You are currently browsing the category archive for the ‘historia’ category.

Ja höpön löpön. Kesäsää on iltapäivälehtien vakioaihe suunnilleen vuoden ympäri. Meteorologia ei ole edistynyt ihan samassa tahdissa kuin näiden lehtien tarve uutisoida edes jostakin, joka kiinnostaa kaikkia.

Vai kiinnostaako? Kuinka moni meistä oikeasti, käsi sydämellä ja kautta kiven ja kannon kaipaa kovin pitkää hellekautta? Mitä helteillä oikeasti jaksaa tehdä, paitsi hankkia nestehukan ja ihosyövän? Uimavesien lämpeneminen poislukien niistä ei ole niin suurta riemua kuin asiasta nostetun kohun perusteella uskoisi. Poikkeuksia toki on eikä lämmin luita riko, mutta useimmat meistä haluaisivat kyetä nukkumaan yöt ja tekemään päivällä jotain löhöämisen lisäksi. Iki-ihanissa kesätapahtumissakin iskee turnausväsymys suhteellisen nopeasti, ellei välillä pääse viilentymään.

Viljelyksen kannalta sää on tietysti tärkeä asia. Ennen juhannusta sataa laariin ja sen jälkeen laarista pois. 150 vuotta sitten halla oli elämän ja kuoleman kysymys eikä siitä maanviljelijä pidä vieläkään. Ei kyllä paahtavasta ja pilvettömältä taivaalta porottavasta “unelmien kesästäkään”. Kotipuutarhurikin toivoo kohtuullisen vaihtelevaa, ei ääri-ilmiöitä.

Milloin helteistä ja hehkuvasta auringosta tuli ihmiselämän kohtalonkysymyksiä? Epäilemättä matkailun ja vapaa-ajan jos kohta ruumiinkulttuurinkin tutkijat osaavat vastata tähän paremmin. Kun rusketus ei enää ollut merkki pakosta tehdä työtä ulkona vaan vapaudesta oleskella ulkona vapaa-ajalla, suhde luonnonilmiöihinkin muuttui. Mainitun agraarielämän merkityksen väheneminen nosti kaupunkilaisten lomasään viljelijän toiveita tärkeämmäksi.

Kesäloman sää on tietenkin tärkeä asia – jos oli suunnitelmissa ulkoilmaelämää, ei tarvitsisi sataa koko aikaa vanhoja ämmiä parireet perässä. Onnekkailla on lomaa kuukausi tai ylikin, monella pätkäeläjällä muutamia päiviä tai ei lainkaan. (Tutkija ei ole lomalla koskaan mutta työpisteen voi siirtää luonnon helmaan.) Mutta voiko lomasta nauttia muutenkin kuin säässä +25, aurinkoista, tuulta 0-1 metriä sekunnissa?

Kesämuoti ja “rantakunto” ovat osa tätä ajatuksellista syheröä. Pitää tarjeta hihattomissa ja mieluiten lahkeettomissakin vaatteissa; pitää näyttää hyvältä puolialastomana. Eikö meidän hyljemallisten rantakuntoutujien pitäisi oikein odottaakin sateista kesää? Saa pitää sitä turvallista villapaitaa…

Kesäpuhe on hyvin erikoista lajia. Koskaan ei ole hyvin. Ennen juhannusta Suomessa on harvoin kovin lämmintä, mutta toisaalta monen mielestä kesä on juhannukselta ohi, koska yöt alkavat pidentyä. Koska kesä siis on? Unelmissa?

Minulla on ollut tähän saakka upea kesä. Mökkipiha on ollut harvinaisen märkä, johtuen kaiketi lumisesta talvesta ja viileästä keväästä. Sen vastapainoksi olemme saaneet ennennäkemättömän luonnonkukkien runsauden. KATSO KUVA.

Advertisements

… tai sitten ei. Omasta mielestään kyllä, mutta artisti, oli ala mikä hyvänsä, voi olla toista mieltä.

