kotikukkii

Koti kukkii. Iloa huonekasveista ympäri vuoden. Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, Helsinki 1981. “Koti kukkii perustuu aineistoon, jonka on luovuttanut Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab:lle Dorling Kindersley Ltd, Lontoo. Suomennos: Esko Puupponen. Vastaava toimittaja: Hannele Hietala.”

Ja höpön löpön. Kesäsää on iltapäivälehtien vakioaihe suunnilleen vuoden ympäri. Meteorologia ei ole edistynyt ihan samassa tahdissa kuin näiden lehtien tarve uutisoida edes jostakin, joka kiinnostaa kaikkia.

Vai kiinnostaako? Kuinka moni meistä oikeasti, käsi sydämellä ja kautta kiven ja kannon kaipaa kovin pitkää hellekautta? Mitä helteillä oikeasti jaksaa tehdä, paitsi hankkia nestehukan ja ihosyövän? Uimavesien lämpeneminen poislukien niistä ei ole niin suurta riemua kuin asiasta nostetun kohun perusteella uskoisi. Poikkeuksia toki on eikä lämmin luita riko, mutta useimmat meistä haluaisivat kyetä nukkumaan yöt ja tekemään päivällä jotain löhöämisen lisäksi. Iki-ihanissa kesätapahtumissakin iskee turnausväsymys suhteellisen nopeasti, ellei välillä pääse viilentymään.

Viljelyksen kannalta sää on tietysti tärkeä asia. Ennen juhannusta sataa laariin ja sen jälkeen laarista pois. 150 vuotta sitten halla oli elämän ja kuoleman kysymys eikä siitä maanviljelijä pidä vieläkään. Ei kyllä paahtavasta ja pilvettömältä taivaalta porottavasta “unelmien kesästäkään”. Kotipuutarhurikin toivoo kohtuullisen vaihtelevaa, ei ääri-ilmiöitä.

Milloin helteistä ja hehkuvasta auringosta tuli ihmiselämän kohtalonkysymyksiä? Epäilemättä matkailun ja vapaa-ajan jos kohta ruumiinkulttuurinkin tutkijat osaavat vastata tähän paremmin. Kun rusketus ei enää ollut merkki pakosta tehdä työtä ulkona vaan vapaudesta oleskella ulkona vapaa-ajalla, suhde luonnonilmiöihinkin muuttui. Mainitun agraarielämän merkityksen väheneminen nosti kaupunkilaisten lomasään viljelijän toiveita tärkeämmäksi.

Kesäloman sää on tietenkin tärkeä asia – jos oli suunnitelmissa ulkoilmaelämää, ei tarvitsisi sataa koko aikaa vanhoja ämmiä parireet perässä. Onnekkailla on lomaa kuukausi tai ylikin, monella pätkäeläjällä muutamia päiviä tai ei lainkaan. (Tutkija ei ole lomalla koskaan mutta työpisteen voi siirtää luonnon helmaan.) Mutta voiko lomasta nauttia muutenkin kuin säässä +25, aurinkoista, tuulta 0-1 metriä sekunnissa?

Kesämuoti ja “rantakunto” ovat osa tätä ajatuksellista syheröä. Pitää tarjeta hihattomissa ja mieluiten lahkeettomissakin vaatteissa; pitää näyttää hyvältä puolialastomana. Eikö meidän hyljemallisten rantakuntoutujien pitäisi oikein odottaakin sateista kesää? Saa pitää sitä turvallista villapaitaa…

Kesäpuhe on hyvin erikoista lajia. Koskaan ei ole hyvin. Ennen juhannusta Suomessa on harvoin kovin lämmintä, mutta toisaalta monen mielestä kesä on juhannukselta ohi, koska yöt alkavat pidentyä. Koska kesä siis on? Unelmissa?

Minulla on ollut tähän saakka upea kesä. Mökkipiha on ollut harvinaisen märkä, johtuen kaiketi lumisesta talvesta ja viileästä keväästä. Sen vastapainoksi olemme saaneet ennennäkemättömän luonnonkukkien runsauden. KATSO KUVA.

… tai sitten ei. Omasta mielestään kyllä, mutta artisti, oli ala mikä hyvänsä, voi olla toista mieltä.

