You are currently browsing the category archive for the ‘Facebook’ category.

… tai sitten ei. Omasta mielestään kyllä, mutta artisti, oli ala mikä hyvänsä, voi olla toista mieltä.

Tämä tuli mieleeni kun seurasin erään Facebook-kaverini pohdintaa sarjakuvataiteilijan suhteesta yleisöön. Tai pikemminkin suhteesta yleisön antamiin strippi-ideoihin. Koska ne ovat niin nerokkaita, taiteilijan olisi syytä toteuttaa ne pikimmiten, mieluummin huomiseen lehteen… Koska ne aina piirretään edellisenä päivänä, tietenkin.

Musiikkifanien outo käytös on tunnettua ja vitsin aihe. Ne on myyneet itsensä, eka demo oli paras ja joka tapauksessa kaikki on paskaa paitsi se mitä minä kuuntelin 15-vuotiaana. Se yksi livekeikka oli hyvä mutta sitten vaihtui basisti ja kaikki on ollut tomua ja tuhkaa sen jälkeen.

Myös akateemisilla aloilla voi olla faneja. Suurin seuraajajoukko on tietysti alojensa onnistuneilla popularisoijilla, mutta myös kunkin alan aktiivisia harrastajia voinee kutsua faneiksi. Ainakin käytöksen perusteella. Omasta mielestään akateemisuuden fani on ihan samalla viivalla fanitettavansa kanssa, se väitöskirja vain on ollut tekeillä jo parikymmentä vuotta eikä ohjaaja ole vastannut puhelimeen viimeiseen vuosikymmeneen.

Joidenkin periaatteessa tutkijoille tarkoitettujen tilaisuuksien ympärillä on faneja, joiden tarina on varmaan inhimillinen tragedia, mutta käytös yhtä kaikki erittäin kiusallista. Aivan kuten sarjakuvataiteilija tai muusikko saa tehdä taidettaan kuten parhaaksi katsoo, ei akateemisenkaan fanin pidä luulla voivansa yhdeltä istumalta vaikuttaa tutkimuksen suuntaan. Pitkällinenkään painostus esim. sähköpostilla ei välttämättä tuota tulosta – meillä on näet mahdollisuus laittaa innokas ehdottelija roskapostilistalle.

Ei pidä käsittää väärin. Olen jopa innokas keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa ihmisten kanssa, eikä tarvitse puhutella rouva tohtoriksi (yleisvaarallista hommaa sivumennen sanoen). Noin yleensä näissä hommissa oppii kuuntelemaankin ja keksimään vastauksia lennossa ellei peräti kiertelemään asiaa, sen verran eksoottisia välilä kysytään. Ja kysyjällä on oikeus olla tyytymätön vastaukseen, ei siinä mitään.

Silti, aina välillä hiipii mieleen, menisikö kysyjä ehdottamaan autonsa korjaajalle kesken työn että oikeastaan voisit laittaa Micraani V8-moottorin kun sellainen on niissä jenkkiraudoissakin niin kiva. Hieman samalta on joskus tuntunut palautetta saadessa – onneksi täysin akateemisissa ympyröissä harvemmin. Näistä asioista en ole kuullut puhuttavan kovin usein, oli ihmisen ala mikä hyvänsä. Siksikin sarjakuvataiteilijan pohdinta tuntui mielekkäältä. Tosin hän voisi joskus käyttää minunkin ideani, olihan se sentään sen verran hyvä. Kun nyt itse edes muistaisin mikä se on.

Äitienpäiväkin meni, kiitos vain. Erityisen otettu olin toisesta kortista, jossa ominaisuudekseni mainittiin “laulavainen”. Kyseisen lapsen toinen korva on lähes kuuro, mutta ei meillä lasketa 🙂

Viime aikoina, mutta toisiinsa tuskin liittyen on taas kirjoiteltu naisten paineista. Vanhemmuus on hirveä stressi ja aiheuttaa syyllisyyttä. Ei siis se, että on vanhempi, vaan että on sitä jotenkin väärällä tavalla. Samoin ulkonäköpaineita naisilla on kuulemma kovasti.

