Havaintoja Hoplopista

Haluamatta erityisesti mainostaa yhtä lasten puuhapaikkaa yli muiden, mutta otsikon mukaisessa mestassa kävimme eilen hillumassa. Lapsilla oli toki omansa hauskaa, mutta aikuisista lieni kiinnostavinta tarkkailla muita aikuisia. Seuraavassa keskeisimmät havainnot relevanssin mukaan.

1. Kaikille, jotka pelkäävät naisten haluavan vain atleettisia alfauroksia, lohdun sana tässä. Kun katsoi noitakin ukkoja, jotka sosiaalisen todellisuuden todennäköisyydellä ovat suurin osa jossain suhteessa hedelmällisyysikäiseen naiseen, niin ei paljon tarvitse tsempata.

2. “Laatuaika lasten kanssa” tarkoittaa sitä, että räplätään puhelinta ja esikoinen pelastelee puoliksi vielä konttaavaa nuorimmaista isoimmista hätätilanteista. Yhdellä neropatilla oli jopa läppäri mukana, toinen luki Sotaromaania. Jälkimmäinen oli kai naista vailla, siksihän miehet lukevat kirjoja julkisesti.

3. Naisilla on oma nerokas tapansa olla olematta lasten kanssa: ystävättäret. Oli siellä pari miestäkin samalla selityksellä, mutta he sentään puhuivat siitä, mitä lapset sillä hetkellä tekivät.

4. Pikkutytöt voidaan pukea vaaleanpunaisiin ja röyhelöihin, mutta kun niille annetaan pallotykki käteen, prinsessa on korkeintaan Xena.

5. Puuhapuistoissa ei näe niin paljon pakkohauskaa kuin Myllypuron lasten liikuntahulinoissa on tullut nähtyä. Siellä urheillaan, mikä vaatii välillä aikuisen assisteerausta. Moni aikuinen on kuitenkin suuntautuneempi valokuvaamaan lapsensa oletettua nauttimista kuin osallistumaan siihen. Ja valokuvahan todistaa, että siellä oltiin ja hauskaa oli.

Noin yleensä kaikki kodin ulkopuolinen aktiivisuus lasten kera viikonloppuisin tuntuu olevan erityisesti miesten heiniä. Onko viikonloppuisien pakko ulostautua katraansa kera yksiöstään, kenties. Tai sitten äidit saavat kersoista viikolla tarpeekseen. Mistä minä tiedän. Jos joku haluaa pokata miehen, jolla on jo lapsia niin sinne vain koettamaan…

Järjenjuoksun voi helposti testata katsomalla, miten paljon mies tai miksei nainenkin jaksaa olla kiinnostunut kupeidensa hedelmistä. Puuhapaikat nimittäin tarjoavat runsaasti tietoa lapsen mieltymyksistä, sosiaalisista taidoista ja mikä ettei pakkomielteistäkin. Jos vain yhtään kiinnostaa. Aina voi tietty syyttää toista vanhempaa, että tämä tahallaan vieraannuttaa lapset.

Musiikkitalossa – klaustrofobian alkeet

Prinssi Charlesin viitoittamalla tiellä nykyarkkitehtuuria arvostelemaan. Olimme lauantaina ensivierailulla Musiikkitalossa. Swing-konsertti oli oikein onnistunut elämys, vielä parempi se olisi ollut ilman sinänsä asiallisia solisteja, koska bändi päästeli vasta instrumentaaleissa oikein kunnolla.

Tupa oli täysi, ja se oli Musiikkitalolle selvästi liikaa. Ahtailla käytävillä oli tungosta, mitä ei tietysti helpottanut yleisön geriatrinen ikärakenne. Rakennus tuntuu väestönsuojelulliselta katastrofilta, vaikken epäile että se sitä todellisuudessa on. Ahtaan paikan kammo kuitenkin uhkaa varsinkin parvelle menijöitä. Yleensäkin laskeutuminen monttuun heti alkajaiksiksi, pääsisäänkäynnin jälkeen tuntuu ikävältä. Oopperatalo on sentään talo tämän korsun rinnalla.

