You are currently browsing the category archive for the ‘kirjallisuus’ category.
Monelle meistä tuli kotiin yllättäen ja pyytämättä Seura-lehti. Toivuttuani järkytyksestä tutustuin tähän journalistiselta tasoltaan sangen keskinkertaiseen lehteen. Edukseen erottuu “Hyvä fiilis” (?)- palstalta psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin Hannu Lauerman haastattelu aiheesta viha ja aggressio.
Lukekaa koko juttu itse jos kiinnostaa, mutta tämän haluan jakaa sitaattina tässä: “Internetin keskustelupalstat ovat vessanseiniä, joihin voi nimettömästi purkautua. Keskustelua niissä ei käydä, vaan kirjoittajat tyydyttäytyvät mielensisäisesti. Esimerkiksi kateutta tunteva ihminen panettelee viemäripalstoilla toisia ja ottaa itselleen asiantuntijaroolin. Hän yrittää sillä tavoin pärjätä omien vaikeiden tunteiden, kuten kaunan, kateuden ja pelon kanssa. Tasapainoisesti kehittynyt ihminen ei mene nettiin raivoamaan ja vihaamaan.” (Seura 17/2012, s. 66.)
Moni varmaan ajattelee “maahanmuuttokritiikkiä” puolin ja toisin tässä yhteydessä, mutta kyllä monet mammapalstojen keskustelutkin menevät tähän kategoriaan… Onhan naisruumis toistaiseksi ainoa tapa ihmiselle lisääntyä, ja yhteiskunnassa, jossa naisilla on suhteellisen paljon vapauksia voi syntyä käsitys, että äitiys toisi naiselle huomattavastikin valtaa. Asiantuntijuutta nyt ainakin.
Ajatus siitä, ettei tajuaisi lapsenpäästöopista ja imeväisten hoidosta kovin paljon, vaikka on näiden asioiden kanssa tekemisissä, on monelle varmaan tuskallinen. Oikeiden asiantuntijoiden edessä koettu epävarmuus puretaan toisiin samassa tilanteessa oleviin.
Tämä on asiantuntijoiden yhteiskunta, oikeiden ja tekosellaisten. Tilastomatematiikka on kiehtovaa, mutta useimmille ihmisille liian vaikeaa. Kausaalisuhteet eivät aina ole mallia “tosta poikki ja tohon jengat”. Se, että jostain asiasta on voimakkaita tunteita, ei tarkoita, että kannattaisi alkaa ratkoa sitä kotisohvalla.
En tiedä, ovatko viha ja aggressio sinänsä lisääntyneet, kuten Lauerman haastattelun otsikko kysyy. Aiheuttajat ovat kuitenkin osin toiset. Kenties menossa on samanlainen murroskausi kuin maatalousyhteiskunnan muutos herätysliikkeiden huippuaikaan; Juha Siltala on kuvannut tätä teoksessa Suomalainen ahdistus. Monia ihmisiä selvästi ahdistaa ja silloin etsitään yksinkertaisia totuuksia ja toisaalta tukeudutaan “isoon kirjaan”. Nykyään se taitaa olla internet, jota voi tulkita yhtä villisti kuin Raamattua konsanaan.
Tämä ei ole KD:n hihhulisiiven kannanotto vaan vakava toivomus ainakin kaikille vuotta 1950 edeltävän ajan historian tutkijoille, nykyajan yhteiskunnallisille keskustelijoille ja niille, joita kiinnostavat luterilaisuus, suomalaisuus ja sen kaltaiset asiat.
Muistin tämän velvoitteen lukiessani Niko Huttusen teosta Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa (SKS 2010). Huttunen tutkii Raamattuun pohjautuvaa sodan tulkintaa ja kielenkäyttöä sekä punaisella että valkoisella puolella.
Erittäin avartavaa ja nyky-Suomeenkin sijoitettuna valaisevaa. Esivallan käsite on suoraan Raamatusta, mutta mitä esivaltaa on toteltava, se on toinen kysymys. Sortovuosina kuilu repesi tässä suhteessa, eikä kuroutunut umpeen kokonaan oikeastaan koskaan. Omatunto voi poliittisista syistä olla toinen kuin laki. Lakien kunnioittaminen taas riippuu siitä, tunnustetaanko niiden säätäjä lailliseksi hallitukseksi, muun muassa.
Teoksen apokalyptiikkaa koskeva luku on poliittisen retoriikan kannalta hilpeää luettavaa. Tai olisi, jos apokalyptiikkaa viljelevät poliittiset tai sellaisiksi mielivät toimijat olisivat aina vain harmittomia suunpieksäjiä. Apokalyptiset visiot vetoavat ihmisiin niin kovasti, että vaikka alkuperäinen tilanne olisi ihan tavallista maailman muuttumista, siitä saadaan helposti väännettyä viimeinen taisto ennen paratiisin tuloa maan päälle. Paha pitää tietenkin ensin tuhota viimeiseen asti. Kuulostaako tutulta?
Oleellista on ymmärtää, että vielä 1900-luvun alkupuolen Suomessa Raamattu tunnettiin, joskus erittäinkin hyvin eikä vain kirkon piirissä. Kuten virret osattiin ilman virsikirjaakin, koska kirkossa käytiin säännöllisesti, myös Raamattu kirjana oli ainakin osittain tuttu. Monessa kodissa ei muita kirjoja juuri ollutkaan.
Olen usein vinoillut opiskelijoille, että jos haluatte tutustua suomalaiseen kulttuuriin, lukekaa Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Raamattu. Useimmat sitaatit ja sanonnat juontavat jotain kautta juurensa niistä. Maamme-kirja siihen päälle ja alkaa olla kohtalainen yleissivistys koossa, ainakin jos arkikieltä ja -elämää haluaa tutkia.
Raamatunluku on monelle pelottava askare. Ajatellaan, että siitä tarttuu jotain yltiöpäistä ihmiseen – voi jopa tulla uskoon. Voin kokemuksesta sanoa, että huoli on liioiteltu. Erosin kirkosta 16-vuotiaana, eikä tarvetta liittyä takaisin ole ollut. Näin siitä huolimatta, että tunnen kristinuskoa huomattavasti paremmin kuin monet kirkkoon edelleen mielisuosiolla kuuluvat. Tai juuri siksi.
