Ystäväni linkitti minulle Leijonaemojen blogista ajatuksia herättävän tekstin. Helsingin Lastenklinikan kahdella eri osastolla on hyvin erilainen toimintatapa. Minulla on sairaaloihin vain “käyttäjänäkökulma”, joten en voi analysoida syitä näihin eroihin sen tarkemmin. Sen kuitenkin tiedän, että eroille voi eri organisaatioissa olla muitakin syitä kuin pakko ja käytännölliset tarpeet.

Oma poikani oli viime keväänä juuri Lastenklinikalla pari päivää. Kyse oli “vain” vastataudista, mutta mieleen sekin pienelle jäi jos isommillekin. Vanhemmat päivystivät vuoteen vierellä koko ajan, vaikkei suinkaan hengenvaaraa alun nesteytyksen jälkeen ollutkaan. Kolmevuotiasta ei kuitenkaan tule mieleenkään jättää vieraaseen paikkaan yksin, vaikka hän olisikin luonteenomaista rauhallisempi ja luonteenomaisen urhea.

Muistui mieleen se, miten suolistosairaudet veivät väkeä Suomessakin vielä viime vuosisadan vaihteessa ja monissa maissa vievät edelleen. Muistui mieleen, kuten on näissä lapsiasioissa ennenkin muistunut, miten hieno asia nykyaikainen lääketiede on. Arvostan sairaaloita ehkä siksikin niin paljon, että olen kiinnostunut saamaan niistä juuri asiantuntija-apua – empatiaa en välttämättä siltä taholta kaipaakaan.

Silti tuntui aikanaan pahalta, kun keskosena syntynyt esikoiseni vietti elämänsä pari ensimmäistä viikkoa Kätilöopistolla. Naistenklinikalle ei enää mahtunut ja meidät molemmat päätettiin siirtää muualle ns. hallinnollisista syistä, minut kotiin ja poika toiseen sairaalaan. Kättärillä, jota niin perheystävälliseksi mainostetaan, oli aika lailla tunkeilijan olo, kun vierailuaikoina kävimme lasta katsomassa. Imettääkin olisi saanut, jos olisi siihen pystynyt korkeassa tuolissa ja kovakätisen lyhyen opastuksen jälkeen.

Kun keskustelemme sairaalakuolemasta (nyt pinnalla oleva eutanasiakeskustelu heijastellee näitä tuntoja), mistä oikeastaan keskustelemme? Leijonaemoblogissa kuvattiin saman sairaalan kahta eri osastoa. Minunkin kokemukseni Kätilöopiston tylyydestä sopivat huonosti monien muiden hehkuviin kiitoksiin sinne päin.

Alan epäillä, ettei ole olemassa myöskään mitään yhtä ja yhtenäistä sairaalakuolemaa. On erilaisia osastoja, erilaisia sairaaloita ja muita hoitolaitoksia, jotka ovat ihan tavallisia työpaikkoja siinä suhteessa, että henki voi olla hyvä tai huono ja se heijastuu kaikkeen toimintaan. Jos homma ei toimi, se näkyy vaikkapa turhana kiireenä ja joustamattomuutena kuolevan omaisiin päin.

Jokaisella on omat näkemyksensä näistä asioista, minun on tämä: haluan saada mahdollisuuden toimia oman roolini mukaan. Jos olen itse jotain potemassa, haluan ennen kaikkea tietoa ja mahdollisesti keinoja auttaa asiaa itsekin. Jos olen paikalla omaisena, haluan saada olla sellainen: äiti, puoliso, sukulainen. En häiriöksi, en hallinnoitava yksikkö, vaan ihminen edelleen, vaikka läheiseni olisikin jo apuni ulottumattomissa.