Kuuluvuus ylimmän parven ylimmälle riville oli kyllä kohtuullinen ja näkyvyyskin olemassa oleva. Ei siis kannata pelätä viime hetken inspiraatiossa ostettujen lippujen tuntuvan huijaukselta – musiikillisesti. Korkean paikan kammo lienee samaa luokkaa kuin Hartwall Areenan yläriveillä. (En muuten itse kärsi näistä fobioista mutta ihmisapina minussa suhtautuu vakavasti putoamisen ja rusentumisen uhkaan…)

Onhan siellä hauskoja yksityiskohtia, kuten permantopaikoille johtavat epäsymmetriset portaat. Värimaailma on tumma, mikä jonkun visiona menettelee. Se kyllä ihmetyttää, miksi julkisiin rakennuksiin tungetaan aina loputtomasti harmaata. Helsingin yliopisto on mokannut tässä pahan kerran, miksi muiden pitää jatkaa samaa? On ahdistavaa esimerkiksi luennoida täysharmaassa luentosalissa. Täysharmaasta vessasta tulee toki kiiruhtaakin pois, ei niitä niin paljon ole Musiikkitalossakaan ettei jonoja syntyisi.

Pakko kai tuonne on mennä vielä monta kertaa, mutta en minä sitä mielelläni tee. Metrossa näin Vartti-lehden valotaululla tiedon, että talon kiertokäynneille on kysyntää yli tarjonnan. En ihmettele etteivät kehtaa ottaa yli kahtakymmentäviittä henkeä kerrallaan. Eiväthän ne mahdu kulkemaan siellä.

Miten Suomi on muuttunut minun elinaikanani

Satavuotiailta aina kysytään, miten Suomi on muuttunut. Muusta maailmasta viis… On olemassa riski, etten ole 60 vuoden päästä arvioimassa asiaa, joten teen sen nyt, 40-vuotispäivänäni.

Katson usein hämmentyneenä 1970-luvusta kertovia dokumentteja. En muista sellaisia katunäkymiä ollenkaan ja autoja varsinkaan. Ensimmäinen lapsuudenkotini on nykyisestä muutaman kilometrin päässä, mutta ei sekään seutu tunnu tutulta. Muistot ovat eri asia kuin toteutunut todellisuus. Tätä koetan aina sanoa innokkaille sotamuistojen dokumentoijille – muistoilla on arvonsa, mutta “wie es eigentlich gewesen”-lähde ne eivät todellakaan ole.

1980-lukuakin tuolla vuosikymmenellä syntyneet toimittajat muistelevat oudosti. No, se heille suotakoon. Minä muistan 80-luvun aikana, jolloin vapauduttiin jostakin ihan perkeleesti. Ainakin keinokuituneuleita opittiin värjäämään muuksikin kuin ruskeaksi, mikä vapautti vähävaraisten lapsiperheiden värimaailman. Koulussa alkoi olla kirjavampaa. Kai ruskeaa muustakin syystä rakastettiin syntymävuosikymmenenäni. Se lieni turvallista, siistiä, asiallista. Moni näet inhosi kaikkea radikaalia ja politiikkaa ylipäänsä jostain kumman syystä.

Sittemmin politiikka tuli taas muotiin. Tosin sen määritelmä on muuttunut. Minun lapsuudessani se oli tupoa ja YYA:ta, noita kirosanoiksi muuttuneita lyhenteitä. Kekkonen Kekkonen Kekkonen. Onko sitten parempi, että se on ennakkoluulon totuudeksi ylentäviä blogisteja ja virkaheittoja ex-urheilijoita, sanoisin että ei ole. Samoin olen epäileväinen sen suhteen, ovatko rintaruokinta tai kasvissyönti kaikkein keskeisimpiä poliittisia kysymyksiä.

