You are currently browsing the category archive for the ‘sota’ category.

Tämä ei ole KD:n hihhulisiiven kannanotto vaan vakava toivomus ainakin kaikille vuotta 1950 edeltävän ajan historian tutkijoille, nykyajan yhteiskunnallisille keskustelijoille ja niille, joita kiinnostavat luterilaisuus, suomalaisuus ja sen kaltaiset asiat.

Muistin tämän velvoitteen lukiessani Niko Huttusen teosta Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa (SKS 2010). Huttunen tutkii Raamattuun pohjautuvaa sodan tulkintaa ja kielenkäyttöä sekä punaisella että valkoisella puolella.

Erittäin avartavaa ja nyky-Suomeenkin sijoitettuna valaisevaa. Esivallan käsite on suoraan Raamatusta, mutta mitä esivaltaa on toteltava, se on toinen kysymys. Sortovuosina kuilu repesi tässä suhteessa, eikä kuroutunut umpeen kokonaan oikeastaan koskaan. Omatunto voi poliittisista syistä olla toinen kuin laki. Lakien kunnioittaminen taas riippuu siitä, tunnustetaanko niiden säätäjä lailliseksi hallitukseksi, muun muassa.

Teoksen apokalyptiikkaa koskeva luku on poliittisen retoriikan kannalta hilpeää luettavaa. Tai olisi, jos apokalyptiikkaa viljelevät poliittiset tai sellaisiksi mielivät toimijat olisivat aina vain harmittomia suunpieksäjiä. Apokalyptiset visiot vetoavat ihmisiin niin kovasti, että vaikka alkuperäinen tilanne olisi ihan tavallista maailman muuttumista, siitä saadaan helposti väännettyä viimeinen taisto ennen paratiisin tuloa maan päälle. Paha pitää tietenkin ensin tuhota viimeiseen asti. Kuulostaako tutulta?

Oleellista on ymmärtää, että vielä 1900-luvun alkupuolen Suomessa Raamattu tunnettiin, joskus erittäinkin hyvin eikä vain kirkon piirissä. Kuten virret osattiin ilman virsikirjaakin, koska kirkossa käytiin säännöllisesti, myös Raamattu kirjana oli ainakin osittain tuttu. Monessa kodissa ei muita kirjoja juuri ollutkaan.

Olen usein vinoillut opiskelijoille, että jos haluatte tutustua suomalaiseen kulttuuriin, lukekaa Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Raamattu. Useimmat sitaatit ja sanonnat juontavat jotain kautta juurensa niistä. Maamme-kirja siihen päälle ja alkaa olla kohtalainen yleissivistys koossa, ainakin jos arkikieltä ja -elämää haluaa tutkia.

Raamatunluku on monelle pelottava askare. Ajatellaan, että siitä tarttuu jotain yltiöpäistä ihmiseen – voi jopa tulla uskoon. Voin kokemuksesta sanoa, että huoli on liioiteltu. Erosin kirkosta 16-vuotiaana, eikä tarvetta liittyä takaisin ole ollut. Näin siitä huolimatta, että tunnen kristinuskoa huomattavasti paremmin kuin monet kirkkoon edelleen mielisuosiolla kuuluvat. Tai juuri siksi.

(Muistan kun pari koulumme tyttöä ihan erikseen halusi tulla uskoon. Rippileirillä he olivat kuulemma rukoilleet koko yön ja tämä ihme oli tapahtunut. Raamatun analyyttinen lueskelu ei yleensä aiheuta samanlaista reaktiota.)

Huttusen teoksen kaltaiset apuvälineet ovat usein tarpeen, kun jonkin aikakauden Raamatun ymmärtämistä aletaan pohtia. Teologit osaavat arvioida eri raamatunkäännöksiä paremmin, samoin aikakauden seurakuntaelämää. Ei siis kannata uskoa sokeasti oman rippiruttunsa sanomaa ja lähteä siitä arvioimaan 1800-luvun lopun maailmankuvaa. Tärkeää on tuntea Raamatun keskeiset osat, yhtä kaikki.

Taas pitää korjata muutama väärinkäsitys, tällä kertaa maskuliinisuuden pitkästä historiasta. Se on monipolvinen eikä lainkaan niin itsestään selvä kuin moni tuntuu kuvittelevan.

Miehet ja miehekäs olemus ovat luonnollisesti vanhoja asioita. Yhteiskunnan jakautuminen sukupuolen mukaan ei ole  mikään feministien keksintö, vaan vuosituhantisen kehityksen tulos. Nykyinen, usein esiintyvä ja selkeäksi mielletty jako kahteen on ollut ja on monesti edelleenkin vain yksi tapa luokitella ihmisiä. Sääty- ja luokkarajat, etnisyys ja uskonto ovat monesti vähintään yhtä tärkeitä jakolinjoja ihmisten välillä. Tätä sanotaan tietääkseni intersektionaalisuudeksi.

Toinen nykyisen sukupuolentutkimuksen keskeinen lähtökohta on se, että maskuliinisuus ja feminiinisyys eivät ole yksi yhteen sama kuin mieheys ja naiseus. Ne ovat kulttuurisia konstruktioita, siinä missä biologinen sukupuoli on useimmiten mahdollista määrittää yksiselitteisesti. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden sisällöt voivat vaihdella paljonkin sen mukaan, mitä kulttuurissa arvostetaan ja mistä on käytännön hyötyä.

Maskuliinisuuden historia liittyy kiinteästi nationalismin historiaan. Tässä nojaan voimakkaasti, joskin muistinvaraisesti George L. Mossen teokseen Image of Man. Mossen mukaan maskuliinisuuden luonnostelu nykymielessä alkoi 1700-1800-lukujen vaihteessa. Alettiin ihailla miehisiä ominaisuuksia ja myös miesvartaloa uudella tavalla. Tässä vaiheessa esimerkiksi homoseksuaaleja ei pidetty vähemmän miehisinä kuin heteroseksuaaleja.

Vasta kehittyvät kansallisvaltiot ja maskuliinisuuden tiukkenevat rajat syrjäyttivät homoseksuaalit ja monet etniset ryhmät, kuten juutalaiset, maskuliinisuuden ihannemääritelmistä. Näitä ryhmiä alettiin pitää epämiehekkäinä, naismaisina, siten siis poikkeavina ja lopulta inhottavina. Mikä oli aiemmin mahtunut maskuliinisuuden kuvaan, muuttui nyt sen vastakuvaksi.

Tunteiden historiasta, jossa olen pitkälti Peter N. Stearnsin varassa (luen lisää kun ehdin) tiedän, että tunneilmaisu vielä 1800-luvulla oli myös miehille vapaampaa kuin nykyään. Ihannemies ei vielä ollut kova ja karski puujumala, vaan miehen sopi ja oli asiaankuuluvaa liikuttua jopa kyyneliin siinä missä raivota vihassaan. Ainakin ylempien luokkien miehen: tunneilmaisun vapaus kuului muihin yhteiskunnallisiin vapauksiin. Rahvaan sopi olla säädyllisesti hiljaa.

