You are currently browsing the category archive for the ‘politiikka’ category.

Monelle meistä tuli kotiin yllättäen ja pyytämättä Seura-lehti. Toivuttuani järkytyksestä tutustuin tähän journalistiselta tasoltaan sangen keskinkertaiseen lehteen. Edukseen erottuu “Hyvä fiilis” (?)- palstalta psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin Hannu Lauerman haastattelu aiheesta viha ja aggressio.

Lukekaa koko juttu itse jos kiinnostaa, mutta tämän haluan jakaa sitaattina tässä: “Internetin keskustelupalstat ovat vessanseiniä, joihin voi nimettömästi purkautua. Keskustelua niissä ei käydä, vaan kirjoittajat tyydyttäytyvät mielensisäisesti. Esimerkiksi kateutta tunteva ihminen panettelee viemäripalstoilla toisia ja ottaa itselleen asiantuntijaroolin. Hän yrittää sillä tavoin pärjätä omien vaikeiden tunteiden, kuten kaunan, kateuden ja pelon kanssa. Tasapainoisesti kehittynyt ihminen ei mene nettiin raivoamaan ja vihaamaan.” (Seura 17/2012, s. 66.)

Moni varmaan ajattelee “maahanmuuttokritiikkiä” puolin ja toisin tässä yhteydessä, mutta kyllä monet mammapalstojen keskustelutkin menevät tähän kategoriaan… Onhan naisruumis toistaiseksi ainoa tapa ihmiselle lisääntyä, ja yhteiskunnassa, jossa naisilla on suhteellisen paljon vapauksia voi syntyä käsitys, että äitiys toisi naiselle huomattavastikin valtaa. Asiantuntijuutta nyt ainakin.

Ajatus siitä, ettei tajuaisi lapsenpäästöopista ja imeväisten hoidosta kovin paljon, vaikka on näiden asioiden kanssa tekemisissä, on monelle varmaan tuskallinen. Oikeiden asiantuntijoiden edessä koettu epävarmuus puretaan toisiin samassa tilanteessa oleviin.

Tämä on asiantuntijoiden yhteiskunta, oikeiden  ja tekosellaisten. Tilastomatematiikka on kiehtovaa, mutta useimmille ihmisille liian vaikeaa. Kausaalisuhteet eivät aina ole mallia “tosta poikki ja tohon jengat”. Se, että jostain asiasta on voimakkaita tunteita, ei tarkoita, että kannattaisi alkaa ratkoa sitä kotisohvalla.

En tiedä, ovatko viha ja aggressio sinänsä lisääntyneet, kuten Lauerman haastattelun otsikko kysyy. Aiheuttajat ovat kuitenkin osin toiset. Kenties menossa on samanlainen murroskausi kuin maatalousyhteiskunnan muutos herätysliikkeiden huippuaikaan; Juha Siltala on kuvannut tätä teoksessa Suomalainen ahdistus. Monia ihmisiä selvästi ahdistaa ja silloin etsitään yksinkertaisia totuuksia ja toisaalta tukeudutaan “isoon kirjaan”. Nykyään se taitaa olla internet, jota voi tulkita yhtä villisti kuin Raamattua konsanaan.

Advertisements

Monenlaisia asioita on pyörinyt mielessä ja valistuneet ystävät ovat lisänneet virtaa. FB-kaverini Pauli Vennervirta kirjoitti hienosti oikeusvaltiosta, “suomalaisista talebaneista” ja siitä, miten tulee suhtautua eri ryhmiä edustavien ihmisten rikoksiin. Laki on kaikille sama, eikä sen käyttöön voi eikä saa vaikuttaa se, mistä ihminen tai hänen vanhempansa ovat kotoisin tai miltä naama sattuu näyttämään.

Johanna Valenius taas kiinnitti huomioni Foreign Policy-lehden “seksinumeroon” (itse en kyseistä lehteä muuten lukisi, vaikka otsikkona olisi jotain tuollaista). Artikkeli Why Do They Hate Us? muistuttaa siitä, että “arabikevät” ei ole ollut kaksinen kevät puolelle näiden maiden kansalaisista. Suoranainen naisviha jatkuu edelleen.