Kaikkein järkevin ja todellisuuden kanssa eniten tekemisissä oleva kirjoitus aiheesta löytyy “ite puin.”-blogista. On aivan totta, että jos julkisuudessa esiintyviä naisia katsotaan, nuorelle tytölle voi tulla hirveät paineet leikata hiuksensa lyhyeksi, hankkia silmälasit ja pukeutua jakkupukuun. Jos siis katsotaan naisia, jotka oikein päättävät jostain eivätkä vain juonna chattia. (Minäkin erikseen halusin silmälasit 13-vuotiaana ja parin vuoden päästä pätkäisin tukkanikin. Nuoriso on altista vaikutteille!)

Vanhemmuuspaineista en ole löytänyt yhtä hyvää ja nasevaa tekstiä. Yritän siis itse. Kuten eräälle kaverille FB:ssä kommentoin, olisi hyvä keskittyä olennaisiin asioihin. Jos kaikki näyttää olevan ok, se on sitten ok. Jos jokin ei ole eikä sille voi mitään, sitten vain yritetään tsemppailla. Jos on oikeasti jossain mokannut, asia yritetään korjata ja jos ei voida, katso edellinen kohta.

Joskus aiemmin muistan kirjoittaneeni jonnekin aiheesta oma minä ja vanhemmuus. Mahtoiko olla taas kaverin seinä. Enivei, sitä en ymmärrä, miten se oma minä näissä keskusteluissa on aina lapselle hirveästi vaaraksi. Kaiketi jonkun syvin minuus on se ryyppäävä ja huoraava myöhäisteini, mutta useimmilla asia on kuitenkin hieman toisin.

Varsinkin äidit tuntuvat kokevan, että oma elämä loppuu kun lapsi tulee. Isät sentään monesti tietävät, että musiikki-, kirjallisuus-, urheilu- tai kuvataideharrastuksen voi kätevästi periyttää lapsille, samoin luonnossa liikkumisen tai minkä hyvänsä mistä tulee itsellekin hyvä olo.

Kun meidän sukupolvemme on oppinut hoivaamaan lapsia sukupuoleen katsomatta, äitiydenkin voisi uudistaa hieman yksilöllisemmälle tasolle.  Äitiydestähän on lakisääteistä nauttia niin maan perusteellisesti, mutta sen tullee olla kuin Aatamin ja Eevan seksi ennen syntiinlankeemusta: ilman himoa, vain lisääntymisen vuoksi. On pakko löytää se nautinto jostain kakkavaipan ja rintatulehduksen välistä, muuten on – no se, en minä edes voi sanoa sitä.

Entä jos nauttisi lapsen kanssa siitä mistä muutenkin nauttii? Pieninä annoksina kun on kriittisimmät ajat, mutta lasten kasvaessa yhä enemmän. Jos tykkää laulaa niin sitten lauletaan lapsille. Jos ei osaa lastenlauluja niin sitten jotain muuta. Meillä hittejä ovat Olavi Virran Sokeripala (jonka sanat muistan väärin mutta lasten mielestä Ola ei osaa sitä – todiste äitiyden voimasta jos jokin), Eppujen Polliisi pamputtaa taas ja tietysti muumien tunnari. Finlandiastakin on tykätty ja Nälkämaan laulusta. Kyllä Hämä-hämä-häkki ja Päivänsäde ja menninkäinenkin on meillä kuultu.  Aikuiselta naiselta ja Mombasalta olen lapseni säästänyt. Sen sijaan Veikko Lavia lauletaan nykyään autossa kuorossa, tosin Jukka Pojan versiona

Samoin luonto on yhdistävä tekijä. Mieheni on aina valmiustilassa, kun pääsemme meren rantaan. Aallot kiehtovat niin että olemme alati luiskahtaa niihin.

Ötököitä pitää tutkia; esikoisen paras lukutaitokampanja on, kun ötökkäkirjasta katsotaan mitä nähtiin. Ylemmän keskiluokan äiti huokaakin tyytyväisenä, kun lapsi luottaa kirjoihin tällä tavalla. Alaviitteet kohdalleen!

