Taustamusiikki: Veikko Lavi: Sukuvika suksi ei luista

On tunnustettava, että sukututkimus ei ole koskaan erityisemmin kiehtonut minua. Lähimmän sukuni tunnen vähän liiankin hyvin, enkä ole ihan varma, mitä lisäarvoa apokryfisemmat sukulaisuussuhteet elämääni toisivat. Moni ajattelee toisin, ja se heille suotakoon.

Sukulaisuus, varsinkin geneettinen, on kyllä kiinnostava asia. Luin anoppilassa hänen siskonsa taannoiseksi merkkipäiväksi kirjoittamaansa, päivänsankariin toki keskittyvää mutta muutenkin sukua valottavaa historiikkia. Monet toimintatavat ja suorastaan pakonomaiset tarpeet ovat perinnöllisiä, eikä kaikkia voi selittää vain mallioppimisella. Mieheni kesäinen kiihkoisa mansikansyönti näistä harmittomimpana esimerkkinä. Isoisähän se siellä luuraa.

Omien lasten hankkiminen todistaa myös geenien mahtia. Nuorimmaiseni on samanlainen äitiin tarraaja kuin minä aikoinani. En kuitenkaan ole tulkinnut tätä siten, että a) olisin poikkeuksellisen hyvä äiti tai b) lapseni ei pärjäisi muidenkin ihmisten kanssa. Kyllä se siitä irrottautuu, reipas ja ulospäinsuuntautunut poika. Samoja pakkomielteitä löytyy meiltäkin: olin lapsena aivan jouluhullu ja numero 24 oli suunnilleen pyhä. Samoin monta kiukkukohtausta olen ymmärtänyt vaikkeivät ne helppoja kestää olekaan: tenava vain ajattelee kaiken etukäteen niin valmiiksi, että todellisuus ei ikinä voi sitä vastata. Temper, my darling…

Geenit ovat kuitenkin aina sekä isältä että äidiltä. Sukututkimusta pitäisikin tehdä sekä mies- että naislinjaisesti, jotta siitä olisi iloa tässä suhteessa. Kirkonkirjat eivät yleensä kerro kovin paljon ihmisen luonteesta – tuomiokirjat ehkä enemmän… Perinnölliset ominaisuudet tuppaavat kuitenkin vesittymään ja jopa katoamaan jatkuvassa sekoittumisessa. Ellei suku ole nainut serkkujaan pitemmän aikaa, mikä ei Suomessa tietysti ole ollut harvinainen tilanne, mitään suurta sukuominaisuuksien sammiota ei liene olemassa.

Isäni äidin suvusta on tehty jonkin verran sukututkimusta, joka  Kainuuseen sijoittuvana on hyvin pitkälti tätä serkusten suhteilua. Samat sukunimet toistuvat kuten Sotkamon hautausmaallakin (tai Jymyn pelaajaluettelossa). Ammatteina on jännästi vuorotellen “bonde” tai “soldat”. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea entisaikain elämänpiiristä, harvaan asutusta seudusta jolla toimeentulon mahdollisuuksia oli rajoitetusti.

Äidin puolella suvusta tiedetään kaikenlaista pientä. Joku isoäidin isän esi-isä tuli aikanaan Tukholmasta Suomenlahden rannalle ruukkiin töihin, sittemmin isoäidin äiti lähti Pohjois-Karjalasta Viipuriin onneaan etsimään. Ulkonäköni on äidin puolelta, jopa kiusallisessa määrin, vaikka minulla kainuulaisten leveä ja korkea otsa onkin. Onneksi keskimääräistä hitaampi rupsahtaminenkin. (Tänään viimeksi tytöteltiin.) Samoin ääni kuulemma periytyy.

Isoäitini sisarukset ovat puhuneet “lindeniläisten kirouksesta”, mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Kenties tietynlaista sopeutumattomuutta, alavireisyyttä, levottomuutta. Evakkotaustaa ei tästä yleensä ole syytetty, ainakaan minun kuulteni.

Jos oman elämäni perusteella voin asiaa arvioida, joillain meistä vain liikkuu liikaa ajatuksia päässä. Kuten nuorimmaisellani, ja se sitten harmittaa kun mikään ei koskaan ole ihan kuten piti. Aina on jokin vähän pois paikoiltaan. Yliopisto on tällaisille hiippareille ihan oikea paikka, mitä vanhempi polvi ei sattuneesta syystä päässyt juuri kokeilemaan. Ympäristön vaihtuessa aiemmin ongelmalliset ominaisuudet voivatkin muuttua siunaukseksi.

Iäkkäiden sukulaisten kanssa kannattaa jutella, ihan itsekkäistä syistä. Niin hekin tekevät… jotkut haluavat mennä salaisuuksiensa kanssa hautaan, tai eivät muutakaan voi, kuten Sirpa Kähkösen isoisä (luvussa on Vihan ja rakkauden liekit). Toiset nimenomaan haluavat kertoa, miten asiat olivat, ja sekin voi olla aika haastavaa kuunneltavaa. Totuuksia kun on niin monia.

Minusta kannattaakin kuunnella myös sitä, miten kerrotaan, ja niitä pikkujuttuja, joita ei suvun suureksi kertomukseksi yleensä mielletä. Liian myöhään märkänä  läpinäkyväksi havaittu uimapuku on minimaalinen osa isänäitini tarinassa, mutta se kertoo jotain hyvin olennaista. Hän ei koskaan muistellut ikäviä asioita, tuonkin nolouden hän kertoi nauraen. Samoin kuinka hänen veljensä haukkui hänet: “Sinä nudisti, sinä sadisti, sinä eronnut nainen!” Kaikki nykyajan kotkotukset samassa. Hautajaisissa pappi yritti virittää sota-ajan itkuvirttä, mutta kummisetäni, mummon kummipoika korjasi tilanteen alkamalla muistella tansseissa käymistä. (“Tanssissa on tärkeää ryhti ja tahti!”)

Vaikka mummoni oli monella tapaa vaikea ihminen, joka aiheutti ympäristölleen surua ja mielipahaa, murehtija tai lannistuja hän ei omalla, kenties omalaatuisellakin tavallaan ollut. Kainuulaisuuteen tällainen ei kaiketi kuulu; mummoa ei olisi Puolangan pessimismipäivillä nähty. Siksikin minun on vaikea nähdä itseni jonkin suuren heimohengen edustajana, ehkä jopa minkään suvun edustajana. Kun ikää kertyy, alkaa arvioida asioita eri tavoin: antaa anteeksi, muistaa ja unohtaa mikä tarpeen on.  Arkistolähteet voivat valottaa ulkoisia mitä-missä-milloin-seikkoja, mutta sydämessään kukin tuntee, kuka todella on ja mistä kotoisin.