Tämä tuli mieleeni kun seurasin erään Facebook-kaverini pohdintaa sarjakuvataiteilijan suhteesta yleisöön. Tai pikemminkin suhteesta yleisön antamiin strippi-ideoihin. Koska ne ovat niin nerokkaita, taiteilijan olisi syytä toteuttaa ne pikimmiten, mieluummin huomiseen lehteen… Koska ne aina piirretään edellisenä päivänä, tietenkin.

Musiikkifanien outo käytös on tunnettua ja vitsin aihe. Ne on myyneet itsensä, eka demo oli paras ja joka tapauksessa kaikki on paskaa paitsi se mitä minä kuuntelin 15-vuotiaana. Se yksi livekeikka oli hyvä mutta sitten vaihtui basisti ja kaikki on ollut tomua ja tuhkaa sen jälkeen.

Myös akateemisilla aloilla voi olla faneja. Suurin seuraajajoukko on tietysti alojensa onnistuneilla popularisoijilla, mutta myös kunkin alan aktiivisia harrastajia voinee kutsua faneiksi. Ainakin käytöksen perusteella. Omasta mielestään akateemisuuden fani on ihan samalla viivalla fanitettavansa kanssa, se väitöskirja vain on ollut tekeillä jo parikymmentä vuotta eikä ohjaaja ole vastannut puhelimeen viimeiseen vuosikymmeneen.

Joidenkin periaatteessa tutkijoille tarkoitettujen tilaisuuksien ympärillä on faneja, joiden tarina on varmaan inhimillinen tragedia, mutta käytös yhtä kaikki erittäin kiusallista. Aivan kuten sarjakuvataiteilija tai muusikko saa tehdä taidettaan kuten parhaaksi katsoo, ei akateemisenkaan fanin pidä luulla voivansa yhdeltä istumalta vaikuttaa tutkimuksen suuntaan. Pitkällinenkään painostus esim. sähköpostilla ei välttämättä tuota tulosta – meillä on näet mahdollisuus laittaa innokas ehdottelija roskapostilistalle.

Ei pidä käsittää väärin. Olen jopa innokas keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa ihmisten kanssa, eikä tarvitse puhutella rouva tohtoriksi (yleisvaarallista hommaa sivumennen sanoen). Noin yleensä näissä hommissa oppii kuuntelemaankin ja keksimään vastauksia lennossa ellei peräti kiertelemään asiaa, sen verran eksoottisia välilä kysytään. Ja kysyjällä on oikeus olla tyytymätön vastaukseen, ei siinä mitään.

Silti, aina välillä hiipii mieleen, menisikö kysyjä ehdottamaan autonsa korjaajalle kesken työn että oikeastaan voisit laittaa Micraani V8-moottorin kun sellainen on niissä jenkkiraudoissakin niin kiva. Hieman samalta on joskus tuntunut palautetta saadessa – onneksi täysin akateemisissa ympyröissä harvemmin. Näistä asioista en ole kuullut puhuttavan kovin usein, oli ihmisen ala mikä hyvänsä. Siksikin sarjakuvataiteilijan pohdinta tuntui mielekkäältä. Tosin hän voisi joskus käyttää minunkin ideani, olihan se sentään sen verran hyvä. Kun nyt itse edes muistaisin mikä se on.

Ystäväni linkitti minulle Leijonaemojen blogista ajatuksia herättävän tekstin. Helsingin Lastenklinikan kahdella eri osastolla on hyvin erilainen toimintatapa. Minulla on sairaaloihin vain “käyttäjänäkökulma”, joten en voi analysoida syitä näihin eroihin sen tarkemmin. Sen kuitenkin tiedän, että eroille voi eri organisaatioissa olla muitakin syitä kuin pakko ja käytännölliset tarpeet.

Oma poikani oli viime keväänä juuri Lastenklinikalla pari päivää. Kyse oli “vain” vastataudista, mutta mieleen sekin pienelle jäi jos isommillekin. Vanhemmat päivystivät vuoteen vierellä koko ajan, vaikkei suinkaan hengenvaaraa alun nesteytyksen jälkeen ollutkaan. Kolmevuotiasta ei kuitenkaan tule mieleenkään jättää vieraaseen paikkaan yksin, vaikka hän olisikin luonteenomaista rauhallisempi ja luonteenomaisen urhea.

Muistui mieleen se, miten suolistosairaudet veivät väkeä Suomessakin vielä viime vuosisadan vaihteessa ja monissa maissa vievät edelleen. Muistui mieleen, kuten on näissä lapsiasioissa ennenkin muistunut, miten hieno asia nykyaikainen lääketiede on. Arvostan sairaaloita ehkä siksikin niin paljon, että olen kiinnostunut saamaan niistä juuri asiantuntija-apua – empatiaa en välttämättä siltä taholta kaipaakaan.

