Fani on aina oikeassa

… tai sitten ei. Omasta mielestään kyllä, mutta artisti, oli ala mikä hyvänsä, voi olla toista mieltä.

Tämä tuli mieleeni kun seurasin erään Facebook-kaverini pohdintaa sarjakuvataiteilijan suhteesta yleisöön. Tai pikemminkin suhteesta yleisön antamiin strippi-ideoihin. Koska ne ovat niin nerokkaita, taiteilijan olisi syytä toteuttaa ne pikimmiten, mieluummin huomiseen lehteen… Koska ne aina piirretään edellisenä päivänä, tietenkin.

Musiikkifanien outo käytös on tunnettua ja vitsin aihe. Ne on myyneet itsensä, eka demo oli paras ja joka tapauksessa kaikki on paskaa paitsi se mitä minä kuuntelin 15-vuotiaana. Se yksi livekeikka oli hyvä mutta sitten vaihtui basisti ja kaikki on ollut tomua ja tuhkaa sen jälkeen.

Myös akateemisilla aloilla voi olla faneja. Suurin seuraajajoukko on tietysti alojensa onnistuneilla popularisoijilla, mutta myös kunkin alan aktiivisia harrastajia voinee kutsua faneiksi. Ainakin käytöksen perusteella. Omasta mielestään akateemisuuden fani on ihan samalla viivalla fanitettavansa kanssa, se väitöskirja vain on ollut tekeillä jo parikymmentä vuotta eikä ohjaaja ole vastannut puhelimeen viimeiseen vuosikymmeneen.

Joidenkin periaatteessa tutkijoille tarkoitettujen tilaisuuksien ympärillä on faneja, joiden tarina on varmaan inhimillinen tragedia, mutta käytös yhtä kaikki erittäin kiusallista. Aivan kuten sarjakuvataiteilija tai muusikko saa tehdä taidettaan kuten parhaaksi katsoo, ei akateemisenkaan fanin pidä luulla voivansa yhdeltä istumalta vaikuttaa tutkimuksen suuntaan. Pitkällinenkään painostus esim. sähköpostilla ei välttämättä tuota tulosta – meillä on näet mahdollisuus laittaa innokas ehdottelija roskapostilistalle.

Ei pidä käsittää väärin. Olen jopa innokas keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa ihmisten kanssa, eikä tarvitse puhutella rouva tohtoriksi (yleisvaarallista hommaa sivumennen sanoen). Noin yleensä näissä hommissa oppii kuuntelemaankin ja keksimään vastauksia lennossa ellei peräti kiertelemään asiaa, sen verran eksoottisia välilä kysytään. Ja kysyjällä on oikeus olla tyytymätön vastaukseen, ei siinä mitään.

Silti, aina välillä hiipii mieleen, menisikö kysyjä ehdottamaan autonsa korjaajalle kesken työn että oikeastaan voisit laittaa Micraani V8-moottorin kun sellainen on niissä jenkkiraudoissakin niin kiva. Hieman samalta on joskus tuntunut palautetta saadessa – onneksi täysin akateemisissa ympyröissä harvemmin. Näistä asioista en ole kuullut puhuttavan kovin usein, oli ihmisen ala mikä hyvänsä. Siksikin sarjakuvataiteilijan pohdinta tuntui mielekkäältä. Tosin hän voisi joskus käyttää minunkin ideani, olihan se sentään sen verran hyvä. Kun nyt itse edes muistaisin mikä se on.

Agricolan päivän toivomuksia

Kauniin äidinkielemme päivää vaan. Minulla olisi muutama vaatimaton toive, joita kaikki rientänevät heti täyttämään, kun ne suon ääntää julki.

1. Panna-verbi pannasta. Muistan, kun yläasteen ruotsin tunnilla oli niin hurjan hauskaa, kun lägga-verbin suomennos oli “panna”. Hihii, mikäpä siinä. Ikävä kyllä tämä asenne tuntuu olevan täysin hyväksyttävä myös nykyisten aikuisten keskuudessa, sillä panna-verbiä vältellään usein ja jopa tiedostamattomasti.

“Pistäminen” on monessa ottanut “panemisen” paikan. Joskus se on siedettävää, kuten “pistä tulemaan”-tokaisussa. “Pistä se siihen” on minusta aika ikävästi sanottu, ellei kyse ole neulasta. Odotan vain, milloin viranomaisten “toimeenpistovelvollisuus” tulee yleiseen käytäntöön.

Siksi toisekseen, seksuaalisista assosiaatioista ei pääse sanoja vaihtamalla. Panemisen lisäksi olen kuullut puhuttavan ainakin laittamisesta, polkaisemisesta, höyläämisestä ja – pistelystä.

Pannaan siis reilusti menemään!