Kehitys kohti 1900-luvun alkupuolella vallinnutta kovaa miehisyyden ihannetta oli pitkä. Ensimmäinen maailmansota lienee ollut yksi keskeisistä kehityksen nopeuttajista. Sodan jälkeen oli paljon miehiä, jotka kokivat, ettei siviiliyhteiskunta kyennyt ymmärtämään heitä. Sodassa koetut kauhut ja toisaalta toveruus tuntuivat todellisemmilta kuin tavallinen arki, jossa olisi pitänyt hallita monimutkaisia asioita kuten naisten kanssa seurustelu.

Maailmansotien välinen aika oli maskuliinisen uhon ja väkivallan aikaa Euroopassa. Suomenkin murhaluvut olivat huipussaan (että hei vaan sinne missä haikaillaan noita onnen aikoja). Olen usein miettinyt, joutuiko esimerkiksi (tuolloin vielä kenraali mutta sittemmin) marsalkka Mannerheim tämän muuttuneen maskuliinisuuskäsityksen uhriksi.

Oliko Mannerheim täysin, vähän tai ei lainkaan homo ei nyt kuulu tähän. Sen sijaan on kohtuullisen varmaa, että hänen 1800-lukulaiset tapansa niin ulkonäköön, itsensä hoitamiseen kuin naisten kanssa seurusteluunkin liittyen koettiin uudenlaisen maskuliinisuuden edustajien keskuudessa vieraiksi. Mikä oli ollut aikanaan yläluokan piirissä normaalia toimintaa, nähtiin nyt toiseuden merkiksi, varsinkin nousukkaiden ja rahvaan parissa – ja mikäpä olisi ollut toisempaa kuin homoseksuaali.

Nykyinen käsitys siitä, että “oikea mies” on kova ja peittää tunteensa on peräisin 1900-luvun alkupuolelta. Se kyseenalaistettiin 1960-luvulta alkaen. Toisin kuin mielellään esitetään, asialla eivät olleet pelkästään tai edes voittopuolisesti naiset, vaan miehet itse. Osa 60-luvun sukupolvikapinaa kohdistui maskuliinisuuteen. Toisen maailmansodan kokeneiden miesten pojat eivät halunneet (eivätkä voineet) tulla isiensä kaltaisiksi, vaan etsivät uudenlaisen mieheyden mallia.

Heräsin tajuamaan tämän, kun aloin huvikseni keräillä miesaiheista kirjallisuutta kirpputoreilta. Kaikenlaista “mies sitä ja tätä”-kirjaa on tässäkin maassa julkaistu 1970-luvulta alkaen. Osa on todella miesvihamielistä ja pyrkii osoittamaan, miten “mies” on kaiken pahan alku ja juuri. Hämmentävää on, tai olisi ilman lievää analyysia, että nämä teokset ovat miesten kirjoittamia.

Esimerkiksi Hannu Tarmion toimittama mietekokoelma vuodelta 1980, Ajatuksia miehestä ja miehelle on takakannesta alkaen huikeaa luettavaa. “Mies menneisyyden vankina – Mies sukupuolen vankina – Mies roolien vankina – Avioliiton kultainen häkki – Mies menestyksen vankina – Mies ajan ja iän vankina – Vapaa mies.” “Tätä kirjaa minun on kyllä poloisten miesten puolesta täydennettävä lopun ikääni”, toteaa Tarmio vielä.

Sisällöltään teos on aikakaudelle tyypillistä, humoristisena pidettyä sitaattivirtaa miesten ongelmallisista tai hupaisista ominaisuuksista. Miesten hirvittävä ja epäinhimillinen suhtautuminen naisiin tulee hyvin selväksi. Siinä suhteessa Rauno Juntumaan teos Miehen rakkauselämä (1989) on vielä “avartavampi”.

Mies näyttäytyy tässä teoksessa läheisyyden torjuvana ja itsensä tuhoavana, näennäisesti pärjäävänä mutta sisäisesti tyhjänä. Sama idea on monissa Tarmionkin sitaateissa. Koska näissä teoksissa ei suhteuteta asioita historiaan ja sukupolvien kokemuksiin, syntyy kuva “ikiaikaisesta miehestä”, joka ei oikein osaa olla naisten kanssa mutta on melkoisen pulassa toisten miestenkin keskellä.

Vuonna 1990 psykiatri Jari Sinkkonen pääsi näille apajille ja julkaisi kirjan Pienistä pojista kunnon miehiä. (Kyllä, siitäkin on jo niin kauan aikaa.) Huoli mieheydestä, miehen kehityksestä ja varsinkin kielteisen kehityksen mahdollisuudesta on kova. Sinänsä Sinkkonen menettää kunnioitukseni jo alkusivuilla, koska hän arvelee miehen “herkille tunteille olevan tilaa vain nousuhumalassa. Silloin on lupa itkeä ystävän olkapäätä vasten”… (s. 15). Kyllä se Jari niin on että sinä kuvaat tuossa laskuhumalaa. Väittämättä miesten kanssa ryypiskelyn tuovan erityistä syvällisyyttä elämään, miehistä kirjoittavan kannattaisi olla sitten puhumatta asioista joita ei ole kokenut.

Vuonna 2001 Pekka Aukia oli jo epätoivoinen. Hänen kirjansa nimi kysyy: Liian hyvä mieheksi? Etukansi jatkaa: “Onko tasa-arvossa menty jo liian pitkälle? Mikä miehiä ahdistaa? Eikö kiltti ja kunnollinen mies riitä naiselle?”

“Miehen kriisi” on arjen tutkimuksessa tunnettu asia. Kannattaa tutustua vaikkapa Eeva Jokisen teoksiin – ainakin minä sain niistä ammennettua runsaasti ajatuksia arjen sankaruutta koskevaan taannoiseen artikkeliin. Oletuksena on, että naisista on tullut liian vahvoja. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa “vahva suomalainen nainen” on suorastaan myyttinen hahmo, jonka taustalla häilyy poissaoleva, kunnoton tai muuten epäpätevä mies.

On kuitenkin syytä kysyä, onko miehen kriisi naisten vika. Nähdäkseni miehet itse lähtivät innokkaasti purkamaan maskuliinisuutta siinä missä feministien toinen sukupolvi määritteli uudelleen feminiinisyyttä. Ja on eräs seikka, joka näissä vastakkainasetteluissa aina jää sopivasti huomiotta, vaikka jokainen mies tietää sen: maskuliinisuuteen on sisäänrakennettuna miesten keskinäinen kilpailu.

Näkisin jopa, että “pehmoileva” maskuliinisuus on pärjäävien miesten salajuoni niitä miehiä vastaan, jotka eivät kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi pysty siihen kovin hyvin sopeutumaan, tai joiden sopeutuminen näyttäytyy ainoastaan heikkoutena. Todistakaapa että olen väärässä.