Silti tuntui aikanaan pahalta, kun keskosena syntynyt esikoiseni vietti elämänsä pari ensimmäistä viikkoa Kätilöopistolla. Naistenklinikalle ei enää mahtunut ja meidät molemmat päätettiin siirtää muualle ns. hallinnollisista syistä, minut kotiin ja poika toiseen sairaalaan. Kättärillä, jota niin perheystävälliseksi mainostetaan, oli aika lailla tunkeilijan olo, kun vierailuaikoina kävimme lasta katsomassa. Imettääkin olisi saanut, jos olisi siihen pystynyt korkeassa tuolissa ja kovakätisen lyhyen opastuksen jälkeen.

Kun keskustelemme sairaalakuolemasta (nyt pinnalla oleva eutanasiakeskustelu heijastellee näitä tuntoja), mistä oikeastaan keskustelemme? Leijonaemoblogissa kuvattiin saman sairaalan kahta eri osastoa. Minunkin kokemukseni Kätilöopiston tylyydestä sopivat huonosti monien muiden hehkuviin kiitoksiin sinne päin.

Alan epäillä, ettei ole olemassa myöskään mitään yhtä ja yhtenäistä sairaalakuolemaa. On erilaisia osastoja, erilaisia sairaaloita ja muita hoitolaitoksia, jotka ovat ihan tavallisia työpaikkoja siinä suhteessa, että henki voi olla hyvä tai huono ja se heijastuu kaikkeen toimintaan. Jos homma ei toimi, se näkyy vaikkapa turhana kiireenä ja joustamattomuutena kuolevan omaisiin päin.

Jokaisella on omat näkemyksensä näistä asioista, minun on tämä: haluan saada mahdollisuuden toimia oman roolini mukaan. Jos olen itse jotain potemassa, haluan ennen kaikkea tietoa ja mahdollisesti keinoja auttaa asiaa itsekin. Jos olen paikalla omaisena, haluan saada olla sellainen: äiti, puoliso, sukulainen. En häiriöksi, en hallinnoitava yksikkö, vaan ihminen edelleen, vaikka läheiseni olisikin jo apuni ulottumattomissa.

Vihreät kuulemma kirjasivat eutanasian periaateohjelmaansa puoluekokouksessaan. Hyvä niin, joskin on syytä hieman selventää, mistä eutanasiassa on kyse.

Moni älähtää eutanasiaa vastaan ja perustelee kantaansa sillä, että näin avataan portti dementikkojen siivoamiselle pois laitoksista makaamasta. Eutanasiassa on kuitenkin lähtökohtaisesti kyse ihmisen omasta tahdosta, ei toisten toiveista.

Oman tahdon määrittäminen on tietenkin erittäin vaikeaa. Vaikka sairaus olisi fyysinen, pitkäaikainen kärsimys itsessään voi heikentää ihmisen henkisiä kykyjä. Moni fyysinen sairaus myös vaikuttaa näihin kykyihin havaittavalla tavalla.

Viime kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa kuulin erittäin mielenkiintoisen esitelmän tästä aiheesta. Kunkin ihmisen arvio elämänsä laadusta riippuu siitä, mitä hän pitää laadukkaana elämänä. Jukka Varelius – jota siteeraan muistinvaraisesti, älköön kenkään pitäkö näitä suoraan hänen ajatuksinaan – pohti, miten älyllistä työtä tekevä ja henkisillä kyvyillään itseään arvioimaan tottunut ihminen kokee näihin kykyihin vaikuttavan sairauden eri tavoin kuin ihminen, jolle läheiset ihmissuhteet ovat olleet keskeisempiä.

Toinen voi haluta kuolla paljon aiemmin kuin toinen, jos sairaus siis on kuolemaan johtava. (Elämähän sinänsä aina on.) Kummankin kyky arvioida asiaa vähenee sairauden edetessä, mutta onko aiemmin tehty eutanasiaratkaisu pitävä, jos henkisiltä kyvyiltään heikentynyt ihminen haluaa sen pyörtää?

Kipujen mittaaminen on edelleen vaikeaa, joten niitäkään ei voida asettaa puntariin ja määrittää jotain rajaa, jonka jälkeen eutanasia olisi salllittua. Kyseessä on siis hankala kysymys, jossa lainsäädäntö on erityisen vaativaa.

