellisessa vapaudessa ja elämänvalintojen mahdollisuudessa elävät naiset haluavat kuvitella itsensä tilanteeseen, jossa vain prinssi (paremman puutteessa alempikin aatelinen käy) voi vapauttaa heidät ilkeän isäpuolen, luostarin tai silkan köyhyyden ahdingosta.

Romantiikka ei tietysti alun alkaen tarkoittanut vain erotiikkaa, vaan yleensä haavellista suhtautumista menneisyyteen, luontoon ja omiin tunteisiin. Oli tärkeää kokea, ei analysoida. Historiallisessa kirjallisuudessakin vedettiin (ja vedetään) mutkat suoriksi, jotta saatiin aikaan sopivia tunne-elämyksiä. Muistan esim. Jussi T. Lappalaisen todenneen, että sotahistorioitsijana Topeliukseen sopii hyvin hänen satusetä-lempinimensä.

Parisuhteet eivät ole ainoa mahdollinen romantisoinnin asia, eivät edes sodat. Ennen kuin runsas ja säännöllinen seksuaalisuus tuli normiksi länsimaisessa kulttuurissa, romanttisesti voitiin suhtautua myös uskonkilvoitteluun ja yleiseen pyhyyteen. Askeesi ei kuitenkaan ole nyt muotia paitsi ruumiinmuodon osalta.

Kyllähän me valistuneet ja kouluja käyneet ja näitä aineita lukeneet naiset tiedämme, että säätyjen välisiä avioliittoja solmittiin harvoin, vaikka se historiaromantiikassa klassinen aihe onkin. Ylipäänsä avioliittoja solmittiin harvoin vain puolisoiden omien mieltymysten mukaan ja jos solmittiinkin, mieltymykset saattoivat olla omaisuuteen ja asemaan liittyviä, siinä sai morsian olla kuinka susiruma tahansa ja sulhasella vakavia ongelmia henkilökohtaisen hygienian kanssa (vrt. Katariina Suuri jälkimmäisen osalta).

Avioliittojen ja joskus avioliiton ulkopuolistenkin suhteiden pääasiallinen tarkoitus oli jälkeläisten tuottaminen. Miten mielellään 12-vuotiaat morsiamet alistuivat itseään kaksi kertaa vanhempien sulhastensa alle, sitä ei vain kysytty (vrt. The Red Queen). On vaikeaa arvioida, miten tasalaatuista seksi on monestikaan ollut, vaikka molemmat osapuolet olisivat olleet siihen halukkaita. Nykyihmisiä vaivaavat monet turhat jumit päässä, mutta toisaalta meillä on paljon tietoa siitä, miten makean saa makeammaksi. Kumpi sitten voittaa kulloinkin – kekseliäitä on oltu ennenkin.

Ei seksuaalisuus toki ole koskaan rajoittunut vain avioliittoon ja aitoa halua on tunnettu: mistä muuten olisivat johtuneet huoruus- ja salavuoteusoikeudenkäynnit menneinä vuosisatoina. Harva historiallinen ja varsinkaan romanttinen romaani paneutuu näihin aiheisiin muuten kuin sivuhenkilöiden osalta. Pääparin on ainakin pyrittävä naimisiin, onhan se kuitenkin tietynlainen romantiikan huipentuma vielä nykyäänkin. Häämessuilla ainakin mielellään annetaan tällainen kuva, vaikka nykyavioliitoissakin raha näyttelee omaa rooliaan.

Asia sinänsä ovat vielä romanttisten, avioliittoon tai ei päätyvien suhteiden luonteet. Millaisia miehiä ja naisia ja tapahtumia onkaan kuvattu… Raiskausromantiikan helmi on tietysti Kathleen E. Woodiwissin Liekki ja kukka. Olen myös käynyt keskusteluja aiheesta onko Kaari Utrion Vaskilinnussa esitetty kuvaus Eirikin ja Theodoran viimeisestä kohtaamisesta Konstantinopolissa raiskaus.

Minusta se ei ole, vaikkei tietysti nätistikään tehty monen ihannesankarina pitämältä Eirikiltä. (Pahoittelen tekstin kryptisyyttä niiden puolesta, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.) Toisaalta kohtauksessa tulee esille se, mikä historiallisissa romaaneissa viehättää: ihmisten (ja erityisesti miesten) intohimoisuus ja ehdottomuus.