Naisen asemassa on tapahtunut paljon; käytän mielelläni popmusiikkia esimerkkinä. Lapsuudessani naisartisti tarkoitti Katri Helenaa tai Lea Lavenia. 1980-luvulla alettiin hössöttää “tyttöbändeistä”, jotka eivät tietenkään osanneet soittaa – vain muutama vuosi aiemmin miesartistille oli ollut eduksi jos hän ei osannut. Mutta naisilla oli ja on edelleen eri säännöt. Katu-uskottava nainen on hieman eri asia kuin mies, edelleenkin. Pun intended.

Sanokaa mitä sanotte, mutta vedenjakaja tässä asiassa oli Nylon Beat. Tahallisen idioottimainen tyttöduo sai yhtäkkiä kuuntelijoikseen karvaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan katsoneet heitä vaan oikeasti fanittivat. Taustalle tuli arvostettuja muusikoita, ei vain levy-yhtiön määräämiä rutiinihemppoja. Nykyään vaikkapa Chisu on ihan normaali artisti – eihän hänen uransa musiikkialalla olisi ollut edes mahdollinen 30 vuotta sitten. Setienkin asenteet ovat muuttuneet, pelkkä naisten tekeminen ei riitä muutokseen. (Ja sedillä tarkoitan niitä portinvartijan asemassa olevia miehiä, jotka pidättävät tai päästävät nuorempia tekemään. Joku tuostakin tuohtui kuitenkin. Nykyään porteilla on myös tätejä, liekö sen helpompaa sitten kellekään.)

Elinaikanani Suomi on noussut uuden teknologian suurvallaksi ja lakannut olemasta sellainen. Lama on ollut aina paitsi viikon verran vuonna 1988. Lisää rahaa on tarvittu aina kaikille huollettaville eli lapsille, nuorille, sairaille ja vanhuksille. 1990-lukuun saakka sitä joskus jopa tuli. Mutta hyvä on muistaa, että 1970- ja 80-lukujen Espoossakin kouluissa säästettiin koko ajan. Nykyään vain säästetään vielä vähemmästä; sitä en tiedä miten se on mahdollista.

Netti on tietysti isoin muutos maailmassa. Se liittyy mielessäni erityisesti vanhemmuuteen. Onhan hyvä, että yksin kotona lasten kanssa oleville on keskustelupalstoja, mutta niillä myös viljellään sellaisia ajatuksia ja asenteita, ettei vanhemmuus ainakaan helpommaksi ole tullut muutamassa kymmenessä vuodessa. Klassinen foucault’lainen temppu: ollaan muka vapaita ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan yhteiskunnan vaatimukset tulevat yhä lähemmäs. On eri asia käydä kuuntelemassa neuvolantädin motkotuksia kerran kuussa kuin lukea rankempaa ja usein perustelematonta kamaa päivät pitkät kotonaan.

Korkeakoululaitoksen muutoksesta minun on vaikea sanoa mitään, koska suurin muutos on edelleen käynnissä. Sen olen havainnut, että tutkijankoulutus levähti käsiin 2000-luvun vaiheessa, mikä ei johtanut tohtoreiden tuomaan virkistysruiskeeseen taloudessa vaan tutkintojen inflaatioon. Tohtoriksi väittelemisestä tuli jopa muotia: pitäähän nyt jokaisen pitkän linjan poliitikon itsestään kirja kirjoittaa.

Sukupuoltani en ole hirveästi joutunut miettimään tutkijanurani kannalta, mikä voi tietysti johtua havainnoijasta eikä havainnoinnin kohteesta. Mutta kun vaikkapa taannoin Naistutkimuspäivillä kuuntelin alan uranuurtajien (pun not intended) muisteloita, ovat he eläneet ja työskennelleet ihan eri maailmassa. Kiitti sinne ja suunta eteenpäin.

Olisinko sitten halunnut elää jonain toisena aikana? En naisena, se on varmaa. En ehkä miehenäkään, ellen sitten olisi ollut mukavan joutilas herrasmies jossain, perityn vaurauden ja kohtuullisten ihmissuhteiden ympäröimänä. Missä sekin sitten olisi ollut.