Tämä tuli mieleeni kun seurasin erään Facebook-kaverini pohdintaa sarjakuvataiteilijan suhteesta yleisöön. Tai pikemminkin suhteesta yleisön antamiin strippi-ideoihin. Koska ne ovat niin nerokkaita, taiteilijan olisi syytä toteuttaa ne pikimmiten, mieluummin huomiseen lehteen… Koska ne aina piirretään edellisenä päivänä, tietenkin.

Musiikkifanien outo käytös on tunnettua ja vitsin aihe. Ne on myyneet itsensä, eka demo oli paras ja joka tapauksessa kaikki on paskaa paitsi se mitä minä kuuntelin 15-vuotiaana. Se yksi livekeikka oli hyvä mutta sitten vaihtui basisti ja kaikki on ollut tomua ja tuhkaa sen jälkeen.

Myös akateemisilla aloilla voi olla faneja. Suurin seuraajajoukko on tietysti alojensa onnistuneilla popularisoijilla, mutta myös kunkin alan aktiivisia harrastajia voinee kutsua faneiksi. Ainakin käytöksen perusteella. Omasta mielestään akateemisuuden fani on ihan samalla viivalla fanitettavansa kanssa, se väitöskirja vain on ollut tekeillä jo parikymmentä vuotta eikä ohjaaja ole vastannut puhelimeen viimeiseen vuosikymmeneen.

Joidenkin periaatteessa tutkijoille tarkoitettujen tilaisuuksien ympärillä on faneja, joiden tarina on varmaan inhimillinen tragedia, mutta käytös yhtä kaikki erittäin kiusallista. Aivan kuten sarjakuvataiteilija tai muusikko saa tehdä taidettaan kuten parhaaksi katsoo, ei akateemisenkaan fanin pidä luulla voivansa yhdeltä istumalta vaikuttaa tutkimuksen suuntaan. Pitkällinenkään painostus esim. sähköpostilla ei välttämättä tuota tulosta – meillä on näet mahdollisuus laittaa innokas ehdottelija roskapostilistalle.

Ei pidä käsittää väärin. Olen jopa innokas keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa ihmisten kanssa, eikä tarvitse puhutella rouva tohtoriksi (yleisvaarallista hommaa sivumennen sanoen). Noin yleensä näissä hommissa oppii kuuntelemaankin ja keksimään vastauksia lennossa ellei peräti kiertelemään asiaa, sen verran eksoottisia välilä kysytään. Ja kysyjällä on oikeus olla tyytymätön vastaukseen, ei siinä mitään.

Silti, aina välillä hiipii mieleen, menisikö kysyjä ehdottamaan autonsa korjaajalle kesken työn että oikeastaan voisit laittaa Micraani V8-moottorin kun sellainen on niissä jenkkiraudoissakin niin kiva. Hieman samalta on joskus tuntunut palautetta saadessa – onneksi täysin akateemisissa ympyröissä harvemmin. Näistä asioista en ole kuullut puhuttavan kovin usein, oli ihmisen ala mikä hyvänsä. Siksikin sarjakuvataiteilijan pohdinta tuntui mielekkäältä. Tosin hän voisi joskus käyttää minunkin ideani, olihan se sentään sen verran hyvä. Kun nyt itse edes muistaisin mikä se on.

Ystäväni linkitti minulle Leijonaemojen blogista ajatuksia herättävän tekstin. Helsingin Lastenklinikan kahdella eri osastolla on hyvin erilainen toimintatapa. Minulla on sairaaloihin vain “käyttäjänäkökulma”, joten en voi analysoida syitä näihin eroihin sen tarkemmin. Sen kuitenkin tiedän, että eroille voi eri organisaatioissa olla muitakin syitä kuin pakko ja käytännölliset tarpeet.

Oma poikani oli viime keväänä juuri Lastenklinikalla pari päivää. Kyse oli “vain” vastataudista, mutta mieleen sekin pienelle jäi jos isommillekin. Vanhemmat päivystivät vuoteen vierellä koko ajan, vaikkei suinkaan hengenvaaraa alun nesteytyksen jälkeen ollutkaan. Kolmevuotiasta ei kuitenkaan tule mieleenkään jättää vieraaseen paikkaan yksin, vaikka hän olisikin luonteenomaista rauhallisempi ja luonteenomaisen urhea.