Olen tahollani kehitellyt ja muuallakin nähnyt sukupuolittuneen yhteiskunnan hampurilaisteorian. Sämpylän ylä- ja alapuolen muodostavat miehet ja naiset ovat siinä välissä pihvinä. (No pun intended.) Vaikuttaa siltä, että välissä olevat naiset ovat polkeneet alapuolellaan olevat miehet paikalleen, kun todellisuudessa miesten keskinäisissä kamppailuissa tehdään hyvinkin selviä jakoja kahteen: voittajiin ja häviäjiin, pärjääviin ja pudonneisiin.

Nainen voi näyttäytyä näiden tuomioiden antajana, kuten opettajana, sosiaalityöntekijänä, äitinä ja vaimona. Harvoin nainen kuitenkaan yksin tällaisia asioita määrittää ja päättää. Miehet eivät ole lopunperin solidaarisia toisilleen, ellei kyseessä ole hyvä veli.

Alussa totesin, että maskuliinisuus on kuten se määritetään. Ei ole mitään taivaasta tipahtanutta ja ehdotonta määritelmää siitä, mitä se on. Sen kuitenkin tiedän, ja George L. Mossen perässä totean, että maskuliinisuus on se perusarvo, jolle modernit kansakunnat on rakennettu. Tuottaako kansakunnan kriisi huolen maskuliinisuudesta vai maskuliinisuuden kriisi huolen kansakunnasta, mene ja tiedä. Jotenkin 1990-luvulla alkanut uusisänmaallisuus on hauskasti samanaikainen tämän miehen kriisin kanssa, josta yllä oli puhe.

1800-lukulaiseen, tunteelliseen maskuliinisuuteen liittyi monia asioita, joita itse pidän arvossa edelleen. Tuohon aikaan naisten juridinen asema oli tunnetusti heikko ja monen yhteiskunnallisen epäkohdan syy. Miehet eivät suinkaan aina tiedostaneet aikansa ihanteita saati toimineet niiden mukaan. Niihin kuitenkin kuului, paitsi vallan käyttö alempiensa yli, myös vastuu, huolehtiminen, suojelu. Ihanteena ei suinkaan ollut omissa menoissaan leuhottava, vain penningit sijalleen heittävä mies, vaan mies, joka todella osallistui perheensä elämään.

(En todellakaan kaipaa aviomiehen edusmiehisyyttä elämääni vaan käsittelen rahaa naimisissa ollessanikin ihan itse. Sen sijaan olen oppinut arvostamaan sitä, että kaikkea arkielämään liittyvää ei tarvitse tehdä ja päättää yksin, vaan monessa asiassa voi tulla valmiille. Maskuliinisuus voi tapahtua kotonakin.)

Näin oli vielä 1960-luvun murroksen aikoihin. Olen kuitenkin herännyt kysymään, onko “miehen vapautuminen” ollut vapautumista Tarmion kuvaamien “vankiloiden” lisäksi myös vastuusta? Maskuliinisuuden rellestävä ja törkeilevä puoli on korostunut liikaa yhteiskuntaa kannattelevan ja rakentavan maskuliinisuuden rinnalla.

Jos jollain lailla haluan kasvattaa poikani nimenomaan miehiksi, se tapahtuu korostamalla maskuliinisuuden hyviä puolia. Kunnon mies on kultakimpale ihmiskunnan kuonan seassa, ja sellaiseksi kannattaa edelleen pyrkiä. Pekka Aukialle vastaten: ei miehenä voi olla liian hyvä, vaikeaa on olla tarpeeksi hyvä. Viitaten Juha Kilpiän taannoiseen kirjoitukseen HS:ssä, ei herkkyyttä tarvitse poistaa keltään vaan pikemminkin korostaa sitä. Herkkyys auttaa havaitsemaan ympäristön ja myös omat tarpeet ja vastaamaan niihin, sukupuolesta riippumatta.

Sen sijaan Anu Palosaaren syvästi hämmentävä kirjoitus US:n blogissa todistaa ennen kaikkea mieheyden ja maskuliinisuuden nykyistä rappiotilaa. Ainakin Palosaaren tuntemien miesten keskuudessa. Hänen mukaansa väkivaltaista saastaa netissä suoltava öyhöttäjä on “tavallinen suomalainen mies”. Näin ei ole, eikä voi eikä saa olla. En jaksa ymmärtää, mistä näitä surkimusten siipeilijänaisia aina löytyy. Ehkä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa? Sillä hierarkiansa ne on naisillakin, vaikka innokkain feminismi on joskus yrittänyt muuta väittää.

Jos se ei ole trolli, olen oikeasti huolissani. Nimittäin Sotilaallisen Isänmaallisen Puolueen (tästä lähin SIP) tekstit ovat monella tapaa karmeita.

“Sotilasarvo on ihmisarvo”, “Venäjä on olemassa vain alistaakseen Suomea”, nämähän voisivat vielä mennä täydestä. Presidentinvaalien alla toisaalta todettiin, kuten aiemminkin, että “samansukuissiitineläjistä kootuilla sotilasosastoilla voisi olla huomattavakin etusija erisukuissiitineläjiin verrattuna esimerkiksi yhteishengen kannalta. Samansukuissiitineläjien osastoilla voisi olla myös pelotevaikutusta samansukuiissiitineloa tunnetusti kammoaviin venäläisiin, erityisesti jos sotatiedotuksissa vihjailtaisiin ao. osastojen saaneen koulutusta samansukuisraiskaamisessa osana lähitaistelumenetelmiä”. Jos joku vielä ottaa tosissaan, miettiköön hieman itseään…

Kieli on huoliteltua, nykysuomeen muunnettua 1930-40-lukujen suomea, ryyditettynä tyylinmukaisilla omilla kehitelmillä (ks. yllä). Ei tähän keskivertopersu pysty, eikä sellaisesta olekaan kysymys. Onhan SIP uskonnollisesti ja etnisesti hyvin liberaali. Kaikki palautuu sotilaalliseen maanpuolustukseen, joka siis on ainoa arvo. Meille naisille kuulemma riittää jos olemme lähisukua asepalveluksen suorittaneille jaloille olennoille. Raiskauskannanotosta kiitämme, joskaan emme lämpimästi.

Sankarikuolemantutkijana hersyttelen äärimmilleen viedyllä, hyvin tutulla retoriikalla. Kansakunta jalostuu sodassa, joka parantaa kaiken heikkouden ja leväperäisyyden. Ja vaikka tiedossa on kansan suuren osan tai sen kokonaan tuhoutuminen, Suomen pyhä tehtävä on tähän sotaan käydä ja kirkastaa maailmalle olemassaolomme (tai sen päättymisen) syvin merkitys.

Tuttua, niin tuttua. Ehkä olen liikaakin tottunut tällaisiin, koska pidän blogia vain hauskana. En oleta että se moniakaan huvittaisi samassa määrin.