2. Viinan juominen ei ole juhlimista. Jostain käsittämättömästä syystä jokainen ihmisen kurkusta solahtava alkoholintippa on jonkin juhlistamista. Ainakin humalajuomisen yhteydessä. Onko liian noloa sanoa, että tykkään olla kännissä riippumatta olosuhteista? Juhliminen tarkoittaa sitä, että on jotain juhlimisen aihetta. Syntymättömyyspäiväkin kelpaisi, jos jollekulle olisi lapsena vihjattu Liisasta Ihmemaassa.

On oikeellisempaa sanoa, että “menen juomaan aivoni tärviölle ja hankkiutumaan vaikeuksiin” kuin “menen juhlimaan”, jos mitään juhlaa ei ole tiedossa. Ei kai normaalia aikuisen ihmisen toimintaa tarvitse suinkaan peitellä, jos se ei ole ongelma?

3. Kaikki muut radiokanavat paitsi Yle Puhe muutetaan lähettämään pelkästään musiikkia. Kuunnelkaa itse.

Kiitos! Hyvää Agricolan päivää!

 

PS. Tiistaiaamu sai lisäämään yhden, jo pitkään kyteneen toivomuksen tähän listaan. Uusi Suomi uutisoi Ylen Mannerheim-elokuvan olevan “ongelmissa”. Suomeksi ihmiset ja yhteisöt ovat kuitenkin vaikeuksissa, tai niillä on ongelmia. En tiedä, mistä tällainen nykykieleen pesiytynyt puolimielisyys on peräisin, mutta epäilen englannin kielen vaikutusta. Mahdollisesti moni menevä “englanti on niinku mun työkieli”-ihminen ei osaa kumpaakaan kieltä kunnolla. Ainakin kaupallisen alan ylikansallisilta toimijoita tulee niin hirveää englantia, että on vaikea uskoa heidän todella pärjäävän “maailmalla”.

Opetelkaa, ymmärtäkää, kunnioittakaa kieliä.

Sotilaallinen Isänmaallinen Puolue ja minä

Jos se ei ole trolli, olen oikeasti huolissani. Nimittäin Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen (tästä lähin SIP) tekstit ovat monella tapaa karmeita.

“Sotilasarvo on ihmisarvo”, “Venäjä on olemassa vain alistaakseen Suomea”, nämähän voisivat vielä mennä täydestä. Presidentinvaalien alla toisaalta todettiin, kuten aiemminkin, että “samansukuissiitineläjistä kootuilla sotilasosastoilla voisi olla huomattavakin etusija erisukuissiitineläjiin verrattuna esimerkiksi yhteishengen kannalta. Samansukuissiitineläjien osastoilla voisi olla myös pelotevaikutusta samansukuiissiitineloa tunnetusti kammoaviin venäläisiin, erityisesti jos sotatiedotuksissa vihjailtaisiin ao. osastojen saaneen koulutusta samansukuisraiskaamisessa osana lähitaistelumenetelmiä”. Jos joku vielä ottaa tosissaan, miettiköön hieman itseään…

Kieli on huoliteltua, nykysuomeen muunnettua 1930-40-lukujen suomea, ryyditettynä tyylinmukaisilla omilla kehitelmillä (ks. yllä). Ei tähän keskivertopersu pysty, eikä sellaisesta olekaan kysymys. Onhan SIP uskonnollisesti ja etnisesti hyvin liberaali. Kaikki palautuu sotilaalliseen maanpuolustukseen, joka siis on ainoa arvo. Meille naisille kuulemma riittää jos olemme lähisukua asepalveluksen suorittaneille jaloille olennoille. Raiskauskannanotosta kiitämme, joskaan emme lämpimästi.

Sankarikuolemantutkijana hersyttelen äärimmilleen viedyllä, hyvin tutulla retoriikalla. Kansakunta jalostuu sodassa, joka parantaa kaiken heikkouden ja leväperäisyyden. Ja vaikka tiedossa on kansan suuren osan tai sen kokonaan tuhoutuminen, Suomen pyhä tehtävä on tähän sotaan käydä ja kirkastaa maailmalle olemassaolomme (tai sen päättymisen) syvin merkitys.

Tuttua, niin tuttua. Ehkä olen liikaakin tottunut tällaisiin, koska pidän blogia vain hauskana. En oleta että se moniakaan huvittaisi samassa määrin.

Mielestäni blogin tarkoitus on perussuomalaiseksi mielletyllä, mutta väliin muuallakin esiin pulpahtelevalla militarismilla leikittely. Vitsinä on, että moni ihan oikeasti isänmaallinen (erotettava ISÄM MAALLISESTA) kansalainen on jonkin matkaa joistakin asioista samaa mieltä (lobotomiasta tuskin kuitenkaan). Sitten kuitenkin tulee reaktio: “Ei helvetti…”

Joudumme tarkentamaan kantojamme: mihin oikeastaan uskomme ja mihin emme. Tekisi hyvää monelle muillekin aikamme uhoamisen aiheilla leikitteleville. Esimerkiksi islamofobit eivät monesti tunnu jarruttelevan ollenkaan.