Viha on itsessään hyödyllinen tunne. Kun näkee tai kokee jotain, minkä katsoo olevan väärin, viha on hyvä reaktio ja se selkeyttää asioita. Parhaimmillaan se johtaa rakentavaan toimintaan, josta on kaikille hyötyä. Epäkohdat pitää korjata ja syyllisiä pitää rangaista – olettaen, että on ensireaktiossaan onnistunut heidät paikallistamaan. Monesti oikeuslaitosta kannattaa hyödyntää vakavammissa tapauksissa, ettei menisi pieleen tässä kohtaa.

Jatkuvana tunteena ja yhteisön tai yhteiskunnan peruspiirteenä viha on kuitenkin tuhoisa ilmiö. Keskustelimme koti-illan ratoksi rasismista, ja päädyimme siihen, että yksilöiden eri piirteistä ei ole mikään pakko pitää. Sen sijaan oletus, että koska henkilö kuuluu johonkin ryhmään, hänellä on tiettyjä piirteitä tai että yksittäinen piirre hänessä merkitsee jotain hillittömän demonista vain hänen oletetun taustansa vuoksi, siinä lähdetään rasismin tielle.

Ihmisen lähtökohtainen vihaaminen siksi, että hän edustaa jotain etnistä ryhmää, sukupuolta tai kansallisuutta antaa usein tunteen voimasta ja vahvuudesta. Varsinkin, jos itse kuuluu vastakkaiseksi miellettyyn ryhmään, mielihyvä on suuri. Vaikka “me” ei olisikaan kovin kummoinen, “ne” ovat kuitenkin huonompia ja “me” voimme rauhassa vihata heitä ja mikä ettei panna kaikki ongelmammekin heidän niskoilleen, oli tälle todellisuuspohjaa eli ei. (Viholliskuvien suhteen olen harrastelija, ystävä ja kollega Marja Vuorinen tietää niistä huomattavasti enemmän.)

Ikävä kyllä viha ei ole todellista vahvuutta. Se, että täytyy korostaa “meisyyttä” ja “neisyyttä” (kiitos vain näistä termeistä ystävä ja kollega 🙂 )kertoo siitä, että “meisyys” on heikko. Oli kyseessä yksilö tai ryhmä, vihaaminen identiteetin keskeisenä osana kertoo ainoastaan omista suuristakin puutteista. Monesti niiden olemassaoloa ei haluta myöntää, mutta alitajuisesti tiedetään ihan hyvin, että vain pitämällä toista ryhmää täydellisen “toisina”, halveksittavina ja vihattavina voimme itse kuvitella olevamme edes jotakin.

Viha naisia kohtaan heikentää erityisesti niitä yhteiskuntia ja yhteisöjä, joissa se on sisäänkirjoitettu lainsäädäntöön ja/tai yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kuten vaikkapa presidentti Tarja Halonen on korostanut, naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta ovat kehittäneet ns. länsimaita ehkä enemmän kuin mikään muu. Ei se mikään salaisuus ole eikä edes vaikea toteuttaa – jos heikot miehet malttavat kestää sen.

Viha heikentää pienempiäkin yhteisöjä: se sokaisee näkemästä muita kysymyksiä ja tekemästä yhteistyötä juuri kenenkään kanssa. “Ne” ovat liian vaarallisia ja “niillä” on vääriä ajatuksia. Muhitaan ennemmin omissa liemissämme.

Tästä syystä olen päättänyt olla enää pitämättä rasistisia kannanottoja esittäviä ihmisiä poliitikkoina lainkaan. On varmaan joskus ollut neutraalia ja vihaamatontakin rasismia, mutta se ääni ei nykyään juuri kuulu. Sen sijaan enemmän tai vähemmän alistavat ja aggressiiviset puheenvuorot valtaavat median säännönmukaisesti.

Mitään järkevää ja toteuttamiskelpoista politiikkaa ei rasismin pohjalta voi oikeusvaltiossa tehdä, joten voimme ottaa sinänsä poliitikon tunnusmerkit täyttävienkin ihmisten kannanotot aiheesta kansalaiskeskusteluna – tai, niin tosiaan, huumorina.

Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.

Jos se ei ole trolli, olen oikeasti huolissani. Nimittäin Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen (tästä lähin SIP) tekstit ovat monella tapaa karmeita.