Muistui mieleen se, miten suolistosairaudet veivät väkeä Suomessakin vielä viime vuosisadan vaihteessa ja monissa maissa vievät edelleen. Muistui mieleen, kuten on näissä lapsiasioissa ennenkin muistunut, miten hieno asia nykyaikainen lääketiede on. Arvostan sairaaloita ehkä siksikin niin paljon, että olen kiinnostunut saamaan niistä juuri asiantuntija-apua – empatiaa en välttämättä siltä taholta kaipaakaan.

Silti tuntui aikanaan pahalta, kun keskosena syntynyt esikoiseni vietti elämänsä pari ensimmäistä viikkoa Kätilöopistolla. Naistenklinikalle ei enää mahtunut ja meidät molemmat päätettiin siirtää muualle ns. hallinnollisista syistä, minut kotiin ja poika toiseen sairaalaan. Kättärillä, jota niin perheystävälliseksi mainostetaan, oli aika lailla tunkeilijan olo, kun vierailuaikoina kävimme lasta katsomassa. Imettääkin olisi saanut, jos olisi siihen pystynyt korkeassa tuolissa ja kovakätisen lyhyen opastuksen jälkeen.

Kun keskustelemme sairaalakuolemasta (nyt pinnalla oleva eutanasiakeskustelu heijastellee näitä tuntoja), mistä oikeastaan keskustelemme? Leijonaemoblogissa kuvattiin saman sairaalan kahta eri osastoa. Minunkin kokemukseni Kätilöopiston tylyydestä sopivat huonosti monien muiden hehkuviin kiitoksiin sinne päin.

Alan epäillä, ettei ole olemassa myöskään mitään yhtä ja yhtenäistä sairaalakuolemaa. On erilaisia osastoja, erilaisia sairaaloita ja muita hoitolaitoksia, jotka ovat ihan tavallisia työpaikkoja siinä suhteessa, että henki voi olla hyvä tai huono ja se heijastuu kaikkeen toimintaan. Jos homma ei toimi, se näkyy vaikkapa turhana kiireenä ja joustamattomuutena kuolevan omaisiin päin.

Jokaisella on omat näkemyksensä näistä asioista, minun on tämä: haluan saada mahdollisuuden toimia oman roolini mukaan. Jos olen itse jotain potemassa, haluan ennen kaikkea tietoa ja mahdollisesti keinoja auttaa asiaa itsekin. Jos olen paikalla omaisena, haluan saada olla sellainen: äiti, puoliso, sukulainen. En häiriöksi, en hallinnoitava yksikkö, vaan ihminen edelleen, vaikka läheiseni olisikin jo apuni ulottumattomissa.

Monelle meistä tuli kotiin yllättäen ja pyytämättä Seura-lehti. Toivuttuani järkytyksestä tutustuin tähän journalistiselta tasoltaan sangen keskinkertaiseen lehteen. Edukseen erottuu “Hyvä fiilis” (?)- palstalta psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin Hannu Lauerman haastattelu aiheesta viha ja aggressio.

Lukekaa koko juttu itse jos kiinnostaa, mutta tämän haluan jakaa sitaattina tässä: “Internetin keskustelupalstat ovat vessanseiniä, joihin voi nimettömästi purkautua. Keskustelua niissä ei käydä, vaan kirjoittajat tyydyttäytyvät mielensisäisesti. Esimerkiksi kateutta tunteva ihminen panettelee viemäripalstoilla toisia ja ottaa itselleen asiantuntijaroolin. Hän yrittää sillä tavoin pärjätä omien vaikeiden tunteiden, kuten kaunan, kateuden ja pelon kanssa. Tasapainoisesti kehittynyt ihminen ei mene nettiin raivoamaan ja vihaamaan.” (Seura 17/2012, s. 66.)

Moni varmaan ajattelee “maahanmuuttokritiikkiä” puolin ja toisin tässä yhteydessä, mutta kyllä monet mammapalstojen keskustelutkin menevät tähän kategoriaan… Onhan naisruumis toistaiseksi ainoa tapa ihmiselle lisääntyä, ja yhteiskunnassa, jossa naisilla on suhteellisen paljon vapauksia voi syntyä käsitys, että äitiys toisi naiselle huomattavastikin valtaa. Asiantuntijuutta nyt ainakin.