Erityisesti kiitämme “siitinelo”-sanan palauttamista kieleemme. Onhan se nykynuorisolle tuntematon ja meille eilispäivän nuorillekin tuttu lähinnä Pahkasiasta. Hyvä siis näin. Toisaalta eduskunnassa vedetään oikealta ohi: Lea Mäkipää on kuulemma puhunut heterosuhteissa esiintyvästä “ruumiillis-biologisesta kokonaishyvästä”, mitä se ikinä onkaan. Ei varmaan “samansukuissiitineloa”. Henkinen yhteys nettitrolliin on kuitenkin selvästi olemassa.

Havaintoja Hoplopista

Haluamatta erityisesti mainostaa yhtä lasten puuhapaikkaa yli muiden, mutta otsikon mukaisessa mestassa kävimme eilen hillumassa. Lapsilla oli toki omansa hauskaa, mutta aikuisista lieni kiinnostavinta tarkkailla muita aikuisia. Seuraavassa keskeisimmät havainnot relevanssin mukaan.

1. Kaikille, jotka pelkäävät naisten haluavan vain atleettisia alfauroksia, lohdun sana tässä. Kun katsoi noitakin ukkoja, jotka sosiaalisen todellisuuden todennäköisyydellä ovat suurin osa jossain suhteessa hedelmällisyysikäiseen naiseen, niin ei paljon tarvitse tsempata.

2. “Laatuaika lasten kanssa” tarkoittaa sitä, että räplätään puhelinta ja esikoinen pelastelee puoliksi vielä konttaavaa nuorimmaista isoimmista hätätilanteista. Yhdellä neropatilla oli jopa läppäri mukana, toinen luki Sotaromaania. Jälkimmäinen oli kai naista vailla, siksihän miehet lukevat kirjoja julkisesti.

3. Naisilla on oma nerokas tapansa olla olematta lasten kanssa: ystävättäret. Oli siellä pari miestäkin samalla selityksellä, mutta he sentään puhuivat siitä, mitä lapset sillä hetkellä tekivät.

4. Pikkutytöt voidaan pukea vaaleanpunaisiin ja röyhelöihin, mutta kun niille annetaan pallotykki käteen, prinsessa on korkeintaan Xena.

5. Puuhapuistoissa ei näe niin paljon pakkohauskaa kuin Myllypuron lasten liikuntahulinoissa on tullut nähtyä. Siellä urheillaan, mikä vaatii välillä aikuisen assisteerausta. Moni aikuinen on kuitenkin suuntautuneempi valokuvaamaan lapsensa oletettua nauttimista kuin osallistumaan siihen. Ja valokuvahan todistaa, että siellä oltiin ja hauskaa oli.

Noin yleensä kaikki kodin ulkopuolinen aktiivisuus lasten kera viikonloppuisin tuntuu olevan erityisesti miesten heiniä. Onko viikonloppuisien pakko ulostautua katraansa kera yksiöstään, kenties. Tai sitten äidit saavat kersoista viikolla tarpeekseen. Mistä minä tiedän. Jos joku haluaa pokata miehen, jolla on jo lapsia niin sinne vain koettamaan…

Järjenjuoksun voi helposti testata katsomalla, miten paljon mies tai miksei nainenkin jaksaa olla kiinnostunut kupeidensa hedelmistä. Puuhapaikat nimittäin tarjoavat runsaasti tietoa lapsen mieltymyksistä, sosiaalisista taidoista ja mikä ettei pakkomielteistäkin. Jos vain yhtään kiinnostaa. Aina voi tietty syyttää toista vanhempaa, että tämä tahallaan vieraannuttaa lapset.

Sukulaisuuden ihmeitä

Taustamusiikki: Veikko Lavi: Sukuvika suksi ei luista

On tunnustettava, että sukututkimus ei ole koskaan erityisemmin kiehtonut minua. Lähimmän sukuni tunnen vähän liiankin hyvin, enkä ole ihan varma, mitä lisäarvoa apokryfisemmat sukulaisuussuhteet elämääni toisivat. Moni ajattelee toisin, ja se heille suotakoon.

Sukulaisuus, varsinkin geneettinen, on kyllä kiinnostava asia. Luin anoppilassa hänen siskonsa taannoiseksi merkkipäiväksi kirjoittamaansa, päivänsankariin toki keskittyvää mutta muutenkin sukua valottavaa historiikkia. Monet toimintatavat ja suorastaan pakonomaiset tarpeet ovat perinnöllisiä, eikä kaikkia voi selittää vain mallioppimisella. Mieheni kesäinen kiihkoisa mansikansyönti näistä harmittomimpana esimerkkinä. Isoisähän se siellä luuraa.