(Muistan kun pari koulumme tyttöä ihan erikseen halusi tulla uskoon. Rippileirillä he olivat kuulemma rukoilleet koko yön ja tämä ihme oli tapahtunut. Raamatun analyyttinen lueskelu ei yleensä aiheuta samanlaista reaktiota.)
Huttusen teoksen kaltaiset apuvälineet ovat usein tarpeen, kun jonkin aikakauden Raamatun ymmärtämistä aletaan pohtia. Teologit osaavat arvioida eri raamatunkäännöksiä paremmin, samoin aikakauden seurakuntaelämää. Ei siis kannata uskoa sokeasti oman rippiruttunsa sanomaa ja lähteä siitä arvioimaan 1800-luvun lopun maailmankuvaa. Tärkeää on tuntea Raamatun keskeiset osat, yhtä kaikki.
En todennäköisesti tule lukemaan artikkelikokoelmaa Pimppini on valloillaan. Siinä on kuulemma rupisia riimejä ja karmeita tarinoita “naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä”. En usko, että perusasia on muuttunut niissä 25 vuodessa, joiden aikana olen tämäntyyppisiä tekstejä tavaillut. Ei herkkä ihminen aina vaan jaksa.
Olen paljon miettinyt sitä, miksi en ole kohdannut erityisen rajua seksuaalista väkivaltaa, vaikka olen elämäni varrella ns. altistanut itseni tilanteille. En ole aina ymmärtänyt antaa. “Jaha, ei seksiä”, on ollut kommentti rajuimmasta päästä. Maassamme on paljon aika omituisia ja sekaisinkin olevia miehiä, joille tämä havainto ei ole erityinen ongelma. Hurraa heille.
Satunnaiset lääppijät ovat toki seurailleet vanavedessäni näihin päiviin. Kaiketi pitäisi tällä trippimittarin lukemalla olla siitä hieman tyytyväinenkin, mutta viha on väsyttävä tunne. Ei ole kivaa joutua tilanteeseen, jossa suusta pääsevät sanat “tee toi uudestaan niin mä tapan sut”. Tyhjää uhoahan se on. Tuskin pystyisin aiheuttamaan edes pysyvää vammaa. Toiminta on kuitenkin noihin sanoihin loppunut ja ilme on ollut vilpittömän hämmästynyt. Eikö neutraali keskustelumme viitannutkaan sen jatkamiseen kopeloinnilla? No, ei. Ei nyt eikä 25 vuotta sitten.
Kuitenkin moni nainen kohtaa paljon ikävämpiä tilanteita ja jopa parisuhteessaan. Kaikki miehet eivät miellä naistaan rakkautensa ja suojelunsa kohteeksi, jota vastaan käden nostaminen on mahdottomuus; mikään verbaalinen tai edes fyysinen ärsytys ei tätä reaktiota voi saada aikaan. Mistä nämä miehet tulevat? Keitä he ovat? Onko sillä väliä?
Kamppailulajien harrastajat ja väkivaltaan muuten perehtyneet miehet arvioivat, että väkivaltatilanteen synnyssä on 10 prosenttia onnea ja 90 prosenttia asennetta (luvut voivat vaihdella mutta suhdeluku on yleensä tuota luokkaa). Tämä on tyly arvio siirrettynä naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan. Voiko niin edes tehdä? Olisiko se sen sanomista, että väkivalta on sittenkin naisen oma vika? Tarkoittaako se miesten kesken, että on ihan oma vika jos saa snagarilla turpaansa? Vai voisiko sitä jotenkin hyödyntää?
Minua on monesti ihmetyttänyt se, miten seksuaalisuutta ja varsinkin sen kielteisiä puolia käsittelevissä jutuissa eri puolilla mediaa ei mainita miehiä kuin tekijöinä. Kukaan isä, veli tai rakastettu ei koskaan lohduta naista. Kukaan ei koskaan auta käytännön asioissa. Nainen tavallaan joutuu pois myönteisten mieskokemusten sfääristä, kun hän kohtaa kielteisen kokemuksen. Onko tämä todellisuutta – lähipiirin miehet eivät pysty kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa kokenutta naista – vai ainoastaan tapa kertoa näistä asioista?
Eihän se apu aina ole sitä mitä toivotaan. En ole koskaan lähettänyt ketään hakkaamaan huonosti käyttäytyviä miehiä, vaikka tarjottu on. Tiedä sitten, jos olisin tullut niin pahoin pidellyksi, että kyseessä olisi ollut poliisiasia. Mitä hyvitystä olisin kokenut saavani? Mahdollisesti ritarini olisi itse joutunut oikeuteen ja hyvänä päivänä minä yllytyksestä.
En ole oikein sitäkään koulukuntaa, että pitää itse osata varoa. Vaikkei niin varoisikaan, ei useimmille tule kuin korkeintaan paha mieli toikkaroinneistaan tuolla ulkona. Sen kyllä haluaisin tietää, millaiset naiset ovat seksuaalista väkivaltaa käyttävät miehet kasvattaneet. Ylisuojelevat mammat, joiden poika on aina oikeassa ja saa ottaa synttäreillä kakkua ensin? Välinpitämättömät pimatsut, joiden pojissa elää katkeruus läheisyyden puutteesta? Ja isät – millainen malli on tullut annettua? “Kaikki naiset on huoria” on sellainen kiva oppi elämään niin tytöille kuin pojillekin.
Pelkkä puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin tai vallankäyttöön suhteellisen abstraktilla tasolla ei riitä. Ei myöskään väkivallan kokemusten esille nostaminen julkisuudessa, vaikka se monesti valaisevaa onkin. (Tosin kokija altistaa itsensä sellaiselle skeidanheitolle, ettei moni varmaan viitsi.) Kyllä tämäkin on meidän kasvattajien asia. Emme voi ajatella, että lapsemme ovat ainutlaatuisia ja viattomia, ja että heistä ihan muuten vaan kasvaa kunnon ihmisiä, jotka käyttäytyvät kunnolla toisia kohtaan. Näitä asioita täytyy ajatella, niistä täytyy puhua. “Toista ihmistä ei saa koskea jos se ei halua” on lause, jonka päästän suustani viikoittain. Suosittelen kaikille, varsinkin pienten poikien vanhemmmille.