Äitinä saa olla maailman kaunein ja ihmeellisin nainen monta vuotta. Ulkonäköpaineita ei juuri ole (ks. kuva :-)) Toisaalta arvelisin, että osa tunnetusta syyllisyydestä on kanavoitunutta ahdistusta, koska tuntuu, ettei uskalla olla oma itsensä. Samoin ulkonäköpaineet saattavat selittyä sillä, että nainen ei oikein saa päätään muutenkaan kasaan identiteetin suhteen. Toki yllämainitun blogin mainitsemista naisistakin on anonyymit keskustelupalstat täynnä törkyjuttuja, että miten se kehtaa näyttää tuolta. Mutta niin on misseistä ja malleistakin. Samoin kuin ei kannata riehaantua mammapalstan trollaajasta, ei kannata lukea noitakaan vaan elää ikiomaa elämää. Se on usein aika kivaa.

Monenlaisia asioita on pyörinyt mielessä ja valistuneet ystävät ovat lisänneet virtaa. FB-kaverini Pauli Vennervirta kirjoitti hienosti oikeusvaltiosta, “suomalaisista talebaneista” ja siitä, miten tulee suhtautua eri ryhmiä edustavien ihmisten rikoksiin. Laki on kaikille sama, eikä sen käyttöön voi eikä saa vaikuttaa se, mistä ihminen tai hänen vanhempansa ovat kotoisin tai miltä naama sattuu näyttämään.

Johanna Valenius taas kiinnitti huomioni Foreign Policy-lehden “seksinumeroon” (itse en kyseistä lehteä muuten lukisi, vaikka otsikkona olisi jotain tuollaista). Artikkeli Why Do They Hate Us? muistuttaa siitä, että “arabikevät” ei ole ollut kaksinen kevät puolelle näiden maiden kansalaisista. Suoranainen naisviha jatkuu edelleen.

Viha on itsessään hyödyllinen tunne. Kun näkee tai kokee jotain, minkä katsoo olevan väärin, viha on hyvä reaktio ja se selkeyttää asioita. Parhaimmillaan se johtaa rakentavaan toimintaan, josta on kaikille hyötyä. Epäkohdat pitää korjata ja syyllisiä pitää rangaista – olettaen, että on ensireaktiossaan onnistunut heidät paikallistamaan. Monesti oikeuslaitosta kannattaa hyödyntää vakavammissa tapauksissa, ettei menisi pieleen tässä kohtaa.

Jatkuvana tunteena ja yhteisön tai yhteiskunnan peruspiirteenä viha on kuitenkin tuhoisa ilmiö. Keskustelimme koti-illan ratoksi rasismista, ja päädyimme siihen, että yksilöiden eri piirteistä ei ole mikään pakko pitää. Sen sijaan oletus, että koska henkilö kuuluu johonkin ryhmään, hänellä on tiettyjä piirteitä tai että yksittäinen piirre hänessä merkitsee jotain hillittömän demonista vain hänen oletetun taustansa vuoksi, siinä lähdetään rasismin tielle.

Ihmisen lähtökohtainen vihaaminen siksi, että hän edustaa jotain etnistä ryhmää, sukupuolta tai kansallisuutta antaa usein tunteen voimasta ja vahvuudesta. Varsinkin, jos itse kuuluu vastakkaiseksi miellettyyn ryhmään, mielihyvä on suuri. Vaikka “me” ei olisikaan kovin kummoinen, “ne” ovat kuitenkin huonompia ja “me” voimme rauhassa vihata heitä ja mikä ettei panna kaikki ongelmammekin heidän niskoilleen, oli tälle todellisuuspohjaa eli ei. (Viholliskuvien suhteen olen harrastelija, ystävä ja kollega Marja Vuorinen tietää niistä huomattavasti enemmän.)

Ikävä kyllä viha ei ole todellista vahvuutta. Se, että täytyy korostaa “meisyyttä” ja “neisyyttä” (kiitos vain näistä termeistä ystävä ja kollega 🙂 )kertoo siitä, että “meisyys” on heikko. Oli kyseessä yksilö tai ryhmä, vihaaminen identiteetin keskeisenä osana kertoo ainoastaan omista suuristakin puutteista. Monesti niiden olemassaoloa ei haluta myöntää, mutta alitajuisesti tiedetään ihan hyvin, että vain pitämällä toista ryhmää täydellisen “toisina”, halveksittavina ja vihattavina voimme itse kuvitella olevamme edes jotakin.