Mielestäni blogin tarkoitus on perussuomalaiseksi mielletyllä, mutta väliin muuallakin esiin pulpahtelevalla militarismilla leikittely. Vitsinä on, että moni ihan oikeasti isänmaallinen (erotettava ISÄM MAALLISESTA) kansalainen on jonkin matkaa joistakin asioista samaa mieltä (lobotomiasta tuskin kuitenkaan). Sitten kuitenkin tulee reaktio: “Ei helvetti…”

Joudumme tarkentamaan kantojamme: mihin oikeastaan uskomme ja mihin emme. Tekisi hyvää monelle muillekin aikamme uhoamisen aiheilla leikitteleville. Esimerkiksi islamofobit eivät monesti tunnu jarruttelevan ollenkaan.

Erityisesti kiitämme “siitinelo”-sanan palauttamista kieleemme. Onhan se nykynuorisolle tuntematon ja meille eilispäivän nuorillekin tuttu lähinnä Pahkasiasta. Hyvä siis näin. Toisaalta eduskunnassa vedetään oikealta ohi: Lea Mäkipää on kuulemma puhunut heterosuhteissa esiintyvästä “ruumiillis-biologisesta kokonaishyvästä”, mitä se ikinä onkaan. Ei varmaan “samansukuissiitineloa”. Henkinen yhteys nettitrolliin on kuitenkin selvästi olemassa.

On pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa historian käsitteistä. Ei huolta, en minä niistä paljon tiedä. Sen kuitenkin, että sanat ovat latautuneita ja niitä käytetään eri aikoina eri tavoin.

Aikalaiskäsite on käsite, joka ei nykyihmiselle välttämättä merkitse samaa kuin tutkitun ajan ihmiselle. Erinomainen esimerkki on minulle niin kovin tuttu sankarikuolema. Se oli toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa – ja tietääkseni myös vuonna 1918 – yleinen tapa kuvata sodassa kuollutta (suomalaista). Sankarikuoleman “saaneet” olivat sankarivainajia ja heidät haudattiin sankarihautaan.

Sankaruuden sisältöä eriteltiin yllättävänkin vähän. Toki luonnosteltiin ihanteellinen suomalainen (sotilas), mutta häneltä ei edellytetty erityisiä sankaritekoja. Tässä diskurssissa jokainen kaatunut suomalainen oli sankari ja se siitä. Vaikeneminenkin on viestimistä.

Nykyihminen esittää toisenlaisia kysymyksiä: millainen ei ollut sankari, miksi melko juhlava sankarin nimi annettiin niin monelle? Ovatko nykyään eri tehtävissä kuolleet suomalaiset sotilaat sankarivainajia? Älkää muuten minulta kysykö jälkimmäistä. Sodan ajan sankarivainajien hautajaiset olivat periaatteessa sotilashautajaiset, muttei kai nyt jokainen evp sentään edes Suomessa ole sankarivainaja, vaikka sotilashautajaiset saakin…

Useammin kiistelty käsite on vuoden 1918 sodan nimi. Varsinkin, jos jotain näistä kiistellyistä nimistä käyttää työssään ilman lainausmerkkejä. Niin Aapo Roselius kuin Juha Poteri ovat viime vuosina käyttäneet teoksensa otsikossa nimitystä vapaussota. Mikä on täysin perusteltua silloin, kun tutkitaan valkoisia ja heidän käsityksiään ja toimiaan tämän sodan suhteen.

Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan otsikko puolestaan oli Punakapinan muistot. Jälleen perusteluna on se, keitä tutkimuksessa oikeastaan on tutkittu. Punaisille sota oli monen muun nimen lisäksi kapina. Tutkimuksen otsikointi on tarkkaa puuhaa, mutta parhaassa tapauksessa iskeväkin otsikko on informatiivinen.

Voi tietysti aina miettiä, miten suuri osa yleisöstä kykenee informaatiota todella vastaanottamaan – ja käsittämään, että omista mahdollisista mieltymyksistään huolimatta tutkijoilla on jonkinlainen etiikka ja pyrkimys tuottaa uutta ja puolueetonta tietoa. Historiaa ja erilaisia käsitteitä käytetään tuolla ulkona sen verran villisti perustelemaan milloin mitäkin, että epäilen, onko meidän omasta nyanssien tajustamme useinkaan mitään hyötyä.

Taustamusiikki: Veikko Lavi: Sukuvika suksi ei luista

On tunnustettava, että sukututkimus ei ole koskaan erityisemmin kiehtonut minua. Lähimmän sukuni tunnen vähän liiankin hyvin, enkä ole ihan varma, mitä lisäarvoa apokryfisemmat sukulaisuussuhteet elämääni toisivat. Moni ajattelee toisin, ja se heille suotakoon.

Sukulaisuus, varsinkin geneettinen, on kyllä kiinnostava asia. Luin anoppilassa hänen siskonsa taannoiseksi merkkipäiväksi kirjoittamaansa, päivänsankariin toki keskittyvää mutta muutenkin sukua valottavaa historiikkia. Monet toimintatavat ja suorastaan pakonomaiset tarpeet ovat perinnöllisiä, eikä kaikkia voi selittää vain mallioppimisella. Mieheni kesäinen kiihkoisa mansikansyönti näistä harmittomimpana esimerkkinä. Isoisähän se siellä luuraa.

Omien lasten hankkiminen todistaa myös geenien mahtia. Nuorimmaiseni on samanlainen äitiin tarraaja kuin minä aikoinani. En kuitenkaan ole tulkinnut tätä siten, että a) olisin poikkeuksellisen hyvä äiti tai b) lapseni ei pärjäisi muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä se siitä irrottautuu, reipas ja ulospäinsuuntautunut poika. Samoja pakkomielteitä löytyy meiltäkin: olin lapsena aivan jouluhullu ja numero 24 oli suunnilleen pyhä. Samoin monta kiukkukohtausta olen ymmärtänyt vaikkeivät ne helppoja kestää olekaan: tenava vain ajattelee kaiken etukäteen niin valmiiksi, että todellisuus ei ikinä voi sitä vastata. Temper, my darling…

Geenit ovat kuitenkin aina sekä isältä että äidiltä. Sukututkimusta pitäisikin tehdä sekä mies- että naislinjaisesti, jotta siitä olisi iloa tässä suhteessa. Kirkonkirjat eivät yleensä kerro kovin paljon ihmisen luonteesta – tuomiokirjat ehkä enemmän… Perinnölliset ominaisuudet tuppaavat kuitenkin vesittymään ja jopa katoamaan jatkuvassa sekoittumisessa. Ellei suku ole nainut serkkujaan pitemmän aikaa, mikä ei Suomessa tietysti ole ollut harvinainen tilanne, mitään suurta sukuominaisuuksien sammiota ei liene olemassa.

Isäni äidin suvusta on tehty jonkin verran sukututkimusta, joka  Kainuuseen sijoittuvana on hyvin pitkälti tätä serkusten suhteilua. Samat sukunimet toistuvat kuten Sotkamon hautausmaallakin (tai Jymyn pelaajaluettelossa). Ammatteina on jännästi vuorotellen “bonde” tai “soldat”. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea entisaikain elämänpiiristä, harvaan asutusta seudusta jolla toimeentulon mahdollisuuksia oli rajoitetusti.