Etunimillä on suuri kulttuurinen merkitys. Mihin sukupolveen kuulut, mihin yhteiskuntaluokkaan vanhempasi sinut sijoittavat. Jotkut lapset nimetään lempiasioiden, aatteiden tai ihanneihmisten mukaan. Jotkut nimeävät itsensä aikuisina uudelleen.
Harva vanhempi nimenomaan haluaa lapsensa saavan mahdollisimman tavallisen nimen. Muoti on kuitenkin muutakin kuin tietoisia valintoja. Useammassakin perheessä on lapset Niko ja Ne(e)a, vaikka aikanaan arveltiin että eihän sennimisiä montaa ole. Ella ja Emma, Onni ja Ville. Kuulostavat hyvältä. Ulkomaillakin saatetaan lausua suunnilleen oikein.
Sukupolvet tulevat esille nimissä. Eila-nimen suosio romahti 1950-luvun jälkeen, toisaalta Sari sai vasta ilmaa siipiensä alleen tuolloin. Tiedot perustuvat Väestörekisterikeskuksen nimipalveluun – jokainen voi tarkistaa oman nimensä sieltä.
Tuli mieleen kirjoittaa aiheesta, koska kävimme huumorimielessä keskustelun, minkä niminen esimies olisi merkki epäonnistumisesta. Ihmisenhän pitäisi jonkin perusloogisen ajatusmallin mukaan saada sen verran aikaan, että nuoremmat eivät hypi silmille. (Keltä onnistuu, keltä ei.)
Päädyttiin siihen, että Jomi olisi varmaankin se vihoviimeinen esimies. Sen nimisiä on maassa reilusti alle sata, ja nimi on ilmeisesti hieman yleistynyt viime vuosina. (Lapseni päiväkodissa on yksi, mukava poika toki.) Eivät Jami tai Jimi ennen vuotta 1975 syntyneille välttämättä myöskään tulisi ensiksi mieleen esimieshahmoina. Muutama vuosi sitten Jani olisi aiheuttanut vastaavan reaktion.
Minkä miellämme lapsen nimeksi, se vaihtelee aikojen myötä. Meillä koulutetuilla keskiluokkaisilla tuppaa nykyään olemaan koossa 1960-luvun hallitus, kun lapsemme tapaavat: Oiva ja Aarne, Tuure ja Eero… Emmekö pelkää “vanhoja” nimiä? Emmekö uskalla keksiä uusia? Onko mielikuvituksekas nimien antaminen jotain, mikä ei meille kuulu?
Mari Mörön kirjassa Kiltin yön lahjat oli tyttö nimeltä Siia Semelia Joeliina. Sitäkö me pelkäämme? Yosefiina Samantha Näätää?
Pahkasika pilaili aikanaan lasten nimillä paljonkin – muistan aina, että Melena tarkoittaa veristä ripulia. Senna voi viitata Ayrtoniin tai sitten samoin suolen toimintaan vaikuttavaan teehen. Naisen nimeksi kumpaakin on annettu vuoden 1980 jälkeen.
Omat poikani ovat Olavi Armas ja Eino Kalervo. Kuittaan asian toteamalla, että suvusta on nimet ja olen viettänyt liikaa aikaa sankarihautausmailla. Molemmat ovat nimistään ylpeitä ja ihmiset ovat tykänneet. Suosittelen. Varsinkin herra Tuplakielto on nimensä veroinen…
Sunnuntain Hesaria en ole vielä uskaltanut avata. Taas siellä on mitä sattuu annettu nimeksi viattomille pirpanoille, grr. Se, että joku nimeäisi lapsensa parasta tarkoittaen mutta toisin kuin minun ja kaltaisteni maku sanelee, on ajatuksellisesti vaikeaa… aivan samoin kuin joku pitää minua aivan pipovammaisena, kun tuollaiset pappanimet lapsilleni annoin.
Vive la différence? Ehkä niinkin. Tulen silti lievästi ärtymään, jos joku Rihanna aikanaan lyttää julkaisuni…
Miten saa parhaiten tietoa menneisyydestä? Millaiset aineistot ja tutkimusmenetelmät kertovat totuuden tai ainakin sinne päin? Tällaisia kysymyksiä historiantutkimuksessa on pyöritelty pari sataa vuotta.
Sivuutan Leopold von Ranken nyt tässä täysin, en ole hänen sielunelämänsä asiantuntija. Sen sijaan olen pitänyt kuluvalla viikolla kaksi enemmän tai vähemmän muistitietoaineistoihin keskittyvä luentoa, joten samalla vauhdilla siitä.
Ihmisen muisti on tietenkin hatara. Satuin näiden luentojen alla lukemaan Siri Hustvedtin teoksen Vapiseva nainen, jossa käsitellään osin samaa teemaa. Hustvedt ei koskaan saanut selville, mikä mahdollisesti piilevä muisto sai/saa hänet vapisemaan (pääasiassa neurologinenkaan selitys ei ole poissuljettu).
Hän käy teoksessa läpi muistojaan; osan hän tietää muistavansa väärin. Lapsuusmuisto sijoittuu mielessä väärään rakennukseen, koska hän ei muista alkuperäistä, vain sen, jossa on myöhemmin viettänyt aikaa samojen ihmisten kanssa. Tiedän tunteen: ensimmäinen lapsuudenkotini sijaitsee tässä lähellä, mutta siellä ei näytä alkuunkaan sellaiselta kuin muistan. Olen tietysti yli puoli metriä pidempi ja puut ovat kasvaneet, mutta paikka sijaitsee paljon monitahoisemmalla tavalla vain minun mielessäni.
Muistitietoa on pidetty tällaisista syistä hyvin epäluotettavana historian lähdeaineistona. Vaikka ihminen ei sattuisikaan tietoisesti valehtelemaan, muisti on petollinen. Lisäksi ihminen pyrkii normaalisti esittämään itsensä, jos ei hyvässä niin ainakin siedettävässä valossa. Osuutta myönteisiin asioihin liioitellaan ja kielteisiin vähätellään.