Viha naisia kohtaan heikentää erityisesti niitä yhteiskuntia ja yhteisöjä, joissa se on sisäänkirjoitettu lainsäädäntöön ja/tai yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kuten vaikkapa presidentti Tarja Halonen on korostanut, naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta ovat kehittäneet ns. länsimaita ehkä enemmän kuin mikään muu. Ei se mikään salaisuus ole eikä edes vaikea toteuttaa – jos heikot miehet malttavat kestää sen.

Viha heikentää pienempiäkin yhteisöjä: se sokaisee näkemästä muita kysymyksiä ja tekemästä yhteistyötä juuri kenenkään kanssa. “Ne” ovat liian vaarallisia ja “niillä” on vääriä ajatuksia. Muhitaan ennemmin omissa liemissämme.

Tästä syystä olen päättänyt olla enää pitämättä rasistisia kannanottoja esittäviä ihmisiä poliitikkoina lainkaan. On varmaan joskus ollut neutraalia ja vihaamatontakin rasismia, mutta se ääni ei nykyään juuri kuulu. Sen sijaan enemmän tai vähemmän alistavat ja aggressiiviset puheenvuorot valtaavat median säännönmukaisesti.

Mitään järkevää ja toteuttamiskelpoista politiikkaa ei rasismin pohjalta voi oikeusvaltiossa tehdä, joten voimme ottaa sinänsä poliitikon tunnusmerkit täyttävienkin ihmisten kannanotot aiheesta kansalaiskeskusteluna – tai, niin tosiaan, huumorina.

Jotkut tekstit herättävät muistoja. Yritän periaatteessa välttää tämän tyypin miesasiamiehiä sekä henkilökohtaisessa kontaktissa että internetissä, mutta Kaasuputki-blogi toi Facebookissa esille lähinnä masentavan “pariutumisen asiantuntija” Henry Laasasen viimeaikaisen blogimerkinnän.

Laasanen kuvannee melko tavallista yksinäisen miehen tapaa hankkia naisseuraa. Omat muistoni baarien ihmemaasta ovat enimmäkseen 1990-luvulta, koska tällä vuosituhannella olen ollut sinkku yhteensä noin vuoden verran ja tällä vuosikymmenellä en ole siinä hengessä käynyt baareissa lainkaan. Uskoisin kuitenkin, että meno ei ole ratkaisevasti muuttunut aktiiviajoistani.

Lisäksi olen tällä vuosituhannella saanut aikaan kaksi hienoa poikaa. Vielä tällaiset asiat eivät heidän päätään vaivaa (päiväkoti- ja alakouluikäiset tytöt ovat niin aktiivisia, että mitään ongelmia ei ole!), mutta kymmenen vuoden päästä saattaa kasvattaja joutua antamaan pari vinkkiä ihmissuhteisiinkin.

Toivoisin todella, että omat poikani olisivat kuvioissaan hieman vähemmän kyynisiä. Ihminen on parhaimmillaan silloin, kun hän on hauska ja iloinen, ei synkän päättäväinen. Varsinkin seksuaalisuus on hauska ja iloinen asia, jonka on parempi olla mukava yllätys kuin vääntämisen ja ahdistuksen tulos. En siis suosittele blogimerkinnässä kuvattua saalistamista. Siitä eivät tykkää miehet eivätkä naiset.

Jos minulta kysyttäisiin – veikkaan että poikani kysyvät mieluummin joltakulta muulta, mutta asiantuntemusta lähipiirissä onneksi riittää – suosittelisin jättämään pohjat lähes ottamatta. Illan päättyessä toivotulla tavalla on edes jonkinlainen mahdollisuus saada tästä päättymisestä miellyttävä kokemus. Oikeastaan koko hommassa ei ole mitään järkeä, jos on kauheassa kännissä. Se on enemmänkin simulaatiota kuin itse asiaa. Todellinen “pariutumisen asiantuntija” tietää kyllä tämän, joten tässä(kin) suhteessa Laasasen käsitys itsestään on väärä.

Erityisesti huomauttaisin, että naiset arvioivat miehen toimintaa jatkoilla sen perusteella, miten hän käyttäytyy siellä baarissa. Mukana oleviin kavereihin suhtautuminen on erittäin hyvä merkki. Miehet täytyisi sekä osata ottaa kohteliaasti huomioon seurueen muut naiset että samaan aikaan osoittaa olevansa kiinnostunut vain yhdestä. Tämä on kuulemma heikommilla sosiaalisilla taidoilla varustetuille ihmisille vaikeaa, mutta kyllä aikamoiset nörtitkin siihen pystyvät. (Tutustuin aikanaan baarissa mieheen, joka sittemmin käytti käsin kirjoitetuissa kirjeissään hymiöitä ja tämä oli noin vuonna 1995.)