Äidin puolella suvusta tiedetään kaikenlaista pientä. Joku isoäidin isän esi-isä tuli aikanaan Tukholmasta Suomenlahden rannalle ruukkiin töihin, sittemmin isoäidin äiti lähti Pohjois-Karjalasta Viipuriin onneaan etsimään. Ulkonäköni on äidin puolelta, jopa kiusallisessa määrin, vaikka minulla kainuulaisten leveä ja korkea otsa onkin. Onneksi keskimääräistä hitaampi rupsahtaminenkin. (Tänään viimeksi tytöteltiin.) Samoin ääni kuulemma periytyy.

Isoäitini sisarukset ovat puhuneet “lindeniläisten kirouksesta”, mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Kenties tietynlaista sopeutumattomuutta, alavireisyyttä, levottomuutta. Evakkotaustaa ei tästä yleensä ole syytetty, ainakaan minun kuulteni.

Jos oman elämäni perusteella voin asiaa arvioida, joillain meistä vain liikkuu liikaa ajatuksia päässä. Kuten nuorimmaisellani, ja se sitten harmittaa kun mikään ei koskaan ole ihan kuten piti. Aina on jokin vähän pois paikoiltaan. Yliopisto on tällaisille hiippareille ihan oikea paikka, mitä vanhempi polvi ei sattuneesta syystä päässyt juuri kokeilemaan. Ympäristön vaihtuessa aiemmin ongelmalliset ominaisuudet voivatkin muuttua siunaukseksi.

Iäkkäiden sukulaisten kanssa kannattaa jutella, ihan itsekkäistä syistä. Niin hekin tekevät… jotkut haluavat mennä salaisuuksiensa kanssa hautaan, tai eivät muutakaan voi, kuten Sirpa Kähkösen isoisä (luvussa on Vihan ja rakkauden liekit). Toiset nimenomaan haluavat kertoa, miten asiat olivat, ja sekin voi olla aika haastavaa kuunneltavaa. Totuuksia kun on niin monia.

Minusta kannattaakin kuunnella myös sitä, miten kerrotaan, ja niitä pikkujuttuja, joita ei suvun suureksi kertomukseksi yleensä mielletä. Liian myöhään märkänä  läpinäkyväksi havaittu uimapuku on minimaalinen osa isänäitini tarinassa, mutta se kertoo jotain hyvin olennaista. Hän ei koskaan muistellut ikäviä asioita, tuonkin nolouden hän kertoi nauraen. Samoin kuinka hänen veljensä haukkui hänet: “Sinä nudisti, sinä sadisti, sinä eronnut nainen!” Kaikki nykyajan kotkotukset samassa. Hautajaisissa pappi yritti virittää sota-ajan itkuvirttä, mutta kummisetäni, mummon kummipoika korjasi tilanteen alkamalla muistella tansseissa käymistä. (“Tanssissa on tärkeää ryhti ja tahti!”)

Vaikka mummoni oli monella tapaa vaikea ihminen, joka aiheutti ympäristölleen surua ja mielipahaa, murehtija tai lannistuja hän ei omalla, kenties omalaatuisellakin tavallaan ollut. Kainuulaisuuteen tällainen ei kaiketi kuulu; mummoa ei olisi Puolangan pessimismipäivillä nähty. Siksikin minun on vaikea nähdä itseni jonkin suuren heimohengen edustajana, ehkä jopa minkään suvun edustajana. Kun ikää kertyy, alkaa arvioida asioita eri tavoin: antaa anteeksi, muistaa ja unohtaa mikä tarpeen on.  Arkistolähteet voivat valottaa ulkoisia mitä-missä-milloin-seikkoja, mutta sydämessään kukin tuntee, kuka todella on ja mistä kotoisin.

Miten saa parhaiten tietoa menneisyydestä? Millaiset aineistot ja tutkimusmenetelmät kertovat totuuden tai ainakin sinne päin? Tällaisia kysymyksiä historiantutkimuksessa on pyöritelty pari sataa vuotta.

Sivuutan Leopold von Ranken nyt tässä täysin, en ole hänen sielunelämänsä asiantuntija. Sen sijaan olen pitänyt kuluvalla viikolla kaksi enemmän tai vähemmän muistitietoaineistoihin keskittyvä luentoa, joten samalla vauhdilla siitä.

Ihmisen muisti on tietenkin hatara. Satuin näiden luentojen alla lukemaan Siri Hustvedtin teoksen Vapiseva nainen, jossa käsitellään osin samaa teemaa. Hustvedt ei koskaan saanut selville, mikä mahdollisesti piilevä muisto sai/saa hänet vapisemaan (pääasiassa neurologinenkaan selitys ei ole poissuljettu).

Hän käy teoksessa läpi muistojaan; osan hän tietää muistavansa väärin. Lapsuusmuisto sijoittuu mielessä väärään rakennukseen, koska hän ei muista alkuperäistä, vain sen, jossa on myöhemmin viettänyt aikaa samojen ihmisten kanssa. Tiedän tunteen: ensimmäinen lapsuudenkotini sijaitsee tässä lähellä, mutta siellä ei näytä alkuunkaan sellaiselta kuin muistan. Olen tietysti yli puoli metriä pidempi ja puut ovat kasvaneet, mutta paikka sijaitsee paljon monitahoisemmalla tavalla vain minun mielessäni.

Muistitietoa on pidetty tällaisista syistä hyvin epäluotettavana historian lähdeaineistona. Vaikka ihminen ei sattuisikaan tietoisesti valehtelemaan, muisti on petollinen. Lisäksi ihminen pyrkii normaalisti esittämään itsensä, jos ei hyvässä niin ainakin siedettävässä valossa. Osuutta myönteisiin asioihin liioitellaan ja kielteisiin vähätellään.

Tarinankerronta sinänsä muuttaa muistia. Me muokkaamme hajanaisista tapahtumista kokonaisuuden, jossa voi olla selkeitäkin syitä ja vaikuttimia, vaikka emme oikeasti tietäisi niistä mitään. Ja nyt ei tarvitse edes lähteä Hayden Whiten tielle; todettava vain on, että meillä on tietyt kertomisen keinot käytettävissämme. Muistin raakadata jäsentyy niiden mukaan ja suusta tulee vielä muokatumpaa tavaraa.

Muistitietohistoria ei ole tästä kerronnallisuudesta moksiskaan, päinvastoin. Juuri se, miten asioista kerrotaan voi paljastaa sen, miten ne todella olivat. Tai ainakin, miten ihminen ne on kokenut. (Miksi muuten aina tapahtumaketjut ovat jotenkin tärkeämpiä kuin se, millaisen fiiliksen ne jättivät? Onko tämä minun päähänpinttymäni vai muidenkin?)