“Sotilasarvo on ihmisarvo”, “Venäjä on olemassa vain alistaakseen Suomea”, nämähän voisivat vielä mennä täydestä. Presidentinvaalien alla toisaalta todettiin, kuten aiemminkin, että “samansukuissiitineläjistä kootuilla sotilasosastoilla voisi olla huomattavakin etusija erisukuissiitineläjiin verrattuna esimerkiksi yhteishengen kannalta. Samansukuissiitineläjien osastoilla voisi olla myös pelotevaikutusta samansukuiissiitineloa tunnetusti kammoaviin venäläisiin, erityisesti jos sotatiedotuksissa vihjailtaisiin ao. osastojen saaneen koulutusta samansukuisraiskaamisessa osana lähitaistelumenetelmiä”. Jos joku vielä ottaa tosissaan, miettiköön hieman itseään…

Kieli on huoliteltua, nykysuomeen muunnettua 1930-40-lukujen suomea, ryyditettynä tyylinmukaisilla omilla kehitelmillä (ks. yllä). Ei tähän keskivertopersu pysty, eikä sellaisesta olekaan kysymys. Onhan SIP uskonnollisesti ja etnisesti hyvin liberaali. Kaikki palautuu sotilaalliseen maanpuolustukseen, joka siis on ainoa arvo. Meille naisille kuulemma riittää jos olemme lähisukua asepalveluksen suorittaneille jaloille olennoille. Raiskauskannanotosta kiitämme, joskaan emme lämpimästi.

Sankarikuolemantutkijana hersyttelen äärimmilleen viedyllä, hyvin tutulla retoriikalla. Kansakunta jalostuu sodassa, joka parantaa kaiken heikkouden ja leväperäisyyden. Ja vaikka tiedossa on kansan suuren osan tai sen kokonaan tuhoutuminen, Suomen pyhä tehtävä on tähän sotaan käydä ja kirkastaa maailmalle olemassaolomme (tai sen päättymisen) syvin merkitys.

Tuttua, niin tuttua. Ehkä olen liikaakin tottunut tällaisiin, koska pidän blogia vain hauskana. En oleta että se moniakaan huvittaisi samassa määrin.

Mielestäni blogin tarkoitus on perussuomalaiseksi mielletyllä, mutta väliin muuallakin esiin pulpahtelevalla militarismilla leikittely. Vitsinä on, että moni ihan oikeasti isänmaallinen (erotettava ISÄM MAALLISESTA) kansalainen on jonkin matkaa joistakin asioista samaa mieltä (lobotomiasta tuskin kuitenkaan). Sitten kuitenkin tulee reaktio: “Ei helvetti…”

Joudumme tarkentamaan kantojamme: mihin oikeastaan uskomme ja mihin emme. Tekisi hyvää monelle muillekin aikamme uhoamisen aiheilla leikitteleville. Esimerkiksi islamofobit eivät monesti tunnu jarruttelevan ollenkaan.

Erityisesti kiitämme “siitinelo”-sanan palauttamista kieleemme. Onhan se nykynuorisolle tuntematon ja meille eilispäivän nuorillekin tuttu lähinnä Pahkasiasta. Hyvä siis näin. Toisaalta eduskunnassa vedetään oikealta ohi: Lea Mäkipää on kuulemma puhunut heterosuhteissa esiintyvästä “ruumiillis-biologisesta kokonaishyvästä”, mitä se ikinä onkaan. Ei varmaan “samansukuissiitineloa”. Henkinen yhteys nettitrolliin on kuitenkin selvästi olemassa.

Kotihoidontukeen on kuulemma suunnitteilla muutoksia: tukea saisi vastedes vain kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta, ei siis kolme kuten nykyisin.

“Kaikki lapsen asialla olevat” ovat luonnollisesti älähtäneet asiasta. Lapsiperheiden tukien todellinen ongelma on kuitenkin toisaalla, vanhempainrahakaudessa.

En tiedä millaisen lehmänkaupan seurauksena on aikanaan päätetty, että vanhempainvapaa päättyy suunnilleen lapsen ollessa kymmenkuinen. Kuten jokainen lapsia läheltä nähnyt tietää, tuossa iässä ei toisten lasten seurasta ole kovin suurta kehityksellistä hyötyä, vaan lapsi on enemmänkin kiinni hoitajassaan tai hoitajissaan. Päiväkotiin vietynä tällainen lapsi vaatii suuren panostuksen päivähoidolta – asia erikseen on, saako hän sitä monessakaan kunnassa.

Jos otettaisiin käyttöön 6+6+6-malli, oltaisiin minimitapauksessakin lähempänä jotain järkeä ja kohtuutta. Vanhempainvapaat siis jakautuisivat siten, että äiti pitäisi 6 kuukautta, isä 6 kuukautta ja jompi kumpi jäljellä olevan 6 kuukautta.