“Olemme vain pitämässä hauskaa” on koodinimi sille, että “sinä urpo et tähän pöytään tuoppiasi kiilaa”. Naisporukka voi todellakin olla viihtymässä keskenään, mutta eivät ole vielä evolvoituneet siihen vaiheeseen, että menevät suosiolla ruokaravintolaan tätä tekemään. Samoin porukoilla on, joskus ihan ääneen lausututkin, standardit siitä, keitä pöytään otetaan. Jos joku nainen on näistä eri mieltä, hän kyllä etsii miehen itse piankin. Emme me nyt niin solidaarisia ja toisistamme riippuvaisia ole.

Laasanen arvioi tätä porukkakäyttäytymistä aivan kuin se olisi erityisesti naisten ominaisuus. Minulla on kuitenkin mullistava uutinen: miehilläkin on ystäviä, joiden kanssa he käyvät baareissa. Ja ystäviä, joiden seuraa he käyttävät tekosyynä, kun ei kiinnosta. Joskus se voi olla oikea syykin. Ei olla nähty pitkään aikaan, halutaan puhua asioista, jollain kaverilla on sellainen kriisi päällä ettei kehtaa nyt lähteä jonkun mimmin matkaan. Samat terveiset voi tietysti lähettää näille miesporukoillekin: älkää menkö iskupaikkaan. Paikkakunnasta riippuen voi tietysti olla vaikeaa löytää muutakaan ja jos on jossain aina käyty, ei ehkä osata mennä muuallekaan.

Vakaa usko miesten ja naisten erilaisuuteen tuottaa väistämättä pseudotieteellistä skeidaa. Tämänkin olen huomannut. Jos pariutumisen asiantuntemusta etsitään, voisi ehkä kysyä meiltä seurustelusuhteisiin ja naimisiinkin ehtineiltä, miten homma hoidetaan. Laasasen uikutus ei auta ketään näissä asioissa. Aivan varmaa on, että hänen kuvaamansa kaltainen toiminta tuottaa huonoa seksiä, mikä on aina rikos ihmiskuntaa vastaan.

Asioiden sekoittaminen keskenään on vaalien alla tavallisempaa kuin minkäänlainen looginen päättely. Mikko Kuustosen heitto Korkojen kera-ohjelmassa on saanut Ilta-Sanomat kiihdyttämään itsensä tilaan, jota voinee kuvailla Kuustosen mainitsemaksi peiton alla tapahtuvaksi toiminnaksi.

Miksi sotaveteraaniliitot pitää raahata mukaan kommentoimaan asiaa, joka ei koske sodan aikaa lainkaan? Varusmiesliitolla on sentään jotain tekemistä asian kanssa, mutta jos Kuustonen on nuo mainitut munkki- ja onania-asiat varusmiespalveluksen aikana oppinut, niin mitä siihen on vastaan väittämistä.

Missä vaiheessa keskustelu sodista ja armeijasta meni näin älyttömäksi? Ei kai rauhanajan asepalvelusta voi verrata sodan aikaan? Mihin tällä kaikella pyritään? Onko sillä mitään väliä, mitä Kuustonen oikeasti sanoi ja missä yhteydessä?

Puolustusvoimista ei sattuneesta syystä yleensä kommentoida tällaisia asioita. Varuskuntien sulkemispäätöksiä odotellessa onkin hieman muuta mielessä.

Keskustelin aiheesta valistuneiden Facebook-ystävieni kanssa, ja paras arvaus “kohun” nostattamisen syistä on tämä: Kuustonen meni julkistamaan lehden pyynnön ryhtyä “kaksintaisteluun” Niinistöä kannattavan Reijo Mäen kanssa. Kuustonenhan on Haaviston miehiä. Huonompiakin salaliittoteorioita on kuultu.

Keskustelu tv-ohjelmassa liittyi presidenttiin ja hänen mahdollisesti suorittamaansa tai ei-suorittamaansa varusmiespalvelukseen. Paras asiasta kuulemani kommentti on se, että miten tilanne Haaviston presidenttikaudella eroaisi Halosen kaudesta?