Omien lasten hankkiminen todistaa myös geenien mahtia. Nuorimmaiseni on samanlainen äitiin tarraaja kuin minä aikoinani. En kuitenkaan ole tulkinnut tätä siten, että a) olisin poikkeuksellisen hyvä äiti tai b) lapseni ei pärjäisi muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä se siitä irrottautuu, reipas ja ulospäinsuuntautunut poika. Samoja pakkomielteitä löytyy meiltäkin: olin lapsena aivan jouluhullu ja numero 24 oli suunnilleen pyhä. Samoin monta kiukkukohtausta olen ymmärtänyt vaikkeivät ne helppoja kestää olekaan: tenava vain ajattelee kaiken etukäteen niin valmiiksi, että todellisuus ei ikinä voi sitä vastata. Temper, my darling…

Geenit ovat kuitenkin aina sekä isältä että äidiltä. Sukututkimusta pitäisikin tehdä sekä mies- että naislinjaisesti, jotta siitä olisi iloa tässä suhteessa. Kirkonkirjat eivät yleensä kerro kovin paljon ihmisen luonteesta – tuomiokirjat ehkä enemmän… Perinnölliset ominaisuudet tuppaavat kuitenkin vesittymään ja jopa katoamaan jatkuvassa sekoittumisessa. Ellei suku ole nainut serkkujaan pitemmän aikaa, mikä ei Suomessa tietysti ole ollut harvinainen tilanne, mitään suurta sukuominaisuuksien sammiota ei liene olemassa.

Isäni äidin suvusta on tehty jonkin verran sukututkimusta, joka  Kainuuseen sijoittuvana on hyvin pitkälti tätä serkusten suhteilua. Samat sukunimet toistuvat kuten Sotkamon hautausmaallakin (tai Jymyn pelaajaluettelossa). Ammatteina on jännästi vuorotellen “bonde” tai “soldat”. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea entisaikain elämänpiiristä, harvaan asutusta seudusta jolla toimeentulon mahdollisuuksia oli rajoitetusti.

Äidin puolella suvusta tiedetään kaikenlaista pientä. Joku isoäidin isän esi-isä tuli aikanaan Tukholmasta Suomenlahden rannalle ruukkiin töihin, sittemmin isoäidin äiti lähti Pohjois-Karjalasta Viipuriin onneaan etsimään. Ulkonäköni on äidin puolelta, jopa kiusallisessa määrin, vaikka minulla kainuulaisten leveä ja korkea otsa onkin. Onneksi keskimääräistä hitaampi rupsahtaminenkin. (Tänään viimeksi tytöteltiin.) Samoin ääni kuulemma periytyy.

Isoäitini sisarukset ovat puhuneet “lindeniläisten kirouksesta”, mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Kenties tietynlaista sopeutumattomuutta, alavireisyyttä, levottomuutta. Evakkotaustaa ei tästä yleensä ole syytetty, ainakaan minun kuulteni.

Jos oman elämäni perusteella voin asiaa arvioida, joillain meistä vain liikkuu liikaa ajatuksia päässä. Kuten nuorimmaisellani, ja se sitten harmittaa kun mikään ei koskaan ole ihan kuten piti. Aina on jokin vähän pois paikoiltaan. Yliopisto on tällaisille hiippareille ihan oikea paikka, mitä vanhempi polvi ei sattuneesta syystä päässyt juuri kokeilemaan. Ympäristön vaihtuessa aiemmin ongelmalliset ominaisuudet voivatkin muuttua siunaukseksi.

Iäkkäiden sukulaisten kanssa kannattaa jutella, ihan itsekkäistä syistä. Niin hekin tekevät… jotkut haluavat mennä salaisuuksiensa kanssa hautaan, tai eivät muutakaan voi, kuten Sirpa Kähkösen isoisä (luvussa on Vihan ja rakkauden liekit). Toiset nimenomaan haluavat kertoa, miten asiat olivat, ja sekin voi olla aika haastavaa kuunneltavaa. Totuuksia kun on niin monia.