Parikin kuukautta on pikkulapselle iso asia. Puolitoistavuotias taas on jo huomattavan kiinnostunut ympäristöstään ja muutkin lapset alkavat tuntua oleellisilta asioilta. Lisäksi isän rooli perheessä korostuisi paremmin kuin nykyisten “lomien” aikana. Mahtaako moni perhe edes kunnolla käsittää, että isä voisi pitää enemmän kuin minimit?

Useimmissa perheissä toinen vanhemmista (eli suomeksi äiti) jää vanhempainrahakauden jälkeen kotiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa jos vain mahdollista. Miten pitkä kotihoidontuella mentävä aika on, riippuu sitten monestakin seikasta. Lapsen tarpeet ovat vain yksi niistä.

Perheellä voi olla varaa siihen, että toinen vanhempi “tienaa” vähän päälle kolme sataa kuussa. Toisen aikuisen palkan puuttumista ei joissain perheissä ehkä tukiviidakossa huomaakaan. Päivähoidon taso on, kuten sanottua, vaihtelevaa. Siitä voi olla melko demonisoituneita käsityksiä, joita on vaikea kumota nykyisessä keskusteluilmapiirissä.

Jos miesliike olisi kiinnostunut asiasta, se varmasti ajaisi kotihoidontuen lopettamista ja 6+6+6-mallia. Isän olisi “pakko” pitää puolivuotisensa, jotta lapsi ei “joutuisi” hoitoon liian pian.

Naisliike on tässä asiassa käsittääkseni aika hajallaan kuten tietysti monessa muussakin. Kotiäitipuolue ja ansioäitipuolue eivät yleensä kohtaa ja pyrkivätkin välttelemään toisiaan minkä pystyvät.

Toinen seikka, joka viestimistä on pistänyt silmään viime aikoina on avoliittoja koskeva lainsaäädäntö. Siihenkin minulla on tarjolla näppärä ja selkeä ratkaisu.

Lopetetaan avoliitot kokonaan, oli kyseessä millainen pari hyvänsä. Avioliittolakini on siis täysin tasa-arvoinen. Yhdessä asumisesta ei enää muodostu hienosti sanottuna parisuhdeolettamaa, mutta ilman naimisiinmenoa ei ole tarjolla avioliiton yleensä niukkoja etujakaan.

Toki Kelassa hikeennyttäisiin tästä, kun suht varakkaan ihmisen puolisolle jouduttaisiin maksamaan vaikkapa työmarkkinatukea, mutta varmaan työvoimaa voisi sielläkin käyttää muiden asioiden pohtimiseen.

Lasten asema on jo nykyisellään turvattu lainsäädännössä. Naimisiinmeno taas on niin helppoa, että sitä ei kannata jättää väliin turhien pelkojen vuoksi.

Yksinkertaisimmillaan naimisiinmeno tarkoittaa piipahdusta maistraatissa. Todistajatkin saa talon puolesta. Kenenkään ei edes tarvitse tietää, mutta esim. puolison kuollessa lesken asema on turvattu.

Monelle avioliitto on edelleen jonkinlainen peikko ja onhan häissä paljon aspekteja, jotka eivät älykästä ihmistä viehätä. Nekin voi kuitenkin järjestää monella tavalla, ja kuten sanottua, sukulaisia ei tarvitse kutsua eikä pukeutua mielestään luonnottomasti, jos ei huvita. Juridinen puoli on aivan toinen asia, eikä vaadi sirkusta ympärilleen.

Nämä ehdotukseni eivät varmaan lopunperin säästäisi juurikaan rahaa, mutta selkeämpiä ne olisivat kuin nykyinen nysvääminen.

Sanoilla leikkiminen on kivaa ja ihmisten leimaaminen vielä kivampaa. Suvaitsevaisuudesta, joka minun nuoruudessani oli ihan mukava juttu, yritetään tehdä jotain ihmettä ja kummaa, joka mädättää (tuo pitäisi kyllä kirjoittaa isoilla kirjaimilla) suomalaisen yhteiskunnan.

Seksuaalisuus on yksi suvaitsemisen suosituista kohteista. Mitä se kellekään kuuluu, ketkä toisiaan panevat on kysymys sinänsä. En oikein pysty suvaitsemaan ihmisiä, jota tunkevat nokkaansa tällaisiin asioihin.