Itse lisäisin, että eduskunta päättää keskeisistä aihepiiriin liittyvistä asioista. Kuten useimmista muistakin asioista. Niissä vaaleissa kannattaakin olla tarkkana.

Vuodenvaihteen elämänmuutoksia on monenlaisia. Mitä nyt olen lehtiä ja nettiä seurannut, lähes kaikkia näitä elämäntaparatkaisuja yhdistää yksi asia: yksin tekeminen.

Varsinkin suurempia remontteja, elämän hidastamista ja kaikkea sitä, mitä hyvinvoinnin nimissä tehdään esitetään tehtäväksi yksin. “Vain sinä voit muuttaa elämäsi.” “Et voi muuttaa ketään muuta kuin itsesi.”

Onkin paljon helpompaa huseerata itsekseen kuin ottaa kontaktia muihin. Jotenkin hyytävä on kuitenkin lähtökohtainen oletus siitä, että ympäristöltä ei ole lupa odottaa yhtään mitään.

Työelämä ei muutu, parisuhde ei muutu. Vain sinä muutut, hyvä lukija siellä, ja koska sinun itsesi muuttaminen muuttamatta ympäristöä on mahdotonta, ellet sitten vaihda ympäristöäkin, ostat varmaan lehtemme seuraavankin ihmeitä lupaavan numeron.

Aina jossain mainitaan muiden ihmisten kannustus, mutta koskaan ei sanota, että jos puolisosi huonon itsetunnon takia sinun nimenomaan on oltava saamaton läski, et takuulla pysty laihtumaan. Tai jos alallasi verinen kilpailu on elinehto, et sinä samalla alalla pysyen mitään hidasta koskaan. Ja lapsiaan ei varsinkaan voi vaihtaa – kun uhmaikä on päällänsä, ei kokenutkaan mielensätyhjentäjä pysty täysin relaamaan (tässä kohtaa puhuu kirjoittajan oma kokemus).

Bongasin Facebookista keskustelun, jossa liikuttavan yksimielisesti paheksuttiin mustasukkaisuutta ja omistavuutta. Aivan kuin ne olisivat aina täysin perusteettomia ja vain niiden kokijan ja harjoittajan vika. Aivan kuin moni parisuhteessa elävä ihminen ei kohtelisi kumppaniaan huonosti ja olisi kykenemätön sitoutumaan turvallisuutta tuottavassa määrin.

Toisilta ihmisiltä on lupa odottaa paljon. Ensiksi siedettävää käytöstä ja puheenpartta aivan kaikilta (eikä “huumoria”), työelämässä solidaarisuutta tarpeen mukaan ja kotona ihmisen pitää saada olla oma itsensä ja vielä siihen tukea ja kannustusta. Jos nämä asiat ovat pielessä, ei siinä sisäinen rauha ole ensisijainen tavoite.

Kuinkahan moni lupasi uutena vuotena käyttäytyä kunnolla muita ihmisiä kohtaan? Verrattuna erilaisiin minäprojektin aloittajiin takuulla minimaalinen määrä…

“Auta muita, menestyt itse”, julistaa naistenlehti kannessaan. Minun ei tarvitse ostaa lehteä eikä edes lukea tuota juttua kampaajalla, koska tiedän asian muutenkin.

Akateemisesta maailmasta on liikkeellä kummallisia mielikuvia, enkä ole omaa kokemustani vastaavaa kuvausta koskaan tavannut. Muistelimme tuossa Facebookissa erästä tunnettua häirintätapausta – onhan se “hyvä”, että jotain on tai muuten fiktion taitajat vaikuttaisivat ihan pelleiltä yliopistosta kirjoittaessaan.

Omalla akateemisella taipaleellani olen kohdannut voittopuolisesti myönteistä kanssakäymistä, yhteistyötä ja suoranaista avunantoa. Miksi kampittaa ihmistä, jolla voi huomenna olla menossa projekti jossa haluan olla mukana? Miksi vähätellä toisen tekemisiä, ellen halua että hän tekee saman minulle?