Minusta kannattaakin kuunnella myös sitä, miten kerrotaan, ja niitä pikkujuttuja, joita ei suvun suureksi kertomukseksi yleensä mielletä. Liian myöhään märkänä  läpinäkyväksi havaittu uimapuku on minimaalinen osa isänäitini tarinassa, mutta se kertoo jotain hyvin olennaista. Hän ei koskaan muistellut ikäviä asioita, tuonkin nolouden hän kertoi nauraen. Samoin kuinka hänen veljensä haukkui hänet: “Sinä nudisti, sinä sadisti, sinä eronnut nainen!” Kaikki nykyajan kotkotukset samassa. Hautajaisissa pappi yritti virittää sota-ajan itkuvirttä, mutta kummisetäni, mummon kummipoika korjasi tilanteen alkamalla muistella tansseissa käymistä. (“Tanssissa on tärkeää ryhti ja tahti!”)

Vaikka mummoni oli monella tapaa vaikea ihminen, joka aiheutti ympäristölleen surua ja mielipahaa, murehtija tai lannistuja hän ei omalla, kenties omalaatuisellakin tavallaan ollut. Kainuulaisuuteen tällainen ei kaiketi kuulu; mummoa ei olisi Puolangan pessimismipäivillä nähty. Siksikin minun on vaikea nähdä itseni jonkin suuren heimohengen edustajana, ehkä jopa minkään suvun edustajana. Kun ikää kertyy, alkaa arvioida asioita eri tavoin: antaa anteeksi, muistaa ja unohtaa mikä tarpeen on.  Arkistolähteet voivat valottaa ulkoisia mitä-missä-milloin-seikkoja, mutta sydämessään kukin tuntee, kuka todella on ja mistä kotoisin.

Nimien kirjaan

Etunimillä on suuri kulttuurinen merkitys. Mihin sukupolveen kuulut, mihin yhteiskuntaluokkaan vanhempasi sinut sijoittavat. Jotkut lapset nimetään lempiasioiden, aatteiden tai ihanneihmisten mukaan. Jotkut nimeävät itsensä aikuisina uudelleen.

Harva vanhempi nimenomaan haluaa lapsensa saavan mahdollisimman tavallisen nimen. Muoti on kuitenkin muutakin kuin tietoisia valintoja. Useammassakin perheessä on lapset Niko ja Ne(e)a, vaikka aikanaan arveltiin että eihän sennimisiä montaa ole. Ella ja Emma, Onni ja Ville. Kuulostavat hyvältä. Ulkomaillakin saatetaan lausua suunnilleen oikein.

Sukupolvet tulevat esille nimissä. Eila-nimen suosio romahti 1950-luvun jälkeen, toisaalta Sari sai vasta ilmaa siipiensä alleen tuolloin. Tiedot perustuvat Väestörekisterikeskuksen nimipalveluun – jokainen voi tarkistaa oman nimensä sieltä.

Tuli mieleen kirjoittaa aiheesta, koska kävimme huumorimielessä keskustelun, minkä niminen esimies olisi merkki epäonnistumisesta. Ihmisenhän pitäisi jonkin perusloogisen ajatusmallin mukaan saada sen verran aikaan, että nuoremmat eivät hypi silmille. (Keltä onnistuu, keltä ei.)

Päädyttiin siihen, että Jomi olisi varmaankin se vihoviimeinen esimies. Sen nimisiä on maassa reilusti alle sata, ja nimi on ilmeisesti hieman yleistynyt viime vuosina. (Lapseni päiväkodissa on yksi, mukava poika toki.) Eivät Jami tai Jimi ennen vuotta 1975 syntyneille välttämättä myöskään tulisi ensiksi mieleen esimieshahmoina. Muutama vuosi sitten Jani  olisi aiheuttanut vastaavan reaktion.

Minkä miellämme lapsen nimeksi, se vaihtelee aikojen myötä. Meillä koulutetuilla keskiluokkaisilla tuppaa nykyään olemaan koossa 1960-luvun hallitus, kun lapsemme tapaavat: Oiva ja Aarne, Tuure ja Eero… Emmekö pelkää “vanhoja” nimiä? Emmekö uskalla keksiä uusia? Onko mielikuvituksekas nimien antaminen jotain, mikä ei meille kuulu?

Mari Mörön kirjassa Kiltin yön lahjat oli tyttö nimeltä Siia Semelia Joeliina. Sitäkö me pelkäämme? Yosefiina Samantha Näätää?

Pahkasika pilaili aikanaan lasten nimillä paljonkin – muistan aina, että Melena tarkoittaa veristä ripulia. Senna voi viitata Ayrtoniin tai sitten samoin suolen toimintaan vaikuttavaan teehen. Naisen nimeksi kumpaakin on annettu vuoden 1980 jälkeen.