Silti kannatan eutanasian laillistamista. Ymmärrän hyvin, että lääkärin koulutus ei anna välineitä asian käsittelyyn muulta kuin ehdottoman kielteiseltä kannalta. Ihmisen elämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden ammattikunnan käsissä. Mutta miten muut voivat asiaan vaikuttaa? Täytyyhän asian valmistelussa olla mukana nimenomaan lääkäreitä – emme me maallikot pysty arvioimaan kuolevien todellisuutta kuin silmämääräisesti.

Dementia on kyllä sekin kuolemaan liittyvä ongelma – tapahtuuhan ihmisen sosiaalinen kuolema huomattavasti ennen fyysistä kuolemaa. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka tuskin tietää kuka itse on, saati että tunnistaisi läheisensä, ei voi osallistua sosiaaliseen todellisuuteen. Elämmekö me – lääketieteen ansiosta hyvin pitkälti – yli säädetyn aikamme, jos meillä sellainen on?

Tuntuukin, että nykyihminen ei pelkää kuolemaa juurikaan, mutta kuolemista sitäkin enemmän. Ei kai näitä pidä tehdä sen vaikeammiksi kuin on ihan pakko?

Äitienpäiväkin meni, kiitos vain. Erityisen otettu olin toisesta kortista, jossa ominaisuudekseni mainittiin “laulavainen”. Kyseisen lapsen toinen korva on lähes kuuro, mutta ei meillä lasketa🙂

Viime aikoina, mutta toisiinsa tuskin liittyen on taas kirjoiteltu naisten paineista. Vanhemmuus on hirveä stressi ja aiheuttaa syyllisyyttä. Ei siis se, että on vanhempi, vaan että on sitä jotenkin väärällä tavalla. Samoin ulkonäköpaineita naisilla on kuulemma kovasti.

Kaikkein järkevin ja todellisuuden kanssa eniten tekemisissä oleva kirjoitus aiheesta löytyy “ite puin.”-blogista. On aivan totta, että jos julkisuudessa esiintyviä naisia katsotaan, nuorelle tytölle voi tulla hirveät paineet leikata hiuksensa lyhyeksi, hankkia silmälasit ja pukeutua jakkupukuun. Jos siis katsotaan naisia, jotka oikein päättävät jostain eivätkä vain juonna chattia. (Minäkin erikseen halusin silmälasit 13-vuotiaana ja parin vuoden päästä pätkäisin tukkanikin. Nuoriso on altista vaikutteille!)

Vanhemmuuspaineista en ole löytänyt yhtä hyvää ja nasevaa tekstiä. Yritän siis itse. Kuten eräälle kaverille FB:ssä kommentoin, olisi hyvä keskittyä olennaisiin asioihin. Jos kaikki näyttää olevan ok, se on sitten ok. Jos jokin ei ole eikä sille voi mitään, sitten vain yritetään tsemppailla. Jos on oikeasti jossain mokannut, asia yritetään korjata ja jos ei voida, katso edellinen kohta.

Joskus aiemmin muistan kirjoittaneeni jonnekin aiheesta oma minä ja vanhemmuus. Mahtoiko olla taas kaverin seinä. Enivei, sitä en ymmärrä, miten se oma minä näissä keskusteluissa on aina lapselle hirveästi vaaraksi. Kaiketi jonkun syvin minuus on se ryyppäävä ja huoraava myöhäisteini, mutta useimmilla asia on kuitenkin hieman toisin.

Varsinkin äidit tuntuvat kokevan, että oma elämä loppuu kun lapsi tulee. Isät sentään monesti tietävät, että musiikki-, kirjallisuus-, urheilu- tai kuvataideharrastuksen voi kätevästi periyttää lapsille, samoin luonnossa liikkumisen tai minkä hyvänsä mistä tulee itsellekin hyvä olo.

Kun meidän sukupolvemme on oppinut hoivaamaan lapsia sukupuoleen katsomatta, äitiydenkin voisi uudistaa hieman yksilöllisemmälle tasolle.  Äitiydestähän on lakisääteistä nauttia niin maan perusteellisesti, mutta sen tullee olla kuin Aatamin ja Eevan seksi ennen syntiinlankeemusta: ilman himoa, vain lisääntymisen vuoksi. On pakko löytää se nautinto jostain kakkavaipan ja rintatulehduksen välistä, muuten on – no se, en minä edes voi sanoa sitä.

