Konferenssimatkan uuvuttavalla lopputaipaleella nappasin aseman kirjahyllystä sopivan lohtuviihteeltä näyttävän teoksen: The Red Queen, kirjoittanut Philippa Gregory. Harvojen englanninkielisten joukossa se vaikutti kirjalta, jossa murhattaisiin ihmisiä suht vähän. Plantagenetit ja Tudorit tuntevat tuhahtavat tässä kohtaa…

Olen tottunut siihen, että kauemmas länsimaiseen historiaan sijoittuvat romaanit luokitellaan viihteeksi – jos pääosassa on nainen, ne luokitellaan hömppäviihteeksi. Koska tällaiset romaanit ovat kuitenkin parhaimmillaan hyvin kirjoitettuja ja kiinnostavia, en ole pitänyt niitä arvolleni sopimattomana luettavana (ja kyllä, miten muuten voisi monien väheksynnän ymmärtää ellei oman arvokkaan lukuhistorian vartioimisena… making of class, by God).

Ilmoittaudun mielelläni Kaari Utrion faniksi, olkoonkin että hänen viime vuosien tuotantonsa on yhä enemmän lohtunamin tyyppistä romantiikkaa kuin kirpeää analyysia. Romantiikka voi tietysti esiintyä runsaanakin asianmukaisen historiakuvauksen rinnalla. Alan vain olla siinä iässä, että ”neito löytää ylvään sulhasen”-tematiikka ei ole ainoa kiinnostuksenkohde. Varhaisemmissa teoksissa on ainakin minun mielestäni enemmän ja monisyisempää kerrontaa.

Philippa Gregorylla on toisenlainen, kenties kritiikille vieläkin alttiimpi tapa lähestyä menneisyyttä, sillä hänen historiallisten teostensa henkilöt ja tapahtumat ovat – niin, historiallisia. Utrio kiertelee hovien laitamilla, Gregory käsittelee esim. The Red Queen-teoksessa Margaret Beaufortia, useimmille sanonee eniten jos nimeän hänet Henrik VIII:n mummoksi.

Tuntematta aikakauden lähdepohjaa tai ylipäänsä Englannin historiaa erityisen hyvin en edes yritä arvioida, miten oikea kuva Margaret Beaufortista syntyy. Kiehtova kuva se on: pikkutyttö joka haluaa olla Jeanne d’Arc ja kun ei voi olla, päättää olla Englannin kuninkaan äiti. Ruusujen sodan aikoihin asiassa oli monia mutkia ja liittolaisuudet menivät uusiksi kerran jos toisen, mutta hei, jos tietää Jumalan tahdon ja se sattuu olemaan sama kuin oma niin kyllä se siitä.

Ostin Lontoon-reissulta lisää Gregorya ja nyt on luettuna myös The Other Boleyn Girl sekä The White Queen. En juuri välitä kronologiasta näissä yhteyksissä, joten Anna Boleynin sisko Mary ja Henrik VIII:n toinen mummo Elizabeth Woodville eivät häirinneet toisiaan.

Varsinkin Mary Boleynin kohdalla, kun hieman googlasin ja vertasin Hilary Mantelin Susipalatsin tietoihin, tuli esille historiallisen romaanin suhde historian tulkintoihin. Oliko Mary Annan iso- vai pikkusisko? Oliko hän Ranskan kuninkaan rakastajatar vaiko eikö? Mantel lähtee siitä että oli, ja Wikipediakin, mutta Gregory ei. Onhan se loogista, että jos Anna vedätti Henrikiä neitsyydellä vuosikaudet, oli aiempikin nainen suht viattoman oloinen. Tai mistä minä tiedän…

Susipalatsi on ollut jonkinmoinen kirjallinen sensaatio, Booker-palkintoineen kaikkineen. Luin sen mielelläni minäkin, ja tuon ajan ihmisten erilaiset intohimot ja maailmat kävivät selväksi. Suomennokseen vain hikeennyin, kun löytää yhden virheen tai anakronismin, menee osa huomiosta jatkossakin niihin. The White Queen on ainakin jo suomennettu Gregorylta, mutta treenaan mieluummin englantiani.

Voi virheitä tietysti olla alkukielisissäkin teoksissa. Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ei ole niistä vapaa. Harmillisia typoja, massiivisissa romaaneissa niitä pidetään ymmärrettävinä mutta miksei voi palkata jotain ihmistä tsekkaamaan ne vielä kertaalleen?

Hirvisaaren kuva ikääntyneestä keisarinnasta sekä hänen nuoruudestaan on kiinnostava sekin. ”Muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan”… Kirjeenvaihto valistusfilosofien kanssa ei edennyt kovinkaan pitkälle käytännön tasolle. Olisiko muka pitänyt puuttua maanomistajien asioihin, niin! Ja kun iästä jo oli puhe, elämän katsominen taaksepäin ja monien haaveiden, ihanteiden ja toiveiden suhteellistuminen on jo tuttua. Ken kehtaa olla se ilkeä kirjuri ja muistuttaa.

Minulta on joskus kysytty, miksen itse kirjoita historiallista fiktiota. Onhan käsissäni aikakausi ja aihepiiri, josta varmasti löytyisi. Ainakin tietysti luen kaikki sota-aikaa sivuavat romaanit. Mutta en. Etsisin joka tapauksessa niitä oletettuja tai todellisia virheitä ja mitä omaan kaunokirjalliseen tuotantoon tulee, analysoin mieluummin kuin koetan