Ajatus siitä, ettei tajuaisi lapsenpäästöopista ja imeväisten hoidosta kovin paljon, vaikka on näiden asioiden kanssa tekemisissä, on monelle varmaan tuskallinen. Oikeiden asiantuntijoiden edessä koettu epävarmuus puretaan toisiin samassa tilanteessa oleviin.

Tämä on asiantuntijoiden yhteiskunta, oikeiden  ja tekosellaisten. Tilastomatematiikka on kiehtovaa, mutta useimmille ihmisille liian vaikeaa. Kausaalisuhteet eivät aina ole mallia “tosta poikki ja tohon jengat”. Se, että jostain asiasta on voimakkaita tunteita, ei tarkoita, että kannattaisi alkaa ratkoa sitä kotisohvalla.

En tiedä, ovatko viha ja aggressio sinänsä lisääntyneet, kuten Lauerman haastattelun otsikko kysyy. Aiheuttajat ovat kuitenkin osin toiset. Kenties menossa on samanlainen murroskausi kuin maatalousyhteiskunnan muutos herätysliikkeiden huippuaikaan; Juha Siltala on kuvannut tätä teoksessa Suomalainen ahdistus. Monia ihmisiä selvästi ahdistaa ja silloin etsitään yksinkertaisia totuuksia ja toisaalta tukeudutaan “isoon kirjaan”. Nykyään se taitaa olla internet, jota voi tulkita yhtä villisti kuin Raamattua konsanaan.

Monenlaisia asioita on pyörinyt mielessä ja valistuneet ystävät ovat lisänneet virtaa. FB-kaverini Pauli Vennervirta kirjoitti hienosti oikeusvaltiosta, “suomalaisista talebaneista” ja siitä, miten tulee suhtautua eri ryhmiä edustavien ihmisten rikoksiin. Laki on kaikille sama, eikä sen käyttöön voi eikä saa vaikuttaa se, mistä ihminen tai hänen vanhempansa ovat kotoisin tai miltä naama sattuu näyttämään.

Johanna Valenius taas kiinnitti huomioni Foreign Policy-lehden “seksinumeroon” (itse en kyseistä lehteä muuten lukisi, vaikka otsikkona olisi jotain tuollaista). Artikkeli Why Do They Hate Us? muistuttaa siitä, että “arabikevät” ei ole ollut kaksinen kevät puolelle näiden maiden kansalaisista. Suoranainen naisviha jatkuu edelleen.

Viha on itsessään hyödyllinen tunne. Kun näkee tai kokee jotain, minkä katsoo olevan väärin, viha on hyvä reaktio ja se selkeyttää asioita. Parhaimmillaan se johtaa rakentavaan toimintaan, josta on kaikille hyötyä. Epäkohdat pitää korjata ja syyllisiä pitää rangaista – olettaen, että on ensireaktiossaan onnistunut heidät paikallistamaan. Monesti oikeuslaitosta kannattaa hyödyntää vakavammissa tapauksissa, ettei menisi pieleen tässä kohtaa.

Jatkuvana tunteena ja yhteisön tai yhteiskunnan peruspiirteenä viha on kuitenkin tuhoisa ilmiö. Keskustelimme koti-illan ratoksi rasismista, ja päädyimme siihen, että yksilöiden eri piirteistä ei ole mikään pakko pitää. Sen sijaan oletus, että koska henkilö kuuluu johonkin ryhmään, hänellä on tiettyjä piirteitä tai että yksittäinen piirre hänessä merkitsee jotain hillittömän demonista vain hänen oletetun taustansa vuoksi, siinä lähdetään rasismin tielle.

Ihmisen lähtökohtainen vihaaminen siksi, että hän edustaa jotain etnistä ryhmää, sukupuolta tai kansallisuutta antaa usein tunteen voimasta ja vahvuudesta. Varsinkin, jos itse kuuluu vastakkaiseksi miellettyyn ryhmään, mielihyvä on suuri. Vaikka “me” ei olisikaan kovin kummoinen, “ne” ovat kuitenkin huonompia ja “me” voimme rauhassa vihata heitä ja mikä ettei panna kaikki ongelmammekin heidän niskoilleen, oli tälle todellisuuspohjaa eli ei. (Viholliskuvien suhteen olen harrastelija, ystävä ja kollega Marja Vuorinen tietää niistä huomattavasti enemmän.)