Vihaisia sanoja, vieraita käsitteitä

“Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä”, valitti Lapinlahden linnut aikanaan.  Ja saako “ruman sanan sanoa niinku se on” Simo Salmisen Pornolaulun tapaan. Viime aikojen sanasto-ongelmat tietyn puolueen keskuudessa ovat kuitenkin vain pintaa, kuten esimerkiksi Jaakko Heinimäki toi ansiokkaasti esille Uuden Suomen blogissaan.

Sain postissa hiljan Tilastokeskuksen masinoiman kyselyn asuinalueista. Vesalalaisena tietysti olen suuren kiinnostuksen kohteena, vaikka epäilemättä kysely lähetettiin muuallekin. Miksi asun missä asun, pelkäänkö ja mitä. Koenko lapseni olevan hyvässä koulussa vai haikailenko parempien ihmisten keskuuteen…

Joskus tosiaan on hieman raskasta asua meillä päin. Ainakin jos on akateeminen ja vähän poliittinenkin ja tuntee tarvetta todistaa aiheesta kyllä meillä on ihan mukavaa. Etten oikeasti haluakaan asua muualla… No mikä ettei oma piha olisi kiva, mutta sellaisen löytää parin korttelin päästä. Kuten moni onkin löytänyt, ei tarvitse vaihtaa postinumeroaluetta. Sitä ei moni “villistä idästä” taida tietääkään, meillä on ihan samanlaiset omakotialueet kuin muuallakin. Vain vähän halvemmat.

Ja ne maahanmuuttajat, vaikkeivät varsinkaan nuorimman polven edustajat ole muuttaneet eläissään kuin kilometrin tai pari. Miten puhua yhtenäisenä ryhmänä ihmisistä, joissa on eroja kuin “kantaväestössä” (onko viime viikolla Savosta muuttanut vesalalaista kantaväestöä?) ja vielä enemmän. Mitä väliä on lasten hipiän tummuusasteella kun kyse on siitä, kenen kanssa on kiva leikkiä. Vanhemmilla on samat kokemukset ja tavoitteet. Nokitelkoot ukot keskenään ukkojen asioista, kun hieman laskeudutaan sieltä Olympokselta, maailma on kovin eri näköinen.

Turvattomuutta koen aina, kun olen samassa tilassa sellaisen ison ihmisjoukon kanssa johon en selvästikään kuulu. Oli kyseessä sitten teinityttöjen biletysilta tai eläkeläisseurueen syysretki, ei se mukavalta tunnu. Samoin aina kun näen joukon joutilaita nuoria miehiä, pelkään oikeasti. Näissä “joukoissa” tyhmyys tiivistyy kaikkein useimmin, ei siihen tarvita edes teorioita syrjäytymisestä tai rotuominaisuuksista.

Julkinen keskustelu ei tavoita minun kokemustani juuri ollenkaan. En minä kotonani pelkää enkä koe että lapseni on huonossa koulussa koska siellä on pari lasta joiden sukunimen kirjoitusasusta en ole varma. Siksi toisekseen useampi järkevän oloinen ja vakuuttava vanhempi on todennut, että he nimenomaan haluavat lapsensa tähän kouluun, koska se on hyvä. Alueen ulkopuolella asuva ei tätä tietenkään usko, mutta maailmassa onkin paljon sellaista tietoa, joka ei koskaan tavoita isoja lasitaloja Helsingin keskustassa. 

Kauniit ja neutraalitkaan sanat eivät riitä kuvaamaan päivittäistä kokemustani, koska niiden taustalla olevat ajatukset ovat vieraita: ongelmakeskeisiä, kuoliaaksiymmärtäviä, ulkopuolisia. Ne ovat toimijoiden ajatuksia toiminnan kohteista, ne eivät emansipoi ketään eivätkä lisää ihmisten itseymmärrystä.

On toisaalta sanoja, jotka avaavat hyvin itse asiaa. Ihastuin Facebook-kaverin välittämässä Kymen Sanomien mielipidekirjoituksessa sanaan “koliikkiaikuinen”. Siltähän tuo viha- ei kun siis kriittinen- ei kun siis jotain puhe useimmiten kuulostaa. Kannattaneeko sitä niin kovasti kuunnellakaan?