Olin juuri hiljan ajatellut, että tietyntyyppisille lehtijutuille pitäisi asettaa haittavero: nimittäin jutuille, joissa enemmän tai vähemmän tunnettu henkilö kertoo minuuttiaikatauluistaan ja kuinka hän rakastaa joka hetkeä.

Ei niin ettenkö epäilisi sen joidenkin kohdalla olevan tottakin. Käteen sattui Me Naiset 38/2011, jossa yhteiskuntahistorian oppiaineen kautta tuttu Pilvi Torstikin esiintyi yhdessä jutussa. En tunne häntä hyvin, mutta tarpeeksi tietääkseni että hän ei ole lainkaan feikki.

Nuorempana ahdistuin kovastikin tästä juttutyypistä ja joskus oikeasti tuntemistanikin ihmisistä. Suurin osa näistä supernaisista ei edes syö psyykenlääkkeitä, saa burnouteja tai pilaa perhe-elämäänsä. On vain ollut pakko hyväksyä, että me ihmiset olemme hyvin, hyvin erilaisia.

Tiedän, ettei kukaan perheellinen tohtoriksi väitellyt voi tosissaan väittää olevansa erityisen veltto tai laiska. Olen häslännyt politiikassa, ollut perustamassa tieteellistä seuraa ja muuta sellaista. Tuntuu vain, että minulla on vuorokaudessa vähemmän tunteja kuin muilla.

Jos kuvailisin päiväohjelmaani – “voi ei kun jokainen päivä on erilainen!” – niin se menisi jotenkin näin. Kippaan kersat kouluun ja päiväkotiin, ajelen metrolla keskustaan. Jos oikein intoudun, selaan Metro-lehden. Laitoksella avaan tietokoneen ja räplään sähköposteja ja Facebookia. Kummankin avulla teen myös oikeita töitä. Jos olen jäänyt kotiin etäilemään, saatan saada kirjoitettua jotain ihan oikeasti. Työhuone on kätevin juuri suhdetoimintaan ja opetuksen suunnitteluun, pitkää tekstiä siellä ei oikein synny.

Voi olla, että työhuoneen sijasta menenkin arkistoon, se vaihe olisi nyt menossa jos olisi. Jos olen ihan hurjan sosiaalinen, lähden lounaalle tai kahville (jota tosin en juo) kollegojen kanssa. Molempia en välttämättä jaksa samana päivänä, ei niin että seurassa olisi vikaa.

Sitten tenavien nouto, kotiin, ruokaa, puuhaa, ollaan yritetty ulkoilla vielä illalla mutta keksiihän siihen aina syyn olla menemättä. Iltatoimet ja nukkumaan. Joskus luen jotain ellen ole taas kerran tietokoneella.

Niinä viikkoina kun lapset ovat isällään vietän suht paljon aikaa ihmissuhteeni kanssa, joka energisempänä saa minut joskus jopa lähtemään jonnekin. Pari kertaa kuussa, peräti. Ja hei, mieletön energiapaukku, käyn saaristomerenkulun kurssia työväenopistossa. En ole vielä lintsannut kertaakaan (kolme kertaa on ollut se). Ja satunnaisesti käyn uimassakin, muutama viikon putkissa. Säännöllisesti kaiketi, sehän on terveellistä.

Paasasin juuri tänään kirjoittamiskurssilla opiskelijoille omien työtapojen realistisesta havainnoinnista ja omaan ominaislaatuun sopeutumisesta. Tiedän mistä puhun. Ihminen voi tehdä sen minkä pystyy, mutta voivottelemalla enemmän perään jää tekemättä se vähäkin.

Kukaan itseään kunnioittava ammattilainen ei diagnosoisi minua miksikään, mutta on ollut kiinnostavaa lueskella erilaisista neurologisista tiloista kertovia juttuja. Heikkous voi olla myös vahvuus. Vaikka päähän menee liikaa informaatiota ja se on keskimääräistä huonommin lajiteltavissa, sama pää keksii ja yhdistelee asioita hyvään tahtiin. Kroppa ei liiku sukkulana pitkin kaupunkia eikä ole rahkeita olla koko ajan ihmisten seurassa, mutta jostain se työnteon näköinen asia aina putkahtaa.

En usko kuuluvani vähemmistöön, vaikkakin mielestäni syrjittyyn ihmisryhmään. Nykyajan normaalius on sitä, ettei halua eikä ehkä kestäkään olla yksin. Ja yhdessäolon pitäisi todellakin olla seurustelua, ei sovi vain jurnuttaa nurkassa omiaan pusaten.

Osa geeneistäni tulee sieltä Havukka-aholta, mutta on toisaallakin sukupuussa puhuttu jopa kirouksesta. Kun suksi ei luista. Ehkä yliopistoympäristö sopii juuri tälle ominaisuuksien yhdistelmälle. Ainakaan en ole kokenut olevani kirottu vaan siunattu, työllä jota jaksan tehdä ja aina siitä innostua.