Tosin olen siinä uskossa, että ihmiset ihan silkkaa kiltteyttään vinkkaavat artikkeleita, kirjoja ja konferensseja toisilleen, suosittelevat toisiaan esiintyjiksi tilaisuuksiin ja viitteiksi kolmansille osapuolille. Vaikka mekin joudumme tekemään tätä rahasta, on tieteellinen tutkimus nyky-Suomessa niin hankalaa, että ei tätä kukaan jaksa ilman vilpitöntä kiinnostusta. Miten syvällisesti sen sitten kukin kokee elämän tarkoitukseksi, vaihtelee. Joka tapauksessa meistä on hauskaa nähdä muidenkin onnistuvan.

Saamaani myönteiseen huomioon voi vaikuttaa sekin, että kuoleman kanssa häärätessäni en ole suora uhka juuri kellekään. Meitä ei ihan hirveästi kussakin oppiaineessa ole. (Tähän väliin saarna kuolemantutkimuksen kokoavien järjestöjen ja tilaisuuksien merkityksestä.) Toisaalta olen ollut mukana upeissa projekteissa, joista on syntynyt mielestäni tärkeitä tuloksia, kuten kirjoja ja seminaareja. Vähäiset sosiaaliset taitoni eivät yksin riittäisi heivaamaan minua minnekään – kyllä näissä on ollut ihan asiasta kyse ja siitä, että yhteistyötä tarvitaan.

Totta kai kaupungilla kuulee kaikenlaista. En ole naiivi, tiedän että yliopistoissakin häärää kaikenlaista porukkaa, joka ei aina ole vain yhteisen hyvän asialla. Joskus tämä voi johtua kapeasta tiedenäkemyksestä, joskus oman oppiaineen tai oppilaiden eteenpäin viemisestä muiden kustannuksella. Joskus vain lyhytnäköisyydestä: synergia ei ole kaikille tuttu asia vaikka se muutama vuosi sitten muotisana olikin.

Väitän silti, että tutkimus on joukkuelaji, vaikka joukkueiden määrittely onkin joskus pihafutiksen tasoista: “Hei toi oli meidän maali, pelaa sinne päin!” Huomisaamuna joukkueet voivat olla toiset, mutta samalla kentällä kuitenkin jatketaan. Tekisi mieli lopettaa imeliin kiitoksiin kaikille niille, joiden kanssa olen saanut pelata, mutta tuskin tässä on edes ensimmäisen puoliajan loppu käsillä, joten eipä herpaannuta siellä 🙂

Viime viikolla vietin Facebookissa halla-ahotonta viikkoa. Muutama kaveri lähti mukaan, joku kurjimus heistäkin rikkoi viikon teemaa 🙂 Enpä yritä tupakkilakkoa heidän kanssaan.

Minua alkoi vain ärsyttää joka puolelta tulviva persu-uutisointi. Onhan se uudehko poliittinen liike ja onhan osa sen kansanedustajista tyhmiä ja edesvastuuttomia. Mutta onko tässä  maassa ja maailmassa mitään muuta puhuttavaa?

Hyvää tarkoittavien fb-kavereideni jatkuvien postausten ja linkitysten motiivina lienee sekä henkilökohtainen ärtymys että suuri huoli siitä, mihin maa on menossa. Tällaisiako ajatuksia ihmiset todella kannattavat? Onko tulossa jokin suurempi ihmisvihamielisyyden ja epädemokraattisuuden aalto, jota on torjuttava kaikin keinoin?

Ehkäpä onkin, ja valveutuneiden kansalaisten on oltava valveilla. On kuitenkin asioita, jotka ovat edelleen olemassa, vaikka Suomen eduskuntaan äänestettäisiin millaisia hyypiöitä hyvänsä. Se, että heitä kiinnostavat enemmän väärinluetut tilastot ja 50-lukulaisten ennakkoluulojen esille tuominen ei muuta sitä asiaa, että lasten- ja vanhustenhoito kaipaavat edelleen lisää resursseja, ilmastonmuutosta ei tosissaan yritetäkään pysäyttää ja sotia käydään USA:n taloudellisten intressien turvaamiseksi.

Pahuus on pahuutta, mutta sitä on muuallakin kuin yhdessä puolueessa ja varsinkin sen kahjoimmissa edustajissa. Ollaanpa siis tarkkoina, kaikkien asioiden suhteen.

June 2017
M T W T F S S
« Aug    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  

Categories