Tarinankerronta sinänsä muuttaa muistia. Me muokkaamme hajanaisista tapahtumista kokonaisuuden, jossa voi olla selkeitäkin syitä ja vaikuttimia, vaikka emme oikeasti tietäisi niistä mitään. Ja nyt ei tarvitse edes lähteä Hayden Whiten tielle; todettava vain on, että meillä on tietyt kertomisen keinot käytettävissämme. Muistin raakadata jäsentyy niiden mukaan ja suusta tulee vielä muokatumpaa tavaraa.
Muistitietohistoria ei ole tästä kerronnallisuudesta moksiskaan, päinvastoin. Juuri se, miten asioista kerrotaan voi paljastaa sen, miten ne todella olivat. Tai ainakin, miten ihminen ne on kokenut. (Miksi muuten aina tapahtumaketjut ovat jotenkin tärkeämpiä kuin se, millaisen fiiliksen ne jättivät? Onko tämä minun päähänpinttymäni vai muidenkin?)
Suhteeni muistitietoon on monipolvinen. Suomalaisen sanaristikon historia-projektissa tein lukuisia haastatteluja, mutta ei se varsinaista muistitietohistoriaa ollut. En rohjennut analysoida tilaajatahon edustajien sanomisia kovin tarkasti, toki selvitin asiatietoja muutenkin.
Väitöskirjassa käytin muistitietoa vähän ja juuri siten, kuin sitä ei kai pitäisi käyttää eli “kuvituksena”, kivana pikku lisänä muille aineistoille perustuvassa työssä. (Ja pyytelin asiaa anteeksi pitkässä alaviitteessä.) Olisinko ollut suopeampi, jos minulle ei toistuvasti olisi tyrkytetty tätä aineistotyyppiä, “kun sinä nyt sitä sotaa tutkit”?
1990-luvulla näet Suomessa tapahtui suuri sotamuistojen renessanssi. Mikä oli aiemmin kuulunut yksittäisiin muistelmakirjoihin, Kaukopartio kaukana-tyyppiseen fiktioon, vuonna 1986 lopetettuun Kansa taisteli-lehteen ja satunnaisiin isien ja isoisien avautumisiin, tuli suureksi kansalliseksi projektiksi. Jos sodasta haluttiin jotain – tai ylipäänsä mitään – tietää, sitä tuli kysyä sotaveteraaneilta.
Minusta tuli tässä tohinassa suuri aikalaislähteiden puolustaja. Ei siksi, etten olisi tiennyt, mitä muistitieto on ja mitä sillä tehdään, vaan juuri siksi, että tiesin. Tutkimuskysymys rajaa aineistoja erittäin tehokkaasti. Jos halutaan tutkia, miten asiat sodan aikana nähtiin ja koettiin, käytetään sodan aikana syntyneitä aineistoja. Jos halutaan tutkia, miten asioita muistellaan nykyhetkessä – tai jos aineisto on syntynyt vaikkapa 1980-luvulla, niin silloin – käytetään muistitietoaineistoa.
Tämä on perusjako, joka saa varmasti monen nyanssien ystävän älähtämään. Eihän se noin yksinkertaista ole, ei olekaan. Muistitieto ei suinkaan ole tyhjä asiatiedoista, ja voi paljastaa paljon sellaista, mikä ei ole päässyt aikanaan ääneen ja päätynyt sen ajan lähteisiin. Kaikista asioista ei ehkä ole lainkaan oman ajan lähteitä, tai ne eivät kerro asioita, joita nykytutkija haluaa tietää. (Tämän takia möyrin nyt Kirkollisen kansanperinteen arkistoa.) Asioiden arvioiminen vuosikymmeniä myöhemmin voi olla erittäin kiinnostavaa ja myös tutkimuksellisesti antoisaa.
Minäkin luin muistelmia työni tueksi ja kävin pari kiintoisaa keskustelua kasvokkain, jotta osaisin kysyä aikalaisaineistoilta parempia kysymyksiä. Varsinaiset haastattelut, joita minun oletettiin tekevän työni rungoksi, jätin kuitenkin muiden huoleksi.
Kenties nämä aineistokysymykset eivät ns. suurta yleisöä tavoita saati kiinnosta. Historiahan on historiaa, teki sen miten hyvänsä? Mielestäni muistitietohistoria on kuitenkin aivan erityisen kiehtovaa, koska siinä tutkitaan ns. faktojen lisäksi kuvaa menneisyydestä ja tapoja esittää se. Tällä hetkellä – ja toivon pikaisia korjauksia jos olen väärässä – tehdään toistaiseksi vähän varsinaista muistitietohistoriaa toisen maailmansodan ajasta.
Kertauksen vuoksi: tarkoitan muistitietohistorialla muistitieton kerronnallisuuteen keskittyvää historiantutkimusta, en teoksia, joissa julkaistaan muistitietoa vain kevyesti toimitettuna.
Haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa pohdittaisiin sotatarinoiden rakennetta, vertailtaisiin niitä muissa maissa kerrottuihin tarinoihin, pohdittaisiin ehkä sodan kokemuksen yleistä esittämistä ja sen psykologiaa. Millainen merkitys sotatarinoilla on yksilölle, kerrottiin niitä julkisesti tai vain omalle itselle? Miten mielikuva omasta sodan kokemisesta muokkautuu vuosikymmenien aikana?
Tehkää, ellen minä ehdi tehdä ensin. Joskus, parin muun jutun perästä…
Joululomallakin voi saada läksyjä, kuten minä anopiltani. En ollutkaan tullut lukeneeksi Pimeyden ydintä (Mörkrets kärna), vaikka olin teoksen nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Kiitokset hienosta joululahjasta vielä kerran, oli avartavaa.
Teos kertoo (minun nähdäkseni) naisesta, suomenruotsalaisesta toimittajasta, lapsuudesta keski-iän kynnykselle. Uskon muuten, että noihin aikoihin keski-ikä alkoi hiukan aikaisemmin kuin nykyään jos moista vaivaa edes podettiin, aikuisuus saattoi riittää.
Pimeyden ydin ei naispäähenkilöstään huolimatta ole “naisromaani”, vaikka naisen elämän reunaehdot jonkin verran esille tulevatkin. Vuonna 1965, jolloin teos ilmestyi, oli muutakin sanottavaa, ainakin Marianne Alopaeuksella. Suomennos (Elvi Sinervon) tuli vuonna 1969. Siinäpä neljä vuotta, joiden aikana moni asia Suomessakin muuttui ja koko kansalle saattoi antaa käteen tällaisen kirjan.
