Vihreät kuulemma kirjasivat eutanasian periaateohjelmaansa puoluekokouksessaan. Hyvä niin, joskin on syytä hieman selventää, mistä eutanasiassa on kyse.

Moni älähtää eutanasiaa vastaan ja perustelee kantaansa sillä, että näin avataan portti dementikkojen siivoamiselle pois laitoksista makaamasta. Eutanasiassa on kuitenkin lähtökohtaisesti kyse ihmisen omasta tahdosta, ei toisten toiveista.

Oman tahdon määrittäminen on tietenkin erittäin vaikeaa. Vaikka sairaus olisi fyysinen, pitkäaikainen kärsimys itsessään voi heikentää ihmisen henkisiä kykyjä. Moni fyysinen sairaus myös vaikuttaa näihin kykyihin havaittavalla tavalla.

Viime kevään Kuolema ja identiteetti-seminaarissa kuulin erittäin mielenkiintoisen esitelmän tästä aiheesta. Kunkin ihmisen arvio elämänsä laadusta riippuu siitä, mitä hän pitää laadukkaana elämänä. Jukka Varelius – jota siteeraan muistinvaraisesti, älköön kenkään pitäkö näitä suoraan hänen ajatuksinaan – pohti, miten älyllistä työtä tekevä ja henkisillä kyvyillään itseään arvioimaan tottunut ihminen kokee näihin kykyihin vaikuttavan sairauden eri tavoin kuin ihminen, jolle läheiset ihmissuhteet ovat olleet keskeisempiä.

Toinen voi haluta kuolla paljon aiemmin kuin toinen, jos sairaus siis on kuolemaan johtava. (Elämähän sinänsä aina on.) Kummankin kyky arvioida asiaa vähenee sairauden edetessä, mutta onko aiemmin tehty eutanasiaratkaisu pitävä, jos henkisiltä kyvyiltään heikentynyt ihminen haluaa sen pyörtää?

Kipujen mittaaminen on edelleen vaikeaa, joten niitäkään ei voida asettaa puntariin ja määrittää jotain rajaa, jonka jälkeen eutanasia olisi salllittua. Kyseessä on siis hankala kysymys, jossa lainsäädäntö on erityisen vaativaa.

Silti kannatan eutanasian laillistamista. Ymmärrän hyvin, että lääkärin koulutus ei anna välineitä asian käsittelyyn muulta kuin ehdottoman kielteiseltä kannalta. Ihmisen elämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden ammattikunnan käsissä. Mutta miten muut voivat asiaan vaikuttaa? Täytyyhän asian valmistelussa olla mukana nimenomaan lääkäreitä – emme me maallikot pysty arvioimaan kuolevien todellisuutta kuin silmämääräisesti.

Dementia on kyllä sekin kuolemaan liittyvä ongelma – tapahtuuhan ihmisen sosiaalinen kuolema huomattavasti ennen fyysistä kuolemaa. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka tuskin tietää kuka itse on, saati että tunnistaisi läheisensä, ei voi osallistua sosiaaliseen todellisuuteen. Elämmekö me – lääketieteen ansiosta hyvin pitkälti – yli säädetyn aikamme, jos meillä sellainen on?

Tuntuukin, että nykyihminen ei pelkää kuolemaa juurikaan, mutta kuolemista sitäkin enemmän. Ei kai näitä pidä tehdä sen vaikeammiksi kuin on ihan pakko?