Tilanne syntyy siitä, että päähenkilöt ovat salavuoteilleet jonkin aikaa ja nyt Eirik tarjoaa Theorodalle avioliittoa. Tämä kuitenkin torjuu tarjouksen ivallisesti, hän ei minkään varjagisoturin matkaan lähde vaikka onhan se komeeta pitää sellaista rakastajana.

Noin 99,9 prosenttia nykymiehistä toteaisi, että pidä huora tunkkis. Eirik sen sijaan intoutuu “makaamaan” naisen, useaan kertaan ja erityisen väkivaltaisesti. Theodoran Utrio raportoi jossain määrin myös nauttivan tilanteesta.

Tarina ei suinkaan pääty tähän, vaan sen edetessä Theoroda tajuaa, kuinka Eirik on aina rakastanut häntä ja pitänyt hänestä huolta. Eirik on myös ainoa ihminen, joka todella tietää kuka hän on. Yhteinen lapsikin on siunaantunut. Loppu on monien vaiheiden jälkeen onnellinen ja nimenomaan nainen muuttuu ja pääsee yli traumoistaan, jotka ovat estäneet häntä rakastamasta. Mies ei ota lopullisesti nokkiinsa vaikka nainen laittamattomasti sanoikin.

Juuri tätä nykyihminen kaipaa: ikuista ja kaikkivoittavaa rakkautta. Ylipäänsä jotain ikuista ja kaikkivoittavaa, vaikka olemmekin tehneet parhaamme vapautuaksemme kaikesta ikuisesta ja ylittämättömästä. Me tiedämme, että menneisyydessä kaikki ei ollut paremmin, mutta emme ole aina kovin tyytyväisiä siihenkään mitä saamme. Ja vaikka olisimmekin, voihan aina kuvitella pikkuisen lisää.

Itseään hallinnoiva yksikkö

Vuodenvaihteen elämänmuutoksia on monenlaisia. Mitä nyt olen lehtiä ja nettiä seurannut, lähes kaikkia näitä elämäntaparatkaisuja yhdistää yksi asia: yksin tekeminen.

Varsinkin suurempia remontteja, elämän hidastamista ja kaikkea sitä, mitä hyvinvoinnin nimissä tehdään esitetään tehtäväksi yksin. “Vain sinä voit muuttaa elämäsi.” “Et voi muuttaa ketään muuta kuin itsesi.”

Onkin paljon helpompaa huseerata itsekseen kuin ottaa kontaktia muihin. Jotenkin hyytävä on kuitenkin lähtökohtainen oletus siitä, että ympäristöltä ei ole lupa odottaa yhtään mitään.

Työelämä ei muutu, parisuhde ei muutu. Vain sinä muutut, hyvä lukija siellä, ja koska sinun itsesi muuttaminen muuttamatta ympäristöä on mahdotonta, ellet sitten vaihda ympäristöäkin, ostat varmaan lehtemme seuraavankin ihmeitä lupaavan numeron.

Aina jossain mainitaan muiden ihmisten kannustus, mutta koskaan ei sanota, että jos puolisosi huonon itsetunnon takia sinun nimenomaan on oltava saamaton läski, et takuulla pysty laihtumaan. Tai jos alallasi verinen kilpailu on elinehto, et sinä samalla alalla pysyen mitään hidasta koskaan. Ja lapsiaan ei varsinkaan voi vaihtaa – kun uhmaikä on päällänsä, ei kokenutkaan mielensätyhjentäjä pysty täysin relaamaan (tässä kohtaa puhuu kirjoittajan oma kokemus).

Bongasin Facebookista keskustelun, jossa liikuttavan yksimielisesti paheksuttiin mustasukkaisuutta ja omistavuutta. Aivan kuin ne olisivat aina täysin perusteettomia ja vain niiden kokijan ja harjoittajan vika. Aivan kuin moni parisuhteessa elävä ihminen ei kohtelisi kumppaniaan huonosti ja olisi kykenemätön sitoutumaan turvallisuutta tuottavassa määrin.

Toisilta ihmisiltä on lupa odottaa paljon. Ensiksi siedettävää käytöstä ja puheenpartta aivan kaikilta (eikä “huumoria”), työelämässä solidaarisuutta tarpeen mukaan ja kotona ihmisen pitää saada olla oma itsensä ja vielä siihen tukea ja kannustusta. Jos nämä asiat ovat pielessä, ei siinä sisäinen rauha ole ensisijainen tavoite.

Kuinkahan moni lupasi uutena vuotena käyttäytyä kunnolla muita ihmisiä kohtaan? Verrattuna erilaisiin minäprojektin aloittajiin takuulla minimaalinen määrä…