Pimeyden ydin näyttää 1900-luvun alkupuolen (venytetään se nyt sinne 60-luvulle) suomenruotsalaisen, ruotsalaisen ja miksipä ei suomenkielisenkin eliitin ahtaan ja rasistisen maailmankuvan. Ranskalaisetkin saavat osansa. (Huomautan jo tässä vaiheessa tietäväni ihan hyvin, että on muitakin suomenruotsalaisia kuin eliittiä. Alopaeus ei kuitenkaan kirjoita heistä.)
Päähenkilö Mirjamin paras ja ainoa lapsuudenystävä maailmansotien välisessä Helsingissä on venäjänjuutalainen poika. Eihän se nyt oikein sovi, varsinkin kun tyttö alkaa jo varttua neidoksi eikä edelleenkään muista välitä. Pariisissa, aikuisiässä, Mirjam rakastuu algerianjuutalaiseen kommunistiin, jonka on tietenkin seikkailtava kohti suurempia kohtaloita ja Mirjam ymmärtää tämän oikein hyvin. (Myönnän porvarillisuuteni näissä ihmissuhdeasioissa.)
Enemmän kuin vain rasismista Pimeyden ytimessä on kyse monenlaisesta tajunnanahtaudesta. Suosikkikohtani on, kun Mirjamin ruotsalainen ystävä Gaby saa tietää, että heidän tuntemansa toimittaja on vain kansakoulun käynyt.
“Mutta eihän hänellä herran nimessä voi olla minkäänlaista assosiaatiokenttää! Hänhän ei kykene näkemään asioita oikeassa perspektiivissä, hänhän ei pysty sijoittamaan asioita niiden oikeihin yhteyksiin. Minä en voi käsittää miten hän selviää!”
Pimeyden ydin tarjoaa runsaasti aineksia herravihalle vielä nykyäänkin, vaikka osaamme – kai minäkin jotain eliittiä olen – peittää pahimmat älyttömyytemme suvaitsevaisuuden kuorrutuksen alle. Pikemminkin itseoppineisuuden ja “tavallisten ihmisten” oletetun aidon näkemyksen hyväksyminen on nykyistä valtavirtaa.
Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut kallojenmittailua keskuudessamme, vaan se, mikä oli muutama vuosikymmen sitten normaalia ajattelua suomenruotsalaisen eliitin keskuudessa, on nykyään olevinaan “kansan ääni” ja poliittinen muutosvoima. Hyvin on apinoitu, sanoisin pikemminkin. Vain koulutuksen lähtökohtainen arvostus puuttuu, vaikka tohtoreitakin lilluu mukana “maisterisjätkän” peräaallokossa.
Huvittavaa on tietenkin se, että ainakin Hufvudstadsbladetin suomenruotsalaisuus tuntuu ottaneen vähemmistöasian ajaakseen, ovathan suomenruotsalaisetkin vähemmistö. Niin virtaa vettä Vantaassa, vaikken asiaintilaa sinänsä kiistäkään.
Näiltä osin Pimeyden ydin on virkistävää luettavaa ja hyvä muistutus siitä, mitkä asiat ovat nykyään – vielä – paremmin. Sen sijaan (Wikipedian mukaan Simone de Beauvoirilta pöllitty) tajunnanvirtatekniikka kerronnassa tuntuu vanhentuneelta ja Mirjamin ihmissuhde- ja seksinäkemykset samaten.
Toisaalta, teoksessa kuvatuista miehistä ei kovin miellyttävään parisuhteeseen olisikaan. Vaikken allekirjoita ylivertaisen älykkyyden kiihottavuutta (ei ole kiva tuntea itseään koko ajan tyhmäksi), aivan pölvästikään ei mies saa olla, varsinkaan Alopaeuksen kuvaamalla itsetietoisen ahdasmielisellä tavalla.
Mirjam elää omana aikanaan poikkeuksellisessa vapaudessa ja onkin melkoisen vapaa päästään sikäli, ettei etsi miestä kohottamaan asemaansa ja/tai näytelläkseen häntä kenellekään. Siinä on naistenvaiva, joka ei tunnu katoavan, ja jota amerikkalainen viihde vain vahvistaa.
Joissain asioissa kylmässä Pohjolassa on muuten oltu Yhdysvaltoja edellä. Pimeyden ytimestä tulee ainakin minulle mieleen Erica Jongin vuonna 1973 ilmestynyt teos Lennä, uneksi (Fear of Flying). Siinäkin päähenkilö matkailee ympäri Eurooppaa, muistelee lapsuuttaan ahtaan porvarillisessa ilmapiirissä ja rakastuu epäsopivaan mieheen.
Jongin Isadora on kuitenkin sovinnaisempi ja riippuvaisempi siinä missä Alopaeuksen Mirjam on, Nemi-sarjakuvaa lainatakseni, “jylhä ja villi”. Kulttuuriero tämäkin.
Pimeyden ydin oli todellakin jo lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Siellä oli monia muitakin kirjoja, joita kukaan ei lukenut, en minäkään. Arvaukseni on, että osa niistä oli peräisin tätini hyllystä, kun hän aikanaan muutti Sveitsiin. Miksi lie hänelle päätynyt tällainen kirja? Lahjana vai seksikohtausten vuoksi?
Sillä lapsuudenperheeni ja myös tätini maailmankuva oli ja on yhtä ahdas kuin Alopaeuksen kuvaaman Mirjamin. Juuri tuo perhe- ja kotitaustan korostaminen oli erityisen säälittävää: vaikka sitä ei omalla kohdalla ollut, sitä voitiin huoletta palvoa muissa jos tällainen ihmeolento kohdattiin.
Tästä syystä hieman samaistuinkin teoksen päähenkilöön, vaikka tunnenkin itseni jollain lailla paljon vanhemmaksi kuin hän. Ehkä vähän väsyttää siksi, että pimeyden ydin on keskuudessamme edelleen; se on jopa laajentunut ja monimutkaistunut ja siksi vaikeammin voitettavissa.
Koska koittaa aika, jolloin ihmistä ei arvioida perhetaustan, koulutuksen saati etnisen alkuperän mukaan? Mutta aivan niin, pitäähän olla sitä “assosiaatiokenttää”.