Omat poikani ovat Olavi Armas ja Eino Kalervo. Kuittaan asian toteamalla, että suvusta on nimet ja olen viettänyt liikaa aikaa sankarihautausmailla. Molemmat ovat nimistään ylpeitä ja ihmiset ovat tykänneet. Suosittelen. Varsinkin herra Tuplakielto on nimensä veroinen…

Sunnuntain Hesaria en ole vielä uskaltanut avata. Taas siellä on mitä sattuu annettu nimeksi viattomille pirpanoille, grr. Se, että joku nimeäisi lapsensa parasta tarkoittaen mutta toisin kuin minun ja kaltaisteni maku sanelee, on ajatuksellisesti vaikeaa… aivan samoin kuin joku pitää minua aivan pipovammaisena, kun tuollaiset pappanimet lapsilleni annoin.

Vive la différence? Ehkä niinkin. Tulen silti lievästi ärtymään, jos joku Rihanna aikanaan lyttää julkaisuni…

Mikko Kuustonen sotaveteraanien pilkkaajana

Asioiden sekoittaminen keskenään on vaalien alla tavallisempaa kuin minkäänlainen looginen päättely. Mikko Kuustosen heitto Korkojen kera-ohjelmassa on saanut Ilta-Sanomat kiihdyttämään itsensä tilaan, jota voinee kuvailla Kuustosen mainitsemaksi peiton alla tapahtuvaksi toiminnaksi.

Miksi sotaveteraaniliitot pitää raahata mukaan kommentoimaan asiaa, joka ei koske sodan aikaa lainkaan? Varusmiesliitolla on sentään jotain tekemistä asian kanssa, mutta jos Kuustonen on nuo mainitut munkki- ja onania-asiat varusmiespalveluksen aikana oppinut, niin mitä siihen on vastaan väittämistä.

Missä vaiheessa keskustelu sodista ja armeijasta meni näin älyttömäksi? Ei kai rauhanajan asepalvelusta voi verrata sodan aikaan? Mihin tällä kaikella pyritään? Onko sillä mitään väliä, mitä Kuustonen oikeasti sanoi ja missä yhteydessä?

Puolustusvoimista ei sattuneesta syystä yleensä kommentoida tällaisia asioita. Varuskuntien sulkemispäätöksiä odotellessa onkin hieman muuta mielessä.

Keskustelin aiheesta valistuneiden Facebook-ystävieni kanssa, ja paras arvaus “kohun” nostattamisen syistä on tämä: Kuustonen meni julkistamaan lehden pyynnön ryhtyä “kaksintaisteluun” Niinistöä kannattavan Reijo Mäen kanssa. Kuustonenhan on Haaviston miehiä. Huonompiakin salaliittoteorioita on kuultu.

Keskustelu tv-ohjelmassa liittyi presidenttiin ja hänen mahdollisesti suorittamaansa tai ei-suorittamaansa varusmiespalvelukseen. Paras asiasta kuulemani kommentti on se, että miten tilanne Haaviston presidenttikaudella eroaisi Halosen kaudesta?

Itse lisäisin, että eduskunta päättää keskeisistä aihepiiriin liittyvistä asioista. Kuten useimmista muistakin asioista. Niissä vaaleissa kannattaakin olla tarkkana.

Itseään hallinnoiva yksikkö

Vuodenvaihteen elämänmuutoksia on monenlaisia. Mitä nyt olen lehtiä ja nettiä seurannut, lähes kaikkia näitä elämäntaparatkaisuja yhdistää yksi asia: yksin tekeminen.

Varsinkin suurempia remontteja, elämän hidastamista ja kaikkea sitä, mitä hyvinvoinnin nimissä tehdään esitetään tehtäväksi yksin. “Vain sinä voit muuttaa elämäsi.” “Et voi muuttaa ketään muuta kuin itsesi.”

Onkin paljon helpompaa huseerata itsekseen kuin ottaa kontaktia muihin. Jotenkin hyytävä on kuitenkin lähtökohtainen oletus siitä, että ympäristöltä ei ole lupa odottaa yhtään mitään.

Työelämä ei muutu, parisuhde ei muutu. Vain sinä muutut, hyvä lukija siellä, ja koska sinun itsesi muuttaminen muuttamatta ympäristöä on mahdotonta, ellet sitten vaihda ympäristöäkin, ostat varmaan lehtemme seuraavankin ihmeitä lupaavan numeron.

Aina jossain mainitaan muiden ihmisten kannustus, mutta koskaan ei sanota, että jos puolisosi huonon itsetunnon takia sinun nimenomaan on oltava saamaton läski, et takuulla pysty laihtumaan. Tai jos alallasi verinen kilpailu on elinehto, et sinä samalla alalla pysyen mitään hidasta koskaan. Ja lapsiaan ei varsinkaan voi vaihtaa – kun uhmaikä on päällänsä, ei kokenutkaan mielensätyhjentäjä pysty täysin relaamaan (tässä kohtaa puhuu kirjoittajan oma kokemus).

Bongasin Facebookista keskustelun, jossa liikuttavan yksimielisesti paheksuttiin mustasukkaisuutta ja omistavuutta. Aivan kuin ne olisivat aina täysin perusteettomia ja vain niiden kokijan ja harjoittajan vika. Aivan kuin moni parisuhteessa elävä ihminen ei kohtelisi kumppaniaan huonosti ja olisi kykenemätön sitoutumaan turvallisuutta tuottavassa määrin.

Toisilta ihmisiltä on lupa odottaa paljon. Ensiksi siedettävää käytöstä ja puheenpartta aivan kaikilta (eikä “huumoria”), työelämässä solidaarisuutta tarpeen mukaan ja kotona ihmisen pitää saada olla oma itsensä ja vielä siihen tukea ja kannustusta. Jos nämä asiat ovat pielessä, ei siinä sisäinen rauha ole ensisijainen tavoite.

Kuinkahan moni lupasi uutena vuotena käyttäytyä kunnolla muita ihmisiä kohtaan? Verrattuna erilaisiin minäprojektin aloittajiin takuulla minimaalinen määrä…

Joukkuelaji

“Auta muita, menestyt itse”, julistaa naistenlehti kannessaan. Minun ei tarvitse ostaa lehteä eikä edes lukea tuota juttua kampaajalla, koska tiedän asian muutenkin.

Akateemisesta maailmasta on liikkeellä kummallisia mielikuvia, enkä ole omaa kokemustani vastaavaa kuvausta koskaan tavannut. Muistelimme tuossa Facebookissa erästä tunnettua häirintätapausta – onhan se “hyvä”, että jotain on tai muuten fiktion taitajat vaikuttaisivat ihan pelleiltä yliopistosta kirjoittaessaan.

Omalla akateemisella taipaleellani olen kohdannut voittopuolisesti myönteistä kanssakäymistä, yhteistyötä ja suoranaista avunantoa. Miksi kampittaa ihmistä, jolla voi huomenna olla menossa projekti jossa haluan olla mukana? Miksi vähätellä toisen tekemisiä, ellen halua että hän tekee saman minulle?

Tosin olen siinä uskossa, että ihmiset ihan silkkaa kiltteyttään vinkkaavat artikkeleita, kirjoja ja konferensseja toisilleen, suosittelevat toisiaan esiintyjiksi tilaisuuksiin ja viitteiksi kolmansille osapuolille. Vaikka mekin joudumme tekemään tätä rahasta, on tieteellinen tutkimus nyky-Suomessa niin hankalaa, että ei tätä kukaan jaksa ilman vilpitöntä kiinnostusta. Miten syvällisesti sen sitten kukin kokee elämän tarkoitukseksi, vaihtelee. Joka tapauksessa meistä on hauskaa nähdä muidenkin onnistuvan.

Saamaani myönteiseen huomioon voi vaikuttaa sekin, että kuoleman kanssa häärätessäni en ole suora uhka juuri kellekään. Meitä ei ihan hirveästi kussakin oppiaineessa ole. (Tähän väliin saarna kuolemantutkimuksen kokoavien järjestöjen ja tilaisuuksien merkityksestä.) Toisaalta olen ollut mukana upeissa projekteissa, joista on syntynyt mielestäni tärkeitä tuloksia, kuten kirjoja ja seminaareja. Vähäiset sosiaaliset taitoni eivät yksin riittäisi heivaamaan minua minnekään – kyllä näissä on ollut ihan asiasta kyse ja siitä, että yhteistyötä tarvitaan.

Totta kai kaupungilla kuulee kaikenlaista. En ole naiivi, tiedän että yliopistoissakin häärää kaikenlaista porukkaa, joka ei aina ole vain yhteisen hyvän asialla. Joskus tämä voi johtua kapeasta tiedenäkemyksestä, joskus oman oppiaineen tai oppilaiden eteenpäin viemisestä muiden kustannuksella. Joskus vain lyhytnäköisyydestä: synergia ei ole kaikille tuttu asia vaikka se muutama vuosi sitten muotisana olikin.

Väitän silti, että tutkimus on joukkuelaji, vaikka joukkueiden määrittely onkin joskus pihafutiksen tasoista: “Hei toi oli meidän maali, pelaa sinne päin!” Huomisaamuna joukkueet voivat olla toiset, mutta samalla kentällä kuitenkin jatketaan. Tekisi mieli lopettaa imeliin kiitoksiin kaikille niille, joiden kanssa olen saanut pelata, mutta tuskin tässä on edes ensimmäisen puoliajan loppu käsillä, joten eipä herpaannuta siellä 🙂

Supernaisia ja muita olioita

Olin juuri hiljan ajatellut, että tietyntyyppisille lehtijutuille pitäisi asettaa haittavero: nimittäin jutuille, joissa enemmän tai vähemmän tunnettu henkilö kertoo minuuttiaikatauluistaan ja kuinka hän rakastaa joka hetkeä.

Ei niin ettenkö epäilisi sen joidenkin kohdalla olevan tottakin. Käteen sattui Me Naiset 38/2011, jossa yhteiskuntahistorian oppiaineen kautta tuttu Pilvi Torstikin esiintyi yhdessä jutussa. En tunne häntä hyvin, mutta tarpeeksi tietääkseni että hän ei ole lainkaan feikki.

Nuorempana ahdistuin kovastikin tästä juttutyypistä ja joskus oikeasti tuntemistanikin ihmisistä. Suurin osa näistä supernaisista ei edes syö psyykenlääkkeitä, saa burnouteja tai pilaa perhe-elämäänsä. On vain ollut pakko hyväksyä, että me ihmiset olemme hyvin, hyvin erilaisia.

Tiedän, ettei kukaan perheellinen tohtoriksi väitellyt voi tosissaan väittää olevansa erityisen veltto tai laiska. Olen häslännyt politiikassa, ollut perustamassa tieteellistä seuraa ja muuta sellaista. Tuntuu vain, että minulla on vuorokaudessa vähemmän tunteja kuin muilla.

Jos kuvailisin päiväohjelmaani – “voi ei kun jokainen päivä on erilainen!” – niin se menisi jotenkin näin. Kippaan kersat kouluun ja päiväkotiin, ajelen metrolla keskustaan. Jos oikein intoudun, selaan Metro-lehden. Laitoksella avaan tietokoneen ja räplään sähköposteja ja Facebookia. Kummankin avulla teen myös oikeita töitä. Jos olen jäänyt kotiin etäilemään, saatan saada kirjoitettua jotain ihan oikeasti. Työhuone on kätevin juuri suhdetoimintaan ja opetuksen suunnitteluun, pitkää tekstiä siellä ei oikein synny.

Voi olla, että työhuoneen sijasta menenkin arkistoon, se vaihe olisi nyt menossa jos olisi. Jos olen ihan hurjan sosiaalinen, lähden lounaalle tai kahville (jota tosin en juo) kollegojen kanssa. Molempia en välttämättä jaksa samana päivänä, ei niin että seurassa olisi vikaa.

Sitten tenavien nouto, kotiin, ruokaa, puuhaa, ollaan yritetty ulkoilla vielä illalla mutta keksiihän siihen aina syyn olla menemättä. Iltatoimet ja nukkumaan. Joskus luen jotain ellen ole taas kerran tietokoneella.

Niinä viikkoina kun lapset ovat isällään vietän suht paljon aikaa ihmissuhteeni kanssa, joka energisempänä saa minut joskus jopa lähtemään jonnekin. Pari kertaa kuussa, peräti. Ja hei, mieletön energiapaukku, käyn saaristomerenkulun kurssia työväenopistossa. En ole vielä lintsannut kertaakaan (kolme kertaa on ollut se). Ja satunnaisesti käyn uimassakin, muutama viikon putkissa. Säännöllisesti kaiketi, sehän on terveellistä.

Paasasin juuri tänään kirjoittamiskurssilla opiskelijoille omien työtapojen realistisesta havainnoinnista ja omaan ominaislaatuun sopeutumisesta. Tiedän mistä puhun. Ihminen voi tehdä sen minkä pystyy, mutta voivottelemalla enemmän perään jää tekemättä se vähäkin.

Kukaan itseään kunnioittava ammattilainen ei diagnosoisi minua miksikään, mutta on ollut kiinnostavaa lueskella erilaisista neurologisista tiloista kertovia juttuja. Heikkous voi olla myös vahvuus. Vaikka päähän menee liikaa informaatiota ja se on keskimääräistä huonommin lajiteltavissa, sama pää keksii ja yhdistelee asioita hyvään tahtiin. Kroppa ei liiku sukkulana pitkin kaupunkia eikä ole rahkeita olla koko ajan ihmisten seurassa, mutta jostain se työnteon näköinen asia aina putkahtaa.

En usko kuuluvani vähemmistöön, vaikkakin mielestäni syrjittyyn ihmisryhmään. Nykyajan normaalius on sitä, ettei halua eikä ehkä kestäkään olla yksin. Ja yhdessäolon pitäisi todellakin olla seurustelua, ei sovi vain jurnuttaa nurkassa omiaan pusaten.

Osa geeneistäni tulee sieltä Havukka-aholta, mutta on toisaallakin sukupuussa puhuttu jopa kirouksesta. Kun suksi ei luista. Ehkä yliopistoympäristö sopii juuri tälle ominaisuuksien yhdistelmälle. Ainakaan en ole kokenut olevani kirottu vaan siunattu, työllä jota jaksan tehdä ja aina siitä innostua.