Ikävä kyllä viha ei ole todellista vahvuutta. Se, että täytyy korostaa “meisyyttä” ja “neisyyttä” (kiitos vain näistä termeistä ystävä ja kollega 🙂 )kertoo siitä, että “meisyys” on heikko. Oli kyseessä yksilö tai ryhmä, vihaaminen identiteetin keskeisenä osana kertoo ainoastaan omista suuristakin puutteista. Monesti niiden olemassaoloa ei haluta myöntää, mutta alitajuisesti tiedetään ihan hyvin, että vain pitämällä toista ryhmää täydellisen “toisina”, halveksittavina ja vihattavina voimme itse kuvitella olevamme edes jotakin.

Viha naisia kohtaan heikentää erityisesti niitä yhteiskuntia ja yhteisöjä, joissa se on sisäänkirjoitettu lainsäädäntöön ja/tai yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kuten vaikkapa presidentti Tarja Halonen on korostanut, naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta ovat kehittäneet ns. länsimaita ehkä enemmän kuin mikään muu. Ei se mikään salaisuus ole eikä edes vaikea toteuttaa – jos heikot miehet malttavat kestää sen.

Viha heikentää pienempiäkin yhteisöjä: se sokaisee näkemästä muita kysymyksiä ja tekemästä yhteistyötä juuri kenenkään kanssa. “Ne” ovat liian vaarallisia ja “niillä” on vääriä ajatuksia. Muhitaan ennemmin omissa liemissämme.

Tästä syystä olen päättänyt olla enää pitämättä rasistisia kannanottoja esittäviä ihmisiä poliitikkoina lainkaan. On varmaan joskus ollut neutraalia ja vihaamatontakin rasismia, mutta se ääni ei nykyään juuri kuulu. Sen sijaan enemmän tai vähemmän alistavat ja aggressiiviset puheenvuorot valtaavat median säännönmukaisesti.

Mitään järkevää ja toteuttamiskelpoista politiikkaa ei rasismin pohjalta voi oikeusvaltiossa tehdä, joten voimme ottaa sinänsä poliitikon tunnusmerkit täyttävienkin ihmisten kannanotot aiheesta kansalaiskeskusteluna – tai, niin tosiaan, huumorina.

Tämä ei ole KD:n hihhulisiiven kannanotto vaan vakava toivomus ainakin kaikille vuotta 1950 edeltävän ajan historian tutkijoille, nykyajan yhteiskunnallisille keskustelijoille ja niille, joita kiinnostavat luterilaisuus, suomalaisuus ja sen kaltaiset asiat.

Muistin tämän velvoitteen lukiessani Niko Huttusen teosta Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa (SKS 2010). Huttunen tutkii Raamattuun pohjautuvaa sodan tulkintaa ja kielenkäyttöä sekä punaisella että valkoisella puolella.

Erittäin avartavaa ja nyky-Suomeenkin sijoitettuna valaisevaa. Esivallan käsite on suoraan Raamatusta, mutta mitä esivaltaa on toteltava, se on toinen kysymys. Sortovuosina kuilu repesi tässä suhteessa, eikä kuroutunut umpeen kokonaan oikeastaan koskaan. Omatunto voi poliittisista syistä olla toinen kuin laki. Lakien kunnioittaminen taas riippuu siitä, tunnustetaanko niiden säätäjä lailliseksi hallitukseksi, muun muassa.

Teoksen apokalyptiikkaa koskeva luku on poliittisen retoriikan kannalta hilpeää luettavaa. Tai olisi, jos apokalyptiikkaa viljelevät poliittiset tai sellaisiksi mielivät toimijat olisivat aina vain harmittomia suunpieksäjiä. Apokalyptiset visiot vetoavat ihmisiin niin kovasti, että vaikka alkuperäinen tilanne olisi ihan tavallista maailman muuttumista, siitä saadaan helposti väännettyä viimeinen taisto ennen paratiisin tuloa maan päälle. Paha pitää tietenkin ensin tuhota viimeiseen asti. Kuulostaako tutulta?