Suhteeni muistitietoon on monipolvinen. Suomalaisen sanaristikon historia-projektissa tein lukuisia haastatteluja, mutta ei se varsinaista muistitietohistoriaa ollut. En rohjennut analysoida tilaajatahon edustajien sanomisia kovin tarkasti, toki selvitin asiatietoja muutenkin.

Väitöskirjassa käytin muistitietoa vähän ja juuri siten, kuin sitä ei kai pitäisi käyttää eli “kuvituksena”, kivana pikku lisänä muille aineistoille perustuvassa työssä. (Ja pyytelin asiaa anteeksi pitkässä alaviitteessä.) Olisinko ollut suopeampi, jos minulle ei toistuvasti olisi tyrkytetty tätä aineistotyyppiä, “kun sinä nyt sitä sotaa tutkit”?

1990-luvulla näet Suomessa tapahtui suuri sotamuistojen renessanssi. Mikä oli aiemmin kuulunut yksittäisiin muistelmakirjoihin, Kaukopartio kaukana-tyyppiseen fiktioon, vuonna 1986 lopetettuun Kansa taisteli-lehteen ja satunnaisiin isien ja isoisien avautumisiin, tuli suureksi kansalliseksi projektiksi. Jos sodasta haluttiin jotain – tai ylipäänsä mitään – tietää, sitä tuli kysyä sotaveteraaneilta.

Minusta tuli tässä tohinassa suuri aikalaislähteiden puolustaja. Ei siksi, etten olisi tiennyt, mitä muistitieto on ja mitä sillä tehdään, vaan juuri siksi, että tiesin. Tutkimuskysymys rajaa aineistoja erittäin tehokkaasti. Jos halutaan tutkia, miten asiat sodan aikana nähtiin ja koettiin, käytetään sodan aikana syntyneitä aineistoja. Jos halutaan tutkia, miten asioita muistellaan nykyhetkessä – tai jos aineisto on syntynyt vaikkapa 1980-luvulla, niin silloin – käytetään muistitietoaineistoa.

Tämä on perusjako, joka saa varmasti monen nyanssien ystävän älähtämään. Eihän se noin yksinkertaista ole, ei olekaan. Muistitieto ei suinkaan ole tyhjä asiatiedoista, ja voi paljastaa paljon sellaista, mikä ei ole päässyt aikanaan ääneen ja päätynyt sen ajan lähteisiin. Kaikista asioista ei ehkä ole lainkaan oman ajan lähteitä, tai ne eivät kerro asioita, joita nykytutkija haluaa tietää. (Tämän takia möyrin nyt Kirkollisen kansanperinteen arkistoa.) Asioiden arvioiminen vuosikymmeniä myöhemmin voi olla erittäin kiinnostavaa ja myös tutkimuksellisesti antoisaa.

Minäkin luin muistelmia työni tueksi ja kävin pari kiintoisaa keskustelua kasvokkain, jotta osaisin kysyä aikalaisaineistoilta parempia kysymyksiä. Varsinaiset haastattelut, joita minun oletettiin tekevän työni rungoksi, jätin kuitenkin muiden huoleksi.

Kenties nämä aineistokysymykset eivät ns. suurta yleisöä tavoita saati kiinnosta. Historiahan on historiaa, teki sen miten hyvänsä? Mielestäni muistitietohistoria on kuitenkin aivan erityisen kiehtovaa, koska siinä tutkitaan ns. faktojen lisäksi kuvaa menneisyydestä ja tapoja esittää se. Tällä hetkellä – ja toivon pikaisia korjauksia jos olen väärässä – tehdään toistaiseksi vähän varsinaista muistitietohistoriaa toisen maailmansodan ajasta.

Kertauksen vuoksi: tarkoitan muistitietohistorialla muistitieton kerronnallisuuteen keskittyvää historiantutkimusta, en teoksia, joissa julkaistaan muistitietoa vain kevyesti toimitettuna.

Haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa pohdittaisiin sotatarinoiden rakennetta, vertailtaisiin niitä muissa maissa kerrottuihin tarinoihin, pohdittaisiin ehkä sodan kokemuksen yleistä esittämistä ja sen psykologiaa. Millainen merkitys sotatarinoilla on yksilölle, kerrottiin niitä julkisesti tai vain omalle itselle? Miten mielikuva omasta sodan kokemisesta muokkautuu vuosikymmenien aikana?

Tehkää, ellen minä ehdi tehdä ensin. Joskus, parin muun jutun perästä…

Tunnettehan jo natsikortin – sen, joka monesti erilaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa ennemmin tai myöhemmin pelataan. (Niitä saa Varustelekasta jos verbaalinen ei enää riitä.)

Kortteja on monia muitakin. Oma suosikkini on hyysäyskortti… Presidentinvaalikeskusteluissa on taas kerran vedetty esiin veteraanikortti. Sotaveteraaneillahan voi perustella kaikenlaista. Pakkasensietoa, maahanmuuttovastaisuutta, antikommunismia (mikäli joku sitä katsoo tarvitsevansa nykymaailmassa) ja nyt viimeksi sitä, ettei voi äänestää Pekka Haavistoa presidentiksi.

Älköön kenkään käsittäkö minua väärin. Ihmisillä voi olla lukemattomia syitä olla äänestämättä Haavistoa, ja jokainen arvioi päätöksensä tässä asiassa itse. Omasta puolestani olisin toivonut selkeämmin Nato-vastaista ehdokasta toiselle kierrokselle ja ylipäänsä ärhäkämpää meininkiä. Mutta näillä mennään.

Sen sijaan se argumentti, että ihminen nimenomaan sotaveteraaniutensa vuoksi ei ymmärrä homoseksuaalisuutta, on outo. Tämäkään ihmiselämän ilmiö ei ole maassamme tuontitavaraa, joka olisi rantautunut tänne joskus Village Peoplen aikoihin.

Vanhemman polven ihmiset ovat eläneet suuren osan elämästään maailmassa, jossa homoseksuaalisuus oli rikos. Olivatko he aikanaan tai nykyään sitä mieltä, että tämä oli oikein, on toinen asia. Monelle aihepiiri on varmasti suhteellisen vieras, mutta tuskin tuntematon.

Toivoisinkin sen verran sotaveteraanien, kuten kaikkien muidenkin ihmisten kunnioittamista, että heidän suuhunsa ei laitettaisi sanoja ja päähänsä ajatuksia. Jokainen puhukoon itse puolestaan tässäkin asiassa.

Nykyään harva enää kehtaa sanoa, että homot ovat sopimatonta seuraa lapsille. Lapsihössötys on muuten melkoista, mutta yleensä tätä päättelyä ei enää tapaa. Sotaveteraanien keksiminen omien näkemystensä viikunanlehdeksi on mautonta, mutta eipä ole ensi kerta, kun heitä hyväksikäytetään aivan muista asioista puhuttaessa.

Asioiden sekoittaminen keskenään on vaalien alla tavallisempaa kuin minkäänlainen looginen päättely. Mikko Kuustosen heitto Korkojen kera-ohjelmassa on saanut Ilta-Sanomat kiihdyttämään itsensä tilaan, jota voinee kuvailla Kuustosen mainitsemaksi peiton alla tapahtuvaksi toiminnaksi.