Olen minäkin kuulemma ollut suvaitsematon nuorena. Yritin neuvoa erästä tuntemaani ihmistä, että jos hän ei halua tyypin roikkuvan perässään, kannattaa lopettaa sen kanssa makaaminen. Miehilläkin kun on taipumusta kuvitella kaikenlaista. Olin kuulemma suvaitsematon enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Voipi olla noinkin.

Ihmisten ihonvärin suvaitseminen on kummallista sekin. Eihän ihminen sille mitään voi. Uskonto on vähän kinkkisempi juttu, mutta ei kai sekään väistämättä häiritse suvaitsijan tai suvaitsematta jättäjän elämää. Tapauskohtaisesti mennään.

Toisaalta, suvaitseminen on aina jotain, mitä harjoitetaan hieman kauempaa. Kerronpa esimerkin. Olen Vasemmistoliiton jäsen ja pääosin tyytyväinen puolueeseen, jonka jäsenmaksua maksan. Olen kuitenkin myös kihloissa oikeistolaisen upseerin kanssa, jolla on usein vilkas yhteiskunnallinen mielikuvitus, mutta ei välttämättä toivomaani suuntaan.

Vaikeneminenkin voisi olla vaihtoehto, mutta useimmiten keskustelemme asioista, paljonkin. Tuntuisi kuitenkin alentuvalta ja jopa suhteen luonnetta halventavalta, jos jompikumpi ryhtyisi oikein suvaitsemaan toista.

Onko suvaitsevaisuus mielikuvituksen asia ja todelliset kontaktit ihmisten kanssa jotain ihan muuta?

Presidentinvaaleissa kävi selväksi, että yli miljoonalle suomalaiselle presidentin seksuaalinen suuntautuminen on yhdentekevä asia. Saattoipa se joillekin olla suorastaan syy äänestää Pekka Haavistoa. Koska ihmisten välillä on, toisin kuin vaikkapa Risto Uimonen uskoo, muitakin eroja kuin seksuaalinen suuntautuminen, voidaan huoletta olettaa että Sauli Niinistöäkin äänestäneistä osa on tätä mieltä. Samoin äänestämättä jättämiselle saattoi olla monia syitä, kuten se, että kumpikaan ehdokas ei vain tuntunut omalta.

Ennen vaaleja me vihervassarit herkuttelimme enemmän tai vähemmän järkkyneiden ihmisten – tai suoranaisten trollien, eroa on joskus vaikea päätellä – julistuksilla siitä, miten Herran viha kohtaa Suomea, jos maasta tehdään Haavisto valitsemalla “homolandia”. Mutta millä tavalla maa, jossa vaalit menivät näin, ei sellainen ole?

Haavisto-hypessä on unohtunut, millaista Niinistö-hype on ollut vuosikaudet. Se, että ylipäänsä kukaan pystyi haastamaan Niinistön näinkin hyvin on merkittävä asia. Yksikään vasemmistolainen ehdokas ei ollut lähelläkään päästä tähän asemaan, mikä antaa aihetta vasemmistopuolueille miettiä, miten toimia jatkossa. Tarvetta vasemmistolaiselle politiikalle on, mutta äänestäjät eivät miellä asiaa samalla tavoin.

Suomi on suvaitsevainen maa. Onhan täällä otettu omaksi Niinistön miestään kolmekymmentä vuotta nuorempi vaimokin. Tosin Kurre toteaa Niinistön vaalionnittelubiisissä, että “rouva Jenni hauki on”, mitä pidän sopimattomana panetteluna ja toivon, että jatkossa presidenttiin ja hänen puolisoonsa suhtaudutaan asiallisemmin.

Tunnettehan jo natsikortin – sen, joka monesti erilaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa ennemmin tai myöhemmin pelataan. (Niitä saa Varustelekasta jos verbaalinen ei enää riitä.)

Kortteja on monia muitakin. Oma suosikkini on hyysäyskortti… Presidentinvaalikeskusteluissa on taas kerran vedetty esiin veteraanikortti. Sotaveteraaneillahan voi perustella kaikenlaista. Pakkasensietoa, maahanmuuttovastaisuutta, antikommunismia (mikäli joku sitä katsoo tarvitsevansa nykymaailmassa) ja nyt viimeksi sitä, ettei voi äänestää Pekka Haavistoa presidentiksi.