Mitä naiset oikein haluavat? Edelleenkin tällä maapallolla on runsaasti paikkoja, joissa ei moista tarvitse kysellä. Menneisyydessä myös iki-ihana ja ainaviisas länsimainen kulttuurimme on uhrannut huomattavasti vähemmän voimavaroja asian pohtimiseen.
Kuitenkin juuri menneisyyteen sijoittuu paljon romantiikaksi luokiteltavaa kirjallisuutta. Lieneekö kyse projektiosta: suhteellisessa vapaudessa ja elämänvalintojen mahdollisuudessa elävät naiset haluavat kuvitella itsensä tilanteeseen, jossa vain prinssi (paremman puutteessa alempikin aatelinen käy) voi vapauttaa heidät ilkeän isäpuolen, luostarin tai silkan köyhyyden ahdingosta.
Romantiikka ei tietysti alun alkaen tarkoittanut vain erotiikkaa, vaan yleensä haavellista suhtautumista menneisyyteen, luontoon ja omiin tunteisiin. Oli tärkeää kokea, ei analysoida. Historiallisessa kirjallisuudessakin vedettiin (ja vedetään) mutkat suoriksi, jotta saatiin aikaan sopivia tunne-elämyksiä. Muistan esim. Jussi T. Lappalaisen todenneen, että sotahistorioitsijana Topeliukseen sopii hyvin hänen satusetä-lempinimensä.
Parisuhteet eivät ole ainoa mahdollinen romantisoinnin asia, eivät edes sodat. Ennen kuin runsas ja säännöllinen seksuaalisuus tuli normiksi länsimaisessa kulttuurissa, romanttisesti voitiin suhtautua myös uskonkilvoitteluun ja yleiseen pyhyyteen. Askeesi ei kuitenkaan ole nyt muotia paitsi ruumiinmuodon osalta.
Kyllähän me valistuneet ja kouluja käyneet ja näitä aineita lukeneet naiset tiedämme, että säätyjen välisiä avioliittoja solmittiin harvoin, vaikka se historiaromantiikassa klassinen aihe onkin. Ylipäänsä avioliittoja solmittiin harvoin vain puolisoiden omien mieltymysten mukaan ja jos solmittiinkin, mieltymykset saattoivat olla omaisuuteen ja asemaan liittyviä, siinä sai morsian olla kuinka susiruma tahansa ja sulhasella vakavia ongelmia henkilökohtaisen hygienian kanssa (vrt. Katariina Suuri jälkimmäisen osalta).
Avioliittojen ja joskus avioliiton ulkopuolistenkin suhteiden pääasiallinen tarkoitus oli jälkeläisten tuottaminen. Miten mielellään 12-vuotiaat morsiamet alistuivat itseään kaksi kertaa vanhempien sulhastensa alle, sitä ei vain kysytty (vrt. The Red Queen). On vaikeaa arvioida, miten tasalaatuista seksi on monestikaan ollut, vaikka molemmat osapuolet olisivat olleet siihen halukkaita. Nykyihmisiä vaivaavat monet turhat jumit päässä, mutta toisaalta meillä on paljon tietoa siitä, miten makean saa makeammaksi. Kumpi sitten voittaa kulloinkin – kekseliäitä on oltu ennenkin.
Ei seksuaalisuus toki ole koskaan rajoittunut vain avioliittoon ja aitoa halua on tunnettu: mistä muuten olisivat johtuneet huoruus- ja salavuoteusoikeudenkäynnit menneinä vuosisatoina. Harva historiallinen ja varsinkaan romanttinen romaani paneutuu näihin aiheisiin muuten kuin sivuhenkilöiden osalta. Pääparin on ainakin pyrittävä naimisiin, onhan se kuitenkin tietynlainen romantiikan huipentuma vielä nykyäänkin. Häämessuilla ainakin mielellään annetaan tällainen kuva, vaikka nykyavioliitoissakin raha näyttelee omaa rooliaan.
Asia sinänsä ovat vielä romanttisten, avioliittoon tai ei päätyvien suhteiden luonteet. Millaisia miehiä ja naisia ja tapahtumia onkaan kuvattu… Raiskausromantiikan helmi on tietysti Kathleen E. Woodiwissin Liekki ja kukka. Olen myös käynyt keskusteluja aiheesta onko Kaari Utrion Vaskilinnussa esitetty kuvaus Eirikin ja Theodoran viimeisestä kohtaamisesta Konstantinopolissa raiskaus.
Minusta se ei ole, vaikkei tietysti nätistikään tehty monen ihannesankarina pitämältä Eirikiltä. (Pahoittelen tekstin kryptisyyttä niiden puolesta, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.) Toisaalta kohtauksessa tulee esille se, mikä historiallisissa romaaneissa viehättää: ihmisten (ja erityisesti miesten) intohimoisuus ja ehdottomuus.
Tilanne syntyy siitä, että päähenkilöt ovat salavuoteilleet jonkin aikaa ja nyt Eirik tarjoaa Theorodalle avioliittoa. Tämä kuitenkin torjuu tarjouksen ivallisesti, hän ei minkään varjagisoturin matkaan lähde vaikka onhan se komeeta pitää sellaista rakastajana.
Noin 99,9 prosenttia nykymiehistä toteaisi, että pidä huora tunkkis. Eirik sen sijaan intoutuu “makaamaan” naisen, useaan kertaan ja erityisen väkivaltaisesti. Theodoran Utrio raportoi jossain määrin myös nauttivan tilanteesta.
Tarina ei suinkaan pääty tähän, vaan sen edetessä Theoroda tajuaa, kuinka Eirik on aina rakastanut häntä ja pitänyt hänestä huolta. Eirik on myös ainoa ihminen, joka todella tietää kuka hän on. Yhteinen lapsikin on siunaantunut. Loppu on monien vaiheiden jälkeen onnellinen ja nimenomaan nainen muuttuu ja pääsee yli traumoistaan, jotka ovat estäneet häntä rakastamasta. Mies ei ota lopullisesti nokkiinsa vaikka nainen laittamattomasti sanoikin.