Entä jos nauttisi lapsen kanssa siitä mistä muutenkin nauttii? Pieninä annoksina kun on kriittisimmät ajat, mutta lasten kasvaessa yhä enemmän. Jos tykkää laulaa niin sitten lauletaan lapsille. Jos ei osaa lastenlauluja niin sitten jotain muuta. Meillä hittejä ovat Olavi Virran Sokeripala (jonka sanat muistan väärin mutta lasten mielestä Ola ei osaa sitä – todiste äitiyden voimasta jos jokin), Eppujen Polliisi pamputtaa taas ja tietysti muumien tunnari. Finlandiastakin on tykätty ja Nälkämaan laulusta. Kyllä Hämä-hämä-häkki ja Päivänsäde ja menninkäinenkin on meillä kuultu.  Aikuiselta naiselta ja Mombasalta olen lapseni säästänyt. Sen sijaan Veikko Lavia lauletaan nykyään autossa kuorossa, tosin Jukka Pojan versiona

Samoin luonto on yhdistävä tekijä. Mieheni on aina valmiustilassa, kun pääsemme meren rantaan. Aallot kiehtovat niin että olemme alati luiskahtaa niihin.

Ötököitä pitää tutkia; esikoisen paras lukutaitokampanja on, kun ötökkäkirjasta katsotaan mitä nähtiin. Ylemmän keskiluokan äiti huokaakin tyytyväisenä, kun lapsi luottaa kirjoihin tällä tavalla. Alaviitteet kohdalleen!

Äitinä saa olla maailman kaunein ja ihmeellisin nainen monta vuotta. Ulkonäköpaineita ei juuri ole (ks. kuva :-)) Toisaalta arvelisin, että osa tunnetusta syyllisyydestä on kanavoitunutta ahdistusta, koska tuntuu, ettei uskalla olla oma itsensä. Samoin ulkonäköpaineet saattavat selittyä sillä, että nainen ei oikein saa päätään muutenkaan kasaan identiteetin suhteen. Toki yllämainitun blogin mainitsemista naisistakin on anonyymit keskustelupalstat täynnä törkyjuttuja, että miten se kehtaa näyttää tuolta. Mutta niin on misseistä ja malleistakin. Samoin kuin ei kannata riehaantua mammapalstan trollaajasta, ei kannata lukea noitakaan vaan elää ikiomaa elämää. Se on usein aika kivaa.

(Piti kirjoittaa viime viikon NNT-symposiumista, mutta turnausväsymystä on vielä ilmassa ja muut jutut painavat päälle. Kuten tämä.)

Thanatoksen seuraavan numeron vastaavana päätoimittajana minulla on ilo muistuttaa kaikkia lehden seuraavan numeron abstraktien deadlinesta, ollen se 16.5.

Abstraktista tulee ilmetä tekstin aihe, käsittelytapa ja oleellinen sisältö. Avainsanat on hyvä olla mukana; samoin ala, joka on tekstin taustalla. Kirjoittajan on hyvä itse arvioida, onko kyseessä tieteellinen artikkeli joka tarvitsee refereekäsittelyn, vai onko kyseessä raportti, katsaus, kommenttipuheenvuoro tms. Kirja-arvioita, seminaari- ja konferenssiraportteja ja muita otamme vastaan erittäin mielellämme, samoin haastatteluja. Abstraktin toivottu pituus on 300 sanaa/yksi sivu.

Abstraktit osoitteeseen ilona.kemppainen(at)helsinki.fi.

Ilmoitamme hyväksymisestä 1.6. mennessä. Hyväksyttyjen tekstien deadline on 1.8., artikkelien refereekierros alkaa 15.9., lausunnot pyydämme heiltä 15.10. mennessä ja täysin valmis teksti menee webmasterille 30.10.

Jos kävisi niin iloisesti, että hyvistä teksteistä on ylitarjontaa, voidaan neuvotella niiden julkaisemisesta numerossa 1/2013. Varsinkin, jos tämä aikataulu tuntuu tiukalta, on hyvä muistaa että Thanatos on nimestään huolimatta elinvoimainen lehti :-)

Erityisesti toivomme NNT-symposiumissa pidettyjen erinomaisten esitelmien pohjalta kirjoitettuja juttuja. Samoin symposiumin herättämiä ajatuksia voi kirjata ylös ja kehitellä edelleen.

yst.terv. Ilona

Monelle meistä tuli kotiin yllättäen ja pyytämättä Seura-lehti. Toivuttuani järkytyksestä tutustuin tähän journalistiselta tasoltaan sangen keskinkertaiseen lehteen. Edukseen erottuu “Hyvä fiilis” (?)- palstalta psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin Hannu Lauerman haastattelu aiheesta viha ja aggressio.