Älköön kenkään käsittäkö minua väärin. Ihmisillä voi olla lukemattomia syitä olla äänestämättä Haavistoa, ja jokainen arvioi päätöksensä tässä asiassa itse. Omasta puolestani olisin toivonut selkeämmin Nato-vastaista ehdokasta toiselle kierrokselle ja ylipäänsä ärhäkämpää meininkiä. Mutta näillä mennään.

Sen sijaan se argumentti, että ihminen nimenomaan sotaveteraaniutensa vuoksi ei ymmärrä homoseksuaalisuutta, on outo. Tämäkään ihmiselämän ilmiö ei ole maassamme tuontitavaraa, joka olisi rantautunut tänne joskus Village Peoplen aikoihin.

Vanhemman polven ihmiset ovat eläneet suuren osan elämästään maailmassa, jossa homoseksuaalisuus oli rikos. Olivatko he aikanaan tai nykyään sitä mieltä, että tämä oli oikein, on toinen asia. Monelle aihepiiri on varmasti suhteellisen vieras, mutta tuskin tuntematon.

Toivoisinkin sen verran sotaveteraanien, kuten kaikkien muidenkin ihmisten kunnioittamista, että heidän suuhunsa ei laitettaisi sanoja ja päähänsä ajatuksia. Jokainen puhukoon itse puolestaan tässäkin asiassa.

Nykyään harva enää kehtaa sanoa, että homot ovat sopimatonta seuraa lapsille. Lapsihössötys on muuten melkoista, mutta yleensä tätä päättelyä ei enää tapaa. Sotaveteraanien keksiminen omien näkemystensä viikunanlehdeksi on mautonta, mutta eipä ole ensi kerta, kun heitä hyväksikäytetään aivan muista asioista puhuttaessa.

Asioiden sekoittaminen keskenään on vaalien alla tavallisempaa kuin minkäänlainen looginen päättely. Mikko Kuustosen heitto Korkojen kera-ohjelmassa on saanut Ilta-Sanomat kiihdyttämään itsensä tilaan, jota voinee kuvailla Kuustosen mainitsemaksi peiton alla tapahtuvaksi toiminnaksi.

Miksi sotaveteraaniliitot pitää raahata mukaan kommentoimaan asiaa, joka ei koske sodan aikaa lainkaan? Varusmiesliitolla on sentään jotain tekemistä asian kanssa, mutta jos Kuustonen on nuo mainitut munkki- ja onania-asiat varusmiespalveluksen aikana oppinut, niin mitä siihen on vastaan väittämistä.

Missä vaiheessa keskustelu sodista ja armeijasta meni näin älyttömäksi? Ei kai rauhanajan asepalvelusta voi verrata sodan aikaan? Mihin tällä kaikella pyritään? Onko sillä mitään väliä, mitä Kuustonen oikeasti sanoi ja missä yhteydessä?

Puolustusvoimista ei sattuneesta syystä yleensä kommentoida tällaisia asioita. Varuskuntien sulkemispäätöksiä odotellessa onkin hieman muuta mielessä.

Keskustelin aiheesta valistuneiden Facebook-ystävieni kanssa, ja paras arvaus “kohun” nostattamisen syistä on tämä: Kuustonen meni julkistamaan lehden pyynnön ryhtyä “kaksintaisteluun” Niinistöä kannattavan Reijo Mäen kanssa. Kuustonenhan on Haaviston miehiä. Huonompiakin salaliittoteorioita on kuultu.

Keskustelu tv-ohjelmassa liittyi presidenttiin ja hänen mahdollisesti suorittamaansa tai ei-suorittamaansa varusmiespalvelukseen. Paras asiasta kuulemani kommentti on se, että miten tilanne Haaviston presidenttikaudella eroaisi Halosen kaudesta?

Itse lisäisin, että eduskunta päättää keskeisistä aihepiiriin liittyvistä asioista. Kuten useimmista muistakin asioista. Niissä vaaleissa kannattaakin olla tarkkana.

Ylen nettisivut muistuttavat taas siitä, miten asiat maailmassa todella ovat. “Lähes puolet maailman aborteista vaarallisia”, kuuluu otsikko.

Aina kun näitä uutisia tulee, ajattelen Viagraa, tiikereitä ja sarvikuonoja. Mihin tässä maailmassa todella pitäisi panostaa ja mistä sen sijaan hössötetään älyttömästi.

Huonoon stondikseen ei kuole. Huonoon aborttiin tai synnytykseen kuolee.

,

December 2017
M T W T F S S
« Aug    
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Categories