Oleellista on ymmärtää, että vielä 1900-luvun alkupuolen Suomessa Raamattu tunnettiin, joskus erittäinkin hyvin eikä vain kirkon piirissä. Kuten virret osattiin ilman virsikirjaakin, koska kirkossa käytiin säännöllisesti, myös Raamattu kirjana oli ainakin osittain tuttu. Monessa kodissa ei muita kirjoja juuri ollutkaan.

Olen usein vinoillut opiskelijoille, että jos haluatte tutustua suomalaiseen kulttuuriin, lukekaa Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Raamattu. Useimmat sitaatit ja sanonnat juontavat jotain kautta juurensa niistä. Maamme-kirja siihen päälle ja alkaa olla kohtalainen yleissivistys koossa, ainakin jos arkikieltä ja -elämää haluaa tutkia.

Raamatunluku on monelle pelottava askare. Ajatellaan, että siitä tarttuu jotain yltiöpäistä ihmiseen – voi jopa tulla uskoon. Voin kokemuksesta sanoa, että huoli on liioiteltu. Erosin kirkosta 16-vuotiaana, eikä tarvetta liittyä takaisin ole ollut. Näin siitä huolimatta, että tunnen kristinuskoa huomattavasti paremmin kuin monet kirkkoon edelleen mielisuosiolla kuuluvat. Tai juuri siksi.

(Muistan kun pari koulumme tyttöä ihan erikseen halusi tulla uskoon. Rippileirillä he olivat kuulemma rukoilleet koko yön ja tämä ihme oli tapahtunut. Raamatun analyyttinen lueskelu ei yleensä aiheuta samanlaista reaktiota.)

Huttusen teoksen kaltaiset apuvälineet ovat usein tarpeen, kun jonkin aikakauden Raamatun ymmärtämistä aletaan pohtia. Teologit osaavat arvioida eri raamatunkäännöksiä paremmin, samoin aikakauden seurakuntaelämää. Ei siis kannata uskoa sokeasti oman rippiruttunsa sanomaa ja lähteä siitä arvioimaan 1800-luvun lopun maailmankuvaa. Tärkeää on tuntea Raamatun keskeiset osat, yhtä kaikki.

Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.

On pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa historian käsitteistä. Ei huolta, en minä niistä paljon tiedä. Sen kuitenkin, että sanat ovat latautuneita ja niitä käytetään eri aikoina eri tavoin.

Aikalaiskäsite on käsite, joka ei nykyihmiselle välttämättä merkitse samaa kuin tutkitun ajan ihmiselle. Erinomainen esimerkki on minulle niin kovin tuttu sankarikuolema. Se oli toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa – ja tietääkseni myös vuonna 1918 – yleinen tapa kuvata sodassa kuollutta (suomalaista). Sankarikuoleman “saaneet” olivat sankarivainajia ja heidät haudattiin sankarihautaan.

Sankaruuden sisältöä eriteltiin yllättävänkin vähän. Toki luonnosteltiin ihanteellinen suomalainen (sotilas), mutta häneltä ei edellytetty erityisiä sankaritekoja. Tässä diskurssissa jokainen kaatunut suomalainen oli sankari ja se siitä. Vaikeneminenkin on viestimistä.

Nykyihminen esittää toisenlaisia kysymyksiä: millainen ei ollut sankari, miksi melko juhlava sankarin nimi annettiin niin monelle? Ovatko nykyään eri tehtävissä kuolleet suomalaiset sotilaat sankarivainajia? Älkää muuten minulta kysykö jälkimmäistä. Sodan ajan sankarivainajien hautajaiset olivat periaatteessa sotilashautajaiset, muttei kai nyt jokainen evp sentään edes Suomessa ole sankarivainaja, vaikka sotilashautajaiset saakin…

Useammin kiistelty käsite on vuoden 1918 sodan nimi. Varsinkin, jos jotain näistä kiistellyistä nimistä käyttää työssään ilman lainausmerkkejä. Niin Aapo Roselius kuin Juha Poteri ovat viime vuosina käyttäneet teoksensa otsikossa nimitystä vapaussota. Mikä on täysin perusteltua silloin, kun tutkitaan valkoisia ja heidän käsityksiään ja toimiaan tämän sodan suhteen.

Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan otsikko puolestaan oli Punakapinan muistot. Jälleen perusteluna on se, keitä tutkimuksessa oikeastaan on tutkittu. Punaisille sota oli monen muun nimen lisäksi kapina. Tutkimuksen otsikointi on tarkkaa puuhaa, mutta parhaassa tapauksessa iskeväkin otsikko on informatiivinen.

Voi tietysti aina miettiä, miten suuri osa yleisöstä kykenee informaatiota todella vastaanottamaan – ja käsittämään, että omista mahdollisista mieltymyksistään huolimatta tutkijoilla on jonkinlainen etiikka ja pyrkimys tuottaa uutta ja puolueetonta tietoa. Historiaa ja erilaisia käsitteitä käytetään tuolla ulkona sen verran villisti perustelemaan milloin mitäkin, että epäilen, onko meidän omasta nyanssien tajustamme useinkaan mitään hyötyä.

Tutkijalla on aina paineita seurata uusinta tutkimusta ja lukea yhä uusia kirjoja. Palasin kuitenkin, käytännön syistä, vuosia sitten lukemaani Olavi Rimpiläisen väitöskirjaan Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1971, Helsinki).

Kyllä taas loksahtelevat uuden aineiston kysymykset kohdilleen, vaikkei kaikki niin yksinkertaista varmaan olekaan kuin lukemisen flow’ssa tuntuisi olevan. Ehken aiemmin tajunnutkaan suurinta osaa teoksen annista, koska etsin aivan erilaisia asioita.

Ei tutkimus ole moottoritien ohituskaista, se on kaleidoskooppi. Aina löytyy uutta kun vähän ravistaa. Siksi mikään aihe ei tule puhki tutkituksi ja uusia näkökulmia tarvitaan. “Siitähän mulle maksetaan.”

Lapset ovat nykyään erilaisia kuin ennen. He ovat monesti iloisempia ja rohkeampia kuin me nelikymppiset omassa lapsuudessamme. Tämä johtuu tietysti ja ennen kaikkea aikuisten muuttumisesta.

Vielä vapaan kasvatuksen 1970-luvulla eli minun lapsuudessani useimpia aikuisia oli varminta pelätä. Eivät ne mitään seksuaalisia ahdistelijoita ainakaan minun kohdallani olleet, mikä tulee tietysti nykyihmisille ensiksi mieleen. Olivatpa vain kiukkuisia ja kärsimättömiä ja valmiita motkottamaan lapsille asiasta ja asian vierestä.

Ystävällinenkin suhtautuminen oli usein alentuvaa. Omassa perheessäni puhuttiin “höntsäämisestä” eli juksaamisesta; lasten kognitiivisesta kehityksestä saakin paljon hupia jos sen siitä haluaa ottaa.

Samoin aikuisilla ei aina ollut vastuuta siitä, miten he kohtelivat lasten tunteita. Sukulainen saattoi vaatia hyvinkin suuria ikävän- ja kiintymyksenosoituksia, kääntyen heti perään puhumaan muiden aikuisten kanssa ja se siitä lapsesta koko loppuvisiitin ajaksi.

Lapsissa nähtiin vielä useinkin ennen kaikkea kasvatuksen kohde. Tuskin kukaan tuon ajan aikuisista enää tietoisesti ajoi meistä perkelettä ulos, mutta samassa hengessä lasten aivoituksiin ja temppuihin välillä suhtauduttiin. Ellei sitten pidetty niitä yhtä herttaisina kuin opetetun simpanssin puuhia.

Lasten kanssa ei juuri leikitty, lasten kanssa ei keskusteltu heidän ehdoillaan. Monissa perheissä keskustelu ruumiillisen kurituksen kiellosta otettiin vastaan nuristen ja kommunistien höpinöinä, vaikkei omia lapsia juuri olisi tukistettu ja piiskattu.