Lukekaa koko juttu itse jos kiinnostaa, mutta tämän haluan jakaa sitaattina tässä: “Internetin keskustelupalstat ovat vessanseiniä, joihin voi nimettömästi purkautua. Keskustelua niissä ei käydä, vaan kirjoittajat tyydyttäytyvät mielensisäisesti. Esimerkiksi kateutta tunteva ihminen panettelee viemäripalstoilla toisia ja ottaa itselleen asiantuntijaroolin. Hän yrittää sillä tavoin pärjätä omien vaikeiden tunteiden, kuten kaunan, kateuden ja pelon kanssa. Tasapainoisesti kehittynyt ihminen ei mene nettiin raivoamaan ja vihaamaan.” (Seura 17/2012, s. 66.)

Moni varmaan ajattelee “maahanmuuttokritiikkiä” puolin ja toisin tässä yhteydessä, mutta kyllä monet mammapalstojen keskustelutkin menevät tähän kategoriaan… Onhan naisruumis toistaiseksi ainoa tapa ihmiselle lisääntyä, ja yhteiskunnassa, jossa naisilla on suhteellisen paljon vapauksia voi syntyä käsitys, että äitiys toisi naiselle huomattavastikin valtaa. Asiantuntijuutta nyt ainakin.

Ajatus siitä, ettei tajuaisi lapsenpäästöopista ja imeväisten hoidosta kovin paljon, vaikka on näiden asioiden kanssa tekemisissä, on monelle varmaan tuskallinen. Oikeiden asiantuntijoiden edessä koettu epävarmuus puretaan toisiin samassa tilanteessa oleviin.

Tämä on asiantuntijoiden yhteiskunta, oikeiden  ja tekosellaisten. Tilastomatematiikka on kiehtovaa, mutta useimmille ihmisille liian vaikeaa. Kausaalisuhteet eivät aina ole mallia “tosta poikki ja tohon jengat”. Se, että jostain asiasta on voimakkaita tunteita, ei tarkoita, että kannattaisi alkaa ratkoa sitä kotisohvalla.

En tiedä, ovatko viha ja aggressio sinänsä lisääntyneet, kuten Lauerman haastattelun otsikko kysyy. Aiheuttajat ovat kuitenkin osin toiset. Kenties menossa on samanlainen murroskausi kuin maatalousyhteiskunnan muutos herätysliikkeiden huippuaikaan; Juha Siltala on kuvannut tätä teoksessa Suomalainen ahdistus. Monia ihmisiä selvästi ahdistaa ja silloin etsitään yksinkertaisia totuuksia ja toisaalta tukeudutaan “isoon kirjaan”. Nykyään se taitaa olla internet, jota voi tulkita yhtä villisti kuin Raamattua konsanaan.

Monenlaisia asioita on pyörinyt mielessä ja valistuneet ystävät ovat lisänneet virtaa. FB-kaverini Pauli Vennervirta kirjoitti hienosti oikeusvaltiosta, “suomalaisista talebaneista” ja siitä, miten tulee suhtautua eri ryhmiä edustavien ihmisten rikoksiin. Laki on kaikille sama, eikä sen käyttöön voi eikä saa vaikuttaa se, mistä ihminen tai hänen vanhempansa ovat kotoisin tai miltä naama sattuu näyttämään.

Johanna Valenius taas kiinnitti huomioni Foreign Policy-lehden “seksinumeroon” (itse en kyseistä lehteä muuten lukisi, vaikka otsikkona olisi jotain tuollaista). Artikkeli Why Do They Hate Us? muistuttaa siitä, että “arabikevät” ei ole ollut kaksinen kevät puolelle näiden maiden kansalaisista. Suoranainen naisviha jatkuu edelleen.

Viha on itsessään hyödyllinen tunne. Kun näkee tai kokee jotain, minkä katsoo olevan väärin, viha on hyvä reaktio ja se selkeyttää asioita. Parhaimmillaan se johtaa rakentavaan toimintaan, josta on kaikille hyötyä. Epäkohdat pitää korjata ja syyllisiä pitää rangaista – olettaen, että on ensireaktiossaan onnistunut heidät paikallistamaan. Monesti oikeuslaitosta kannattaa hyödyntää vakavammissa tapauksissa, ettei menisi pieleen tässä kohtaa.

