Joululomallakin voi saada läksyjä, kuten minä anopiltani. En ollutkaan tullut lukeneeksi Pimeyden ydintä (Mörkrets kärna), vaikka olin teoksen nähnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Kiitokset hienosta joululahjasta vielä kerran, oli avartavaa.

Teos kertoo (minun nähdäkseni) naisesta, suomenruotsalaisesta toimittajasta, lapsuudesta keski-iän kynnykselle. Uskon muuten, että noihin aikoihin keski-ikä alkoi hiukan aikaisemmin kuin nykyään jos moista vaivaa edes podettiin, aikuisuus saattoi riittää.

Pimeyden ydin ei naispäähenkilöstään huolimatta ole “naisromaani”, vaikka naisen elämän reunaehdot jonkin verran esille tulevatkin. Vuonna 1965, jolloin teos ilmestyi, oli muutakin sanottavaa, ainakin Marianne Alopaeuksella. Suomennos (Elvi Sinervon) tuli vuonna 1969. Siinäpä neljä vuotta, joiden aikana moni asia Suomessakin muuttui ja koko kansalle saattoi antaa käteen tällaisen kirjan.

Pimeyden ydin näyttää 1900-luvun alkupuolen (venytetään se nyt sinne 60-luvulle) suomenruotsalaisen, ruotsalaisen ja miksipä ei suomenkielisenkin eliitin ahtaan ja rasistisen maailmankuvan. Ranskalaisetkin saavat osansa. (Huomautan jo tässä vaiheessa tietäväni ihan hyvin, että on muitakin suomenruotsalaisia kuin eliittiä. Alopaeus ei kuitenkaan kirjoita heistä.)

Päähenkilö Mirjamin paras ja ainoa lapsuudenystävä maailmansotien välisessä Helsingissä on venäjänjuutalainen poika. Eihän se nyt oikein sovi, varsinkin kun tyttö alkaa jo varttua neidoksi eikä edelleenkään muista välitä. Pariisissa, aikuisiässä, Mirjam rakastuu algerianjuutalaiseen kommunistiin, jonka on tietenkin seikkailtava kohti suurempia kohtaloita ja Mirjam ymmärtää tämän oikein hyvin. (Myönnän porvarillisuuteni näissä ihmissuhdeasioissa.)

Enemmän kuin vain rasismista Pimeyden ytimessä on kyse monenlaisesta tajunnanahtaudesta. Suosikkikohtani on, kun Mirjamin ruotsalainen ystävä Gaby saa tietää, että heidän tuntemansa toimittaja on vain kansakoulun käynyt.

“Mutta eihän hänellä herran nimessä voi olla minkäänlaista assosiaatiokenttää! Hänhän ei kykene näkemään asioita oikeassa perspektiivissä, hänhän ei pysty sijoittamaan asioita niiden oikeihin yhteyksiin. Minä en voi käsittää miten hän selviää!”

Pimeyden ydin tarjoaa runsaasti aineksia herravihalle vielä nykyäänkin, vaikka osaamme – kai minäkin jotain eliittiä olen – peittää pahimmat älyttömyytemme suvaitsevaisuuden kuorrutuksen alle. Pikemminkin itseoppineisuuden ja “tavallisten ihmisten” oletetun aidon näkemyksen hyväksyminen on nykyistä valtavirtaa.

Tämä ei kuitenkaan ole lopettanut kallojenmittailua keskuudessamme, vaan se, mikä oli muutama vuosikymmen sitten normaalia ajattelua suomenruotsalaisen eliitin keskuudessa, on nykyään olevinaan “kansan ääni” ja poliittinen muutosvoima. Hyvin on apinoitu, sanoisin pikemminkin. Vain koulutuksen lähtökohtainen arvostus puuttuu, vaikka tohtoreitakin lilluu mukana “maisterisjätkän” peräaallokossa.

Huvittavaa on tietenkin se, että ainakin Hufvudstadsbladetin suomenruotsalaisuus tuntuu ottaneen vähemmistöasian ajaakseen, ovathan suomenruotsalaisetkin vähemmistö. Niin virtaa vettä Vantaassa, vaikken asiaintilaa sinänsä kiistäkään.

Näiltä osin Pimeyden ydin on virkistävää luettavaa ja hyvä muistutus siitä, mitkä asiat ovat nykyään – vielä – paremmin. Sen sijaan (Wikipedian mukaan Simone de Beauvoirilta pöllitty) tajunnanvirtatekniikka kerronnassa tuntuu vanhentuneelta ja Mirjamin ihmissuhde- ja seksinäkemykset samaten.

Toisaalta, teoksessa kuvatuista miehistä ei kovin miellyttävään parisuhteeseen olisikaan. Vaikken allekirjoita ylivertaisen älykkyyden kiihottavuutta (ei ole kiva tuntea itseään koko ajan tyhmäksi), aivan pölvästikään ei mies saa olla, varsinkaan Alopaeuksen kuvaamalla itsetietoisen ahdasmielisellä tavalla.

Mirjam elää omana aikanaan poikkeuksellisessa vapaudessa ja onkin melkoisen vapaa päästään sikäli, ettei etsi miestä kohottamaan asemaansa ja/tai näytelläkseen häntä kenellekään. Siinä on naistenvaiva, joka ei tunnu katoavan, ja jota amerikkalainen viihde vain vahvistaa.

Joissain asioissa kylmässä Pohjolassa on muuten oltu Yhdysvaltoja edellä. Pimeyden ytimestä tulee ainakin minulle mieleen Erica Jongin vuonna 1973 ilmestynyt teos Lennä, uneksi (Fear of Flying). Siinäkin päähenkilö matkailee ympäri Eurooppaa, muistelee lapsuuttaan ahtaan porvarillisessa ilmapiirissä ja rakastuu epäsopivaan mieheen.

Jongin Isadora on kuitenkin sovinnaisempi ja riippuvaisempi siinä missä Alopaeuksen Mirjam on, Nemi-sarjakuvaa lainatakseni, “jylhä ja villi”. Kulttuuriero tämäkin.

Pimeyden ydin oli todellakin jo lapsuudenkotini kirjahyllyssä. Siellä oli monia muitakin kirjoja, joita kukaan ei lukenut, en minäkään. Arvaukseni on, että osa niistä oli peräisin tätini hyllystä, kun hän aikanaan muutti Sveitsiin. Miksi lie hänelle päätynyt tällainen kirja? Lahjana vai seksikohtausten vuoksi?

Sillä lapsuudenperheeni ja myös tätini maailmankuva oli ja on yhtä ahdas kuin Alopaeuksen kuvaaman Mirjamin. Juuri tuo perhe- ja kotitaustan korostaminen oli erityisen säälittävää: vaikka sitä ei omalla kohdalla ollut, sitä voitiin huoletta palvoa muissa jos tällainen ihmeolento kohdattiin.

Tästä syystä hieman samaistuinkin teoksen päähenkilöön, vaikka tunnenkin itseni jollain lailla paljon vanhemmaksi kuin hän. Ehkä vähän väsyttää siksi, että pimeyden ydin on keskuudessamme edelleen; se on jopa laajentunut ja monimutkaistunut ja siksi vaikeammin voitettavissa.

Koska koittaa aika, jolloin ihmistä ei arvioida perhetaustan, koulutuksen saati etnisen alkuperän mukaan? Mutta aivan niin, pitäähän olla sitä “assosiaatiokenttää”.