Miksi sotaveteraaniliitot pitää raahata mukaan kommentoimaan asiaa, joka ei koske sodan aikaa lainkaan? Varusmiesliitolla on sentään jotain tekemistä asian kanssa, mutta jos Kuustonen on nuo mainitut munkki- ja onania-asiat varusmiespalveluksen aikana oppinut, niin mitä siihen on vastaan väittämistä.

Missä vaiheessa keskustelu sodista ja armeijasta meni näin älyttömäksi? Ei kai rauhanajan asepalvelusta voi verrata sodan aikaan? Mihin tällä kaikella pyritään? Onko sillä mitään väliä, mitä Kuustonen oikeasti sanoi ja missä yhteydessä?

Puolustusvoimista ei sattuneesta syystä yleensä kommentoida tällaisia asioita. Varuskuntien sulkemispäätöksiä odotellessa onkin hieman muuta mielessä.

Keskustelin aiheesta valistuneiden Facebook-ystävieni kanssa, ja paras arvaus “kohun” nostattamisen syistä on tämä: Kuustonen meni julkistamaan lehden pyynnön ryhtyä “kaksintaisteluun” Niinistöä kannattavan Reijo Mäen kanssa. Kuustonenhan on Haaviston miehiä. Huonompiakin salaliittoteorioita on kuultu.

Keskustelu tv-ohjelmassa liittyi presidenttiin ja hänen mahdollisesti suorittamaansa tai ei-suorittamaansa varusmiespalvelukseen. Paras asiasta kuulemani kommentti on se, että miten tilanne Haaviston presidenttikaudella eroaisi Halosen kaudesta?

Itse lisäisin, että eduskunta päättää keskeisistä aihepiiriin liittyvistä asioista. Kuten useimmista muistakin asioista. Niissä vaaleissa kannattaakin olla tarkkana.

Elämä heittelee ja talouteeni tulee taas laatulehti Kirkko ja kaupunki, ei tosin minun nimelläni. Bongasin heti aukeaman, jota haluan kommentoida, nimittäin Outi Reinolan kirjoittaman jutun tunneorpouden nimellä kulkevasta tilasta.

Haastattelussa on kasvatustieteiden tohtori Tia Isokorpi, joka kertoo tunneorpouden kehittyvän, kun ihminen jää lapsena vaille rakkautta ja huomiota. Aikuisena ihminen ei osaa luottaa toisiin ja liittyä ryhmiin. Ihminen tuntee itsensä “keskeneräiseksi”. Suosittelen lukemaan joko lehden jutun tai Tia Isokorven teoksen; pointtini ei nyt ole itse asiassa, jota pidän ihan järkevänä.

Juttu lankeaa turhan yksioikoiseen selitykseen suomalaisen tunneorpouden taustasta. Nyt ei viitata pelkästään sotien kärsimyksiin, vaan keskiössä on “sotien jälkeinen aika, jolloin oli pakko selvitä päivän töistä ja pitää tunteet kurissa. Ei ollut aikaa eikä kykyä käsitellä kokemuksia.”

On mahdollista olettaa, että 1940- ja 50-lukujen Suomi olisi ollut tunneilmastoltaan kylmempi kuin ennen sotia. Kokemukset jättävät jälkensä, ja näin on muuten kaikissa sotia kokeneissa maissa. Suomi ei ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuinen.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että vanhempien elämäntilanne vaikuttaa lapsiin silloinkin, kun se ei johdu sodasta. Köyhyys, elämän epävarmuus, alisteinen asema, kokemus siitä, ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ahdistavat aikuisia. Lapsille ei jää aikaa eikä energiaa.

Suomi oli myös ennen toista maailmansotaa köyhä maa, jossa syntyi helposti tunneorpoja. Pikemminkin on aihetta olettaa, että vasta viime vuosikymmeninä on ollut mahdollista useimpien vanhempien elää ja toimia toisin. Vallalla tuntuu olevan erilaisia fantasioita siitä, millaista elämä on ennen ollut ja miten se suhteutuu nykyaikaan.

Tunteiden ja kokemusten käsitteleminen on asia, jota nykyihminen pitää tärkeänä, mutta jolle ei vielä muutama vuosikymmen sitten ollut juurikaan kieltä eikä käsitteitä. Ihmiset saattoivat “muuttua” kovien kokemusten seurauksena tai saada “hermoromahduksia”, mutta asioiden työstäminen ei varsinkaan yleisesti tunnettuna prosessina ollut tuttua. Paljon puhuttiin ja elämää elettiin, mutta virallinen psykologia lähti hyvin pitkälle siitä, että ihminen kestää melkeinpä mitä vain. On siis kohtuutonta olettaa, että vain poikkeuksellisesti asiat olisivat jääneet muhimaan ja purkautuneet muuta kautta kuin terapeuttisessa keskustelussa.

Kohtuullisen ärsyttävänä pidän myös oletusta siitä, että tunneorpouden kaltaiset tilat ovat periytyviä. Olenhan itsekin tunneorpojen kasvattama: muistan kuulleeni tuhansia kertoja arvioita siitä, miten muut ihmiset kadehtivat, vainoavat ja joka tapauksessa ajattelevat ja puhuvat pahaa selän takana. Meillä kotona kävi joskus harvoin sukulaisia, ehkä kerran lapsuuteni ja nuoruuteni aikana vanhempieni ystäviä. Heitä ei ollut eikä uusia tullut. Työpaikoilla tunnelma kävi pian vaikeaksi, koska kateellisia ja selkäänpuukottajia riitti.

Omaa elämääni on leimannut pikemminkin liiallinen naiivius, ei niin ettenkö olisi enimmäkseen kohdannutkin mukavia ja auttavaisia ihmisiä. Liiallista naiivius on silloin, jos ei ole oikein kartalla siitä, miltä omat tekemiset ja sanomiset näyttävät muiden silmissä. Jos ei itse pidä jotain tekemistään kovin vaativana, siitä tulee ehkä puhuttua tavalla, jota joku pitää rehvasteluna ja jopa loukkaantuu. Ja akateemisella alalla kannattaisi edes teoreettisena seikkana ottaa huomioon, että joku ajaakin omaansa eikä yleistä etua. Mutta pärjätty on näinkin.

Tuntematta koko uudemman luokka-aiheisen kirjallisuuden kirjoa en osaa sanoa, miten paljon siinä puhutaan tunneorpoudesta osana “luokkaretkikokemusta”. Onko vierauden kokemus vain sitä, ettei ole syntynyt nykyiseen luokkaansa, vai onko lapsuuden ankeus jättänyt muitakin jälkiä?

