Lööppijulkisuuden pitäisi olla meille kaikille tuhahduksen asia: jahas, tuollaista taas myydään. Aika moni kuitenkin tuntuu ottavan ihan tosissaan keltapohjaiset mustat kirjaimet, varsinkin jos aiheena on kuolema.

Jokaikisen puolivillaisen iskelmätähden kuolema on kansallinen suru – maailmantähdistä revitellään oikein erilliset liitteet. Pasila teki tämän neljännen tuotantokautensa alussa niin hyvin että mitäpä siihen lisäämään. Jakso “Jortsun muisto” oli palsamia haavoille, joita ainakin minun sieluni on saanut näistä “maansuruista”.

Saako kuolemasta olla piittaamatta? Saa tietysti. Useimpien ihmisten kuolemasta emme tiedä mitään ja jos tiedämmekin, se on meille hahmottumattomia uhrilukuja, “toisia” joita ei oikeastaan tarvitse ajatella. Tämän kuvan eri versiot kiersivät netissä taannoin:

Sitten on kuolemia, joita ei surra lainkaan, päinvastoin. Oli kyseessä Osama bin Laden tai Jammu Siltavuori, ihmiset riekkuvat onnessaan ja jos ei ole sitä mieltä, että kenenkään kuolemaan tarvitsisi näin reagoida, on heti vainajan elinaikaisten tekojen lämmin kannattaja.

Olen kehitellyt näitä kuolemasuhteen kummajaisia varten termin sentimentaalinen tosikkous. Kyse on olevinaan inhimillisistä tunteista, mutta tunteiden monimuotoisuus ja spontaanius puuttuu. On vain yksi oikea tapa reagoida “Jortsun muistoon”. Varo ettei käy kuin Pöystille. Ero Pohjois-Koreaan on vain asteessa, ei itse asiassa.