Jatkuvana tunteena ja yhteisön tai yhteiskunnan peruspiirteenä viha on kuitenkin tuhoisa ilmiö. Keskustelimme koti-illan ratoksi rasismista, ja päädyimme siihen, että yksilöiden eri piirteistä ei ole mikään pakko pitää. Sen sijaan oletus, että koska henkilö kuuluu johonkin ryhmään, hänellä on tiettyjä piirteitä tai että yksittäinen piirre hänessä merkitsee jotain hillittömän demonista vain hänen oletetun taustansa vuoksi, siinä lähdetään rasismin tielle.

Ihmisen lähtökohtainen vihaaminen siksi, että hän edustaa jotain etnistä ryhmää, sukupuolta tai kansallisuutta antaa usein tunteen voimasta ja vahvuudesta. Varsinkin, jos itse kuuluu vastakkaiseksi miellettyyn ryhmään, mielihyvä on suuri. Vaikka “me” ei olisikaan kovin kummoinen, “ne” ovat kuitenkin huonompia ja “me” voimme rauhassa vihata heitä ja mikä ettei panna kaikki ongelmammekin heidän niskoilleen, oli tälle todellisuuspohjaa eli ei. (Viholliskuvien suhteen olen harrastelija, ystävä ja kollega Marja Vuorinen tietää niistä huomattavasti enemmän.)

Ikävä kyllä viha ei ole todellista vahvuutta. Se, että täytyy korostaa “meisyyttä” ja “neisyyttä” (kiitos vain näistä termeistä ystävä ja kollega🙂 )kertoo siitä, että “meisyys” on heikko. Oli kyseessä yksilö tai ryhmä, vihaaminen identiteetin keskeisenä osana kertoo ainoastaan omista suuristakin puutteista. Monesti niiden olemassaoloa ei haluta myöntää, mutta alitajuisesti tiedetään ihan hyvin, että vain pitämällä toista ryhmää täydellisen “toisina”, halveksittavina ja vihattavina voimme itse kuvitella olevamme edes jotakin.

Viha naisia kohtaan heikentää erityisesti niitä yhteiskuntia ja yhteisöjä, joissa se on sisäänkirjoitettu lainsäädäntöön ja/tai yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Kuten vaikkapa presidentti Tarja Halonen on korostanut, naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta ovat kehittäneet ns. länsimaita ehkä enemmän kuin mikään muu. Ei se mikään salaisuus ole eikä edes vaikea toteuttaa – jos heikot miehet malttavat kestää sen.

Viha heikentää pienempiäkin yhteisöjä: se sokaisee näkemästä muita kysymyksiä ja tekemästä yhteistyötä juuri kenenkään kanssa. “Ne” ovat liian vaarallisia ja “niillä” on vääriä ajatuksia. Muhitaan ennemmin omissa liemissämme.

Tästä syystä olen päättänyt olla enää pitämättä rasistisia kannanottoja esittäviä ihmisiä poliitikkoina lainkaan. On varmaan joskus ollut neutraalia ja vihaamatontakin rasismia, mutta se ääni ei nykyään juuri kuulu. Sen sijaan enemmän tai vähemmän alistavat ja aggressiiviset puheenvuorot valtaavat median säännönmukaisesti.

Mitään järkevää ja toteuttamiskelpoista politiikkaa ei rasismin pohjalta voi oikeusvaltiossa tehdä, joten voimme ottaa sinänsä poliitikon tunnusmerkit täyttävienkin ihmisten kannanotot aiheesta kansalaiskeskusteluna – tai, niin tosiaan, huumorina.

Valtsikassa on suositeltu jo vuosia siirtymistä iänikuisesta (ja siksi niin nostalgisesta!) Lokarista WordPressiin blogien suhteen. Lopulta muutosvastarintani murtui ja siirryin käyttämään tätä huomattavasti helpompaa ja selkeämpää pohjaa myös duunikuvioissa.

Kirjoitin samalla uusiksi tutkimustyötäni kuvaavan kohdan. Sivupalkista voi kurkkia, mitä olen opettanut ja muuten puuhanut.

December 2016
M T W T F S S
« Aug    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293031  

Categories