Siitä olen samaa mieltä tunneorpousjutun kanssa, että nykyajalla on kaikki edellytykset tuottaa lisää tunneorpoja. Jutussa ei viitata suoraan nykyajan köyhyyteen vaan pikemminkin syntyy mielikuva, että köyhyys on siellä menneisyydessä. Ennemmin nykyihmistä vaivaa “vauhtisokeus”. Kaikille ei kuitenkaan vauhtia riitä, ja jälleen kerran siitä kärsivät – lapset.

Mitä naiset oikein haluavat? Edelleenkin tällä maapallolla on runsaasti paikkoja, joissa ei moista tarvitse kysellä. Menneisyydessä myös iki-ihana ja ainaviisas länsimainen kulttuurimme on uhrannut huomattavasti vähemmän voimavaroja asian pohtimiseen.

Kuitenkin juuri menneisyyteen sijoittuu paljon romantiikaksi luokiteltavaa kirjallisuutta. Lieneekö kyse projektiosta: suhteellisessa vapaudessa ja elämänvalintojen mahdollisuudessa elävät naiset haluavat kuvitella itsensä tilanteeseen, jossa vain prinssi (paremman puutteessa alempikin aatelinen käy) voi vapauttaa heidät ilkeän isäpuolen, luostarin tai silkan köyhyyden ahdingosta.

Romantiikka ei tietysti alun alkaen tarkoittanut vain erotiikkaa, vaan yleensä haavellista suhtautumista menneisyyteen, luontoon ja omiin tunteisiin. Oli tärkeää kokea, ei analysoida. Historiallisessa kirjallisuudessakin vedettiin (ja vedetään) mutkat suoriksi, jotta saatiin aikaan sopivia tunne-elämyksiä. Muistan esim. Jussi T. Lappalaisen todenneen, että sotahistorioitsijana Topeliukseen sopii hyvin hänen satusetä-lempinimensä.

Parisuhteet eivät ole ainoa mahdollinen romantisoinnin asia, eivät edes sodat. Ennen kuin runsas ja säännöllinen seksuaalisuus tuli normiksi länsimaisessa kulttuurissa, romanttisesti voitiin suhtautua myös uskonkilvoitteluun ja yleiseen pyhyyteen. Askeesi ei kuitenkaan ole nyt muotia paitsi ruumiinmuodon osalta.

Kyllähän me valistuneet ja kouluja käyneet ja näitä aineita lukeneet naiset tiedämme, että säätyjen välisiä avioliittoja solmittiin harvoin, vaikka se historiaromantiikassa klassinen aihe onkin. Ylipäänsä avioliittoja solmittiin harvoin vain puolisoiden omien mieltymysten mukaan ja jos solmittiinkin, mieltymykset saattoivat olla omaisuuteen ja asemaan liittyviä, siinä sai morsian olla kuinka susiruma tahansa ja sulhasella vakavia ongelmia henkilökohtaisen hygienian kanssa (vrt. Katariina Suuri jälkimmäisen osalta).

Avioliittojen ja joskus avioliiton ulkopuolistenkin suhteiden pääasiallinen tarkoitus oli jälkeläisten tuottaminen. Miten mielellään 12-vuotiaat morsiamet alistuivat itseään kaksi kertaa vanhempien sulhastensa alle, sitä ei vain kysytty (vrt. The Red Queen). On vaikeaa arvioida, miten tasalaatuista seksi on monestikaan ollut, vaikka molemmat osapuolet olisivat olleet siihen halukkaita. Nykyihmisiä vaivaavat monet turhat jumit päässä, mutta toisaalta meillä on paljon tietoa siitä, miten makean saa makeammaksi. Kumpi sitten voittaa kulloinkin – kekseliäitä on oltu ennenkin.

Ei seksuaalisuus toki ole koskaan rajoittunut vain avioliittoon ja aitoa halua on tunnettu: mistä muuten olisivat johtuneet huoruus- ja salavuoteusoikeudenkäynnit menneinä vuosisatoina. Harva historiallinen ja varsinkaan romanttinen romaani paneutuu näihin aiheisiin muuten kuin sivuhenkilöiden osalta. Pääparin on ainakin pyrittävä naimisiin, onhan se kuitenkin tietynlainen romantiikan huipentuma vielä nykyäänkin. Häämessuilla ainakin mielellään annetaan tällainen kuva, vaikka nykyavioliitoissakin raha näyttelee omaa rooliaan.

Asia sinänsä ovat vielä romanttisten, avioliittoon tai ei päätyvien suhteiden luonteet. Millaisia miehiä ja naisia ja tapahtumia onkaan kuvattu… Raiskausromantiikan helmi on tietysti Kathleen E. Woodiwissin Liekki ja kukka. Olen myös käynyt keskusteluja aiheesta onko Kaari Utrion Vaskilinnussa esitetty kuvaus Eirikin ja Theodoran viimeisestä kohtaamisesta Konstantinopolissa raiskaus.

Minusta se ei ole, vaikkei tietysti nätistikään tehty monen ihannesankarina pitämältä Eirikiltä. (Pahoittelen tekstin kryptisyyttä niiden puolesta, jotka eivät ole kirjaa lukeneet.) Toisaalta kohtauksessa tulee esille se, mikä historiallisissa romaaneissa viehättää: ihmisten (ja erityisesti miesten) intohimoisuus ja ehdottomuus.

Tilanne syntyy siitä, että päähenkilöt ovat salavuoteilleet jonkin aikaa ja nyt Eirik tarjoaa Theorodalle avioliittoa. Tämä kuitenkin torjuu tarjouksen ivallisesti, hän ei minkään varjagisoturin matkaan lähde vaikka onhan se komeeta pitää sellaista rakastajana.

Noin 99,9 prosenttia nykymiehistä toteaisi, että pidä huora tunkkis. Eirik sen sijaan intoutuu “makaamaan” naisen, useaan kertaan ja erityisen väkivaltaisesti. Theodoran Utrio raportoi jossain määrin myös nauttivan tilanteesta.

Tarina ei suinkaan pääty tähän, vaan sen edetessä Theoroda tajuaa, kuinka Eirik on aina rakastanut häntä ja pitänyt hänestä huolta. Eirik on myös ainoa ihminen, joka todella tietää kuka hän on. Yhteinen lapsikin on siunaantunut. Loppu on monien vaiheiden jälkeen onnellinen ja nimenomaan nainen muuttuu ja pääsee yli traumoistaan, jotka ovat estäneet häntä rakastamasta. Mies ei ota lopullisesti nokkiinsa vaikka nainen laittamattomasti sanoikin.

Juuri tätä nykyihminen kaipaa: ikuista ja kaikkivoittavaa rakkautta. Ylipäänsä jotain ikuista ja kaikkivoittavaa, vaikka olemmekin tehneet parhaamme vapautuaksemme kaikesta ikuisesta ja ylittämättömästä. Me tiedämme, että menneisyydessä kaikki ei ollut paremmin, mutta emme ole aina kovin tyytyväisiä siihenkään mitä saamme. Ja vaikka olisimmekin, voihan aina kuvitella pikkuisen lisää.

August 2017
M T W T F S S
« Aug    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  

Categories