Prinssi Charlesin viitoittamalla tiellä nykyarkkitehtuuria arvostelemaan. Olimme lauantaina ensivierailulla Musiikkitalossa. Swing-konsertti oli oikein onnistunut elämys, vielä parempi se olisi ollut ilman sinänsä asiallisia solisteja, koska bändi päästeli vasta instrumentaaleissa oikein kunnolla.

Tupa oli täysi, ja se oli Musiikkitalolle selvästi liikaa. Ahtailla käytävillä oli tungosta, mitä ei tietysti helpottanut yleisön geriatrinen ikärakenne. Rakennus tuntuu väestönsuojelulliselta katastrofilta, vaikken epäile että se sitä todellisuudessa on. Ahtaan paikan kammo kuitenkin uhkaa varsinkin parvelle menijöitä. Yleensäkin laskeutuminen monttuun heti alkajaiksiksi, pääsisäänkäynnin jälkeen tuntuu ikävältä. Oopperatalo on sentään talo tämän korsun rinnalla.

Kuuluvuus ylimmän parven ylimmälle riville oli kyllä kohtuullinen ja näkyvyyskin olemassa oleva. Ei siis kannata pelätä viime hetken inspiraatiossa ostettujen lippujen tuntuvan huijaukselta – musiikillisesti. Korkean paikan kammo lienee samaa luokkaa kuin Hartwall Areenan yläriveillä. (En muuten itse kärsi näistä fobioista mutta ihmisapina minussa suhtautuu vakavasti putoamisen ja rusentumisen uhkaan…)

Onhan siellä hauskoja yksityiskohtia, kuten permantopaikoille johtavat epäsymmetriset portaat. Värimaailma on tumma, mikä jonkun visiona menettelee. Se kyllä ihmetyttää, miksi julkisiin rakennuksiin tungetaan aina loputtomasti harmaata. Helsingin yliopisto on mokannut tässä pahan kerran, miksi muiden pitää jatkaa samaa? On ahdistavaa esimerkiksi luennoida täysharmaassa luentosalissa. Täysharmaasta vessasta tulee toki kiiruhtaakin pois, ei niitä niin paljon ole Musiikkitalossakaan ettei jonoja syntyisi.

Pakko kai tuonne on mennä vielä monta kertaa, mutta en minä sitä mielelläni tee. Metrossa näin Vartti-lehden valotaululla tiedon, että talon kiertokäynneille on kysyntää yli tarjonnan. En ihmettele etteivät kehtaa ottaa yli kahtakymmentäviittä henkeä kerrallaan. Eiväthän ne mahdu kulkemaan siellä.