Juuri tätä nykyihminen kaipaa: ikuista ja kaikkivoittavaa rakkautta. Ylipäänsä jotain ikuista ja kaikkivoittavaa, vaikka olemmekin tehneet parhaamme vapautuaksemme kaikesta ikuisesta ja ylittämättömästä. Me tiedämme, että menneisyydessä kaikki ei ollut paremmin, mutta emme ole aina kovin tyytyväisiä siihenkään mitä saamme. Ja vaikka olisimmekin, voihan aina kuvitella pikkuisen lisää.
Historiantutkimuksen keskeisin ongelma on yleensä se, löytyykö lähteitä. Jos emme ole täysin Pahkasian luonnosteleman Itä-Suomen diktaattorin Kimmo L. Sunkkilan linjoilla, eli “historia on runoiltava”, on hyvä olla ainakin jotain viitettä siitä mitä oikeasti on tapahtunut ja ollut olemassa.
Eri tyyppisistä johtajista ja merkkihenkilöistä niitä lähteitä eniten jää, joten historialliset romaanitkin kehittyvät usein heidän ympärilleen. Toki muutama hajatieto hallitsijasta silloin ja silloin on riittämätön kunnon tarinan kehittämiseksi, ja mielikuvitus astuu kehään.
Miten paljon kirjailija saa kuvitella? Tutkija voi pallotella lähdetilanteen kanssa ja antaa tylsiä “toisaalta mutta toisaalta”-lausuntoja. Ainakin jos häntä ei haastatella ja/tai haastattelua leikata sopivasti raflaavaa dokkaria varten… Tarinankerronta vaatii totuuksia, olivat ne miten hataralla pohjalla hyvänsä.
Joillekin tunnetuille tarinoille voi myös tuhahtaa, kuten Laila Hirvisaari Minä, Katariina-romaanissa. Katariina Suurenhan kerrotaan kuolleen tallissa etsiessään tyydytystä hevoselta. Sama tarina kerrotaan myös päähenkilönään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Maria Teresia. Hallitsijoita ja naispuolisia kumpikin, pakkohan on siis…
Romaanissa on kuitenkin paljon muutakin kuin tarina ja tarinan voi kertoa monella tavalla. Sosiaalihistoria on se, joka auttaa tekemään kruunupäidenkin historiasta elävää ja nyky(nais)lukijaa kiinnostavaa. Vaikkemme olisikaan kirjailujen ja brokadien lumoissa, aina välillä on kiva kurkistaa sinne kamariin silloinkin, kun siellä ei ole menossa valtataistelu ja/tai lemmenkiihko.
Ylipäänsä se, mitä nykyään pidetään yksityisasiana oli wanhoina huonoina aikoina mitä julkisin asia. Onko nainen hedelmällinen oli ihan yhtä dramaattinen asia kuin onko hän neitsyt. Nykyään monesti mietin, kun noita “ihania” kuninkaallisia häitä aina televisiostakin tulee, onko jollain klinikalla tutkittu sukusolut… nykyään ei enää ole pakko mennä tuurilla, jos kohta ei ole pakko mennä ihan niin pitkällekään varmistelussa.
Jos minä jotain inhoan niin anakronismeja (silloin kun pystyn sellaisen tunnistamaan). Esimerkiksi nykyaikana normina pidetty äidinrakkaus ei ole kaikkia naisia kaikkina aikoina vaivannut, tai ainakin monet muut seikat ovat menneet sen edelle. Varsinkaan lapsen kiintymyssuhdetta yhteen hoitajaan ei ole pidetty erityisen keskeisenä.
On varmasti liioittelua sekin, ettei tällaisia asioita olisi lainkaan ajateltu ja huomioitu ennen hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta historiallisen tiedon valtavirta puhuu sen puolesta, että lapsia voitiin erottaa vanhemmistaan hyvinkin nuorina ja varsinkin äidin ja lapsen läheinen suhde oli monesti köyhälistön etuoikeus.
Noin ylipäänsä tunteet ovat asia, jossa toivon suurta varovaisuutta kun niitä aletaan fiktiivistenkään hahmojen päihin ja suihin (muista paikoista nyt puhumattakaan) sijoittaa. Miksi ja mitä ihmiset pelkäävät ja rakastavat? Ovatko nämä kulttuurisia universaaleja vai aikaan ja paikkaan sidottuja? Tämä kysymys erottaa minusta hömpän ja vakavan kirjallisuuden tehokkaammin kuin aihepiiri sinänsä. Eli kirjailijan pitäisi olla samaa mieltä kanssani: sidottuja, aikaan ja paikkaan.
Historiallisia romaaneja on tietysti monenlaisia. Joillekin sodat ovat ainoa inhimillisesti kiinnostava asia muutenkin, joten sotaromaaneja siis luetaan. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, saan sotahommista tarpeeksi työn puolesta, joten luen mieluummin ns. naiskirjallisuutta.
Kuten naishistoria on edennyt suurnaishistoriasta ja kurjuushistoriasta (kai se on edennyt?!), on naishistoriallinen fiktiokin päässyt ihan kiinnostaviin asioihin käsiksi. Arkielämää on kaikilla ja suurnaisistakin voi kirjoittaa ihmisinä. Nyt tajuan, että olen tietoisesti etsiytynyt kunkin ajan mahdollisimman hyväosaisten tarinoiden pariin… kurjuudestakin saan tarpeeksi nykyajassa ja tiedän siitä menneisyydessä riittävästi.
Kurjuushistoriaksi riittää tietysti sekin, että useimmilla naisilla ei ollut juuri sanansijaa omissa kohtaloissaan. En osaa sanoa, kuvaako esimerkiksi Philippa Gregory Howard-suvun valtapelin sinänsä oikein teoksessa The Other Boleyn Girl, mutta hyytävää se on. Kunnianhimo tuntuu aika kauhealta asialta, jos sukulaistyttöjä määrätään vaihtamaan aviomiehensä rakastajaan jos tuo rakastaja on kuningas.