Asiat olivat tietysti jo paremmin kuin muutamaa vuosikymmentä aiemmin. Tulin tuossa flunssapäissäni miettineeksi, miten pitkälle huono itsetunto kantaa. Kun ihminen kasvatetaan niin nöyräksi, että hän ei usko itsellään olevan mitään arvoa, hän ei myöskään voi uskoa kenenkään rakastavan häntä. Ja ankarissa oloissa nöyryyttä on tarvittu. (Juha Siltala on saattanut sanoa samat asiat paremmin, mikä huomattakoon tässä yhteydessä.)

Lapset kiintyvät vanhempiinsa luonnostaan – toisin kuin joskus kuulee väitettävän, Sakari Topeliuksen ei tarvitse opettaa sitä heille. Mutta jos vanhempi ei pysty vastaanottamaan tätä kiintymystä, koska se on hänen perususkomustensa vastainen, tulee sellaisia hilpeitä lapsuuksia kuin 1900-luvun alkupuolella maassamme tapana oli.

Vaikka raha ei tuo onnea, kohtuullinen vauraus tuo aikaa ja näköaloja. Suhtautuminen lapsiinkin muuttui talouskasvun myötä. Kyllä se hyvä asia on, jos sen tulokset jakautuvat edes suunnilleen kaikille. Tosin monet vanhemmat ovat käsittäneet vaurauden ja lapsuuden yhteyden niin, että lapsille pitää hankkia kalliita tavaroita ja harrastuksia. Onko tämä lapsen henkisen kehityksen kannalta keskeinen toiminto vai keino vältellä läheisyyttä lapsen kanssa? Kestävätkö nykyvanhemmatkaan vielä lapsensa rakkautta?

Minulta kysyttiin hiljan, mikä on vanhemmuudessa parasta. Omasta puolestani voin vastata, että yksilönkehitys. Miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia lapset ovat kussakin iässä. Miten oppiminen etenee sykäyksittäin ja mitä kaikkea ihminen voikaan tajuta, vaikkei samalla lailla kuin aikuinen.

Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttia käsittelevät kirjat ovat minusta kiinnostavia. En ymmärrä, miksi hänen sanomisistaan nostetaan aina vain esiin – mielestäni asenteellinen ja huonosti harkittu – kommentti alle kolmevuotiaiden lasten hoitomuodoista. Perusidea siitä, miten ihmisten reagointitavat ovat synnynnäisesti erilaisia on mainio.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa myös siitä, miten erilaiset kasvuympäristöt vaikuttavat temperamentin esille tulemiseen. Saako ihminen olla sellainen kuin on, vai moititaanko häntä siitä? Joutuuko hän tukahduttamaan reaktioitaan vai saavatko ne tulla esille?

Mietin esimerkiksi ujoutta, joka minusta vaatisi tarkempaa analyysia yleensäkin. Onko omassa sukupolvessani vielä paljonkin ujoksi pakotettuja: ihmisiä, joita ei ole kuunneltu vaan pikemminkin – muka lempeästi – pilkattu? Onko lasten annettu olla hiljaa tai osallistua keskusteluun, sen mukaan miltä heistä itsestään tuntuu, vai onko heidät pakotettu aikuisten muottiin?

Jokainen vanhempi tietää, että kaikkea spontaanisuutta ei voi sallia ja joskus lapsia on pakko käskeä pitämään päänsä kiinni. Kyse on kuitenkin isommasta periaatteesta: onko jokaisen, lapsenkin, persoonallisuudella olemassaolon oikeutus vai ei?

Vielä muutama vuosikymmen sitten ei monessakaan perheessä ollut. Vanhemmillamme oli meistä joskus hämmästyttäviä käsityksiä, joihin me paremmin tai huonommin taivuimme. Sitä mietin, miten nykyajan “tiikeriäidit” ja muut täydellisyydentavoittelijat onnistuvat toteuttamaan niitä lapsen perusoikeuksia, joista vielä jäimme usein paitsi. Vai ovatko he aikanaan onnistuneet täydellisen lapsen suorituksessaan niin hyvin, etteivät ymmärrä sen olleen heitä kohtaan väärin?

December 2017
M T W T F S S
« Aug    
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Categories