Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.