Toisaalta, monelle länsimaiselle nykyihmiselle mahtisivut ja kuninkaalliset ovat henkisesti ehkä läheisempiä kuin osaansa suosiolla tai pakosta tyytyneet rahvaan edustajat. Meidänhän ainakin pitäisi olla itseämme hallinnoivia autonomisia yksiköitä vai miten se meni. Mikään ei ole varmaa vaan kaikesta pitää taistella ja pyrkiä yhä ylemmäs…
Konferenssimatkan uuvuttavalla lopputaipaleella nappasin aseman kirjahyllystä sopivan lohtuviihteeltä näyttävän teoksen: The Red Queen, kirjoittanut Philippa Gregory. Harvojen englanninkielisten joukossa se vaikutti kirjalta, jossa murhattaisiin ihmisiä suht vähän. Plantagenetit ja Tudorit tuntevat tuhahtavat tässä kohtaa…
Olen tottunut siihen, että kauemmas länsimaiseen historiaan sijoittuvat romaanit luokitellaan viihteeksi – jos pääosassa on nainen, ne luokitellaan hömppäviihteeksi. Koska tällaiset romaanit ovat kuitenkin parhaimmillaan hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia, en ole pitänyt niitä arvolleni sopimattomana luettavana (ja kyllä, miten muuten voisi monien väheksynnän ymmärtää ellei oman arvokkaan lukuhistorian vartioimisena… making of class, by God).
Ilmoittaudun mielelläni Kaari Utrion faniksi, olkoonkin että hänen viime vuosien tuotantonsa on yhä enemmän lohtunamin tyyppistä romantiikkaa kuin kirpeää analyysia. Romantiikka voi tietysti esiintyä runsaanakin asianmukaisen historiakuvauksen rinnalla. Alan vain olla siinä iässä, että ”neito löytää ylvään sulhasen”-tematiikka ei ole ainoa kiinnostuksenkohde. Varhaisemmissa teoksissa on ainakin minun mielestäni enemmän ja monisyisempää kerrontaa.
Philippa Gregorylla on toisenlainen, kenties kritiikille vieläkin alttiimpi tapa lähestyä menneisyyttä, sillä hänen historiallisten teostensa henkilöt ja tapahtumat ovat – niin, historiallisia. Utrio kiertelee hovien laitamilla, Gregory käsittelee esim. The Red Queen-teoksessa Margaret Beaufortia, useimmille sanonee eniten jos nimeän hänet Henrik VIII:n mummoksi.
Tuntematta aikakauden lähdepohjaa tai ylipäänsä Englannin historiaa erityisen hyvin en edes yritä arvioida, miten oikea kuva Margaret Beaufortista syntyy. Kiehtova kuva se on: pikkutyttö joka haluaa olla Jeanne d’Arc ja kun ei voi olla, päättää olla Englannin kuninkaan äiti. Ruusujen sodan aikoihin asiassa oli monia mutkia ja liittolaisuudet menivät uusiksi kerran jos toisen, mutta hei, jos tietää Jumalan tahdon ja se sattuu olemaan sama kuin oma niin kyllä se siitä.
Ostin Lontoon-reissulta lisää Gregorya ja nyt on luettuna myös The Other Boleyn Girl sekä The White Queen. En juuri välitä kronologiasta näissä yhteyksissä, joten Anna Boleynin sisko Mary ja Henrik VIII:n toinen mummo Elizabeth Woodville eivät häirinneet toisiaan.
Varsinkin Mary Boleynin kohdalla, kun hieman googlasin ja vertasin Hilary Mantelin Susipalatsin tietoihin, tuli esille historiallisen romaanin suhde historian tulkintoihin. Oliko Mary Annan iso- vai pikkusisko? Oliko hän Ranskan kuninkaan rakastajatar vaiko eikö? Mantel lähtee siitä että oli, ja Wikipediakin, mutta Gregory ei. Onhan se loogista, että jos Anna vedätti Henrikiä neitsyydellä vuosikaudet, oli aiempikin nainen suht viattoman oloinen. Tai mistä minä tiedän…
Susipalatsi on ollut jonkinmoinen kirjallinen sensaatio, Booker-palkintoineen kaikkineen. Luin sen mielelläni minäkin, ja tuon ajan ihmisten erilaiset intohimot ja maailmat kävivät selväksi. Suomennokseen vain hikeennyin, kun löytää yhden virheen tai anakronismin, menee osa huomiosta jatkossakin niihin. The White Queen on ainakin jo suomennettu Gregorylta, mutta treenaan mieluummin englantiani.
Voi virheitä tietysti olla alkukielisissäkin teoksissa. Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ei ole niistä vapaa. Harmillisia typoja, massiivisissa romaaneissa niitä pidetään ymmärrettävinä mutta miksei voi palkata jotain ihmistä tsekkaamaan ne vielä kertaalleen?
Hirvisaaren kuva ikääntyneestä keisarinnasta sekä hänen nuoruudestaan on kiinnostava sekin. ”Muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan”… Kirjeenvaihto valistusfilosofien kanssa ei edennyt kovinkaan pitkälle käytännön tasolle. Olisiko muka pitänyt puuttua maanomistajien asioihin, niin! Ja kun iästä jo oli puhe, elämän katsominen taaksepäin ja monien haaveiden, ihanteiden ja toiveiden suhteellistuminen on jo tuttua. Ken kehtaa olla se ilkeä kirjuri ja muistuttaa.
Minulta on joskus kysytty, miksen itse kirjoita historiallista fiktiota. Onhan käsissäni aikakausi ja aihepiiri, josta varmasti löytyisi. Ainakin tietysti luen kaikki sota-aikaa sivuavat romaanit. Mutta en. Etsisin joka tapauksessa niitä oletettuja tai todellisia virheitä ja mitä omaan kaunokirjalliseen tuotantoon tulee, analysoin mieluummin kuin koetan keksiä juonen ja henkilöhahmoja.
Luen romaaneja pääasiassa niin kaukaisista ajoista, että suuret nykypolitiikan draamat on niistä jo näytelty. Viihdyn vapaa-aikanani myyttien maailmassa (varsinkin Gregory piipahtelee sinne taajaan), ja sitähän eri maiden kuninkaalliset alkavat jossain vaiheessa olla elleivät ole koko ajan. Onko ihmisen viihtymisen tarve huonokin asia? Vai pääseekö kuolemantutkija vähemmällä, vaikka ”luokkani lait” edellyttäisivät raiskauksista ja murhista lukemista? Tässä kohtaa taas asiaan eli kaukaisempaan menneisyyteen perehtyneet muistavat tuhahtaa…
ilonakemppainen 