On pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa historian käsitteistä. Ei huolta, en minä niistä paljon tiedä. Sen kuitenkin, että sanat ovat latautuneita ja niitä käytetään eri aikoina eri tavoin.

Aikalaiskäsite on käsite, joka ei nykyihmiselle välttämättä merkitse samaa kuin tutkitun ajan ihmiselle. Erinomainen esimerkki on minulle niin kovin tuttu sankarikuolema. Se oli toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa – ja tietääkseni myös vuonna 1918 – yleinen tapa kuvata sodassa kuollutta (suomalaista). Sankarikuoleman “saaneet” olivat sankarivainajia ja heidät haudattiin sankarihautaan.

Sankaruuden sisältöä eriteltiin yllättävänkin vähän. Toki luonnosteltiin ihanteellinen suomalainen (sotilas), mutta häneltä ei edellytetty erityisiä sankaritekoja. Tässä diskurssissa jokainen kaatunut suomalainen oli sankari ja se siitä. Vaikeneminenkin on viestimistä.

Nykyihminen esittää toisenlaisia kysymyksiä: millainen ei ollut sankari, miksi melko juhlava sankarin nimi annettiin niin monelle? Ovatko nykyään eri tehtävissä kuolleet suomalaiset sotilaat sankarivainajia? Älkää muuten minulta kysykö jälkimmäistä. Sodan ajan sankarivainajien hautajaiset olivat periaatteessa sotilashautajaiset, muttei kai nyt jokainen evp sentään edes Suomessa ole sankarivainaja, vaikka sotilashautajaiset saakin…

Useammin kiistelty käsite on vuoden 1918 sodan nimi. Varsinkin, jos jotain näistä kiistellyistä nimistä käyttää työssään ilman lainausmerkkejä. Niin Aapo Roselius kuin Juha Poteri ovat viime vuosina käyttäneet teoksensa otsikossa nimitystä vapaussota. Mikä on täysin perusteltua silloin, kun tutkitaan valkoisia ja heidän käsityksiään ja toimiaan tämän sodan suhteen.

Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan otsikko puolestaan oli Punakapinan muistot. Jälleen perusteluna on se, keitä tutkimuksessa oikeastaan on tutkittu. Punaisille sota oli monen muun nimen lisäksi kapina. Tutkimuksen otsikointi on tarkkaa puuhaa, mutta parhaassa tapauksessa iskeväkin otsikko on informatiivinen.

Voi tietysti aina miettiä, miten suuri osa yleisöstä kykenee informaatiota todella vastaanottamaan – ja käsittämään, että omista mahdollisista mieltymyksistään huolimatta tutkijoilla on jonkinlainen etiikka ja pyrkimys tuottaa uutta ja puolueetonta tietoa. Historiaa ja erilaisia käsitteitä käytetään tuolla ulkona sen verran villisti perustelemaan milloin mitäkin, että epäilen, onko meidän omasta nyanssien tajustamme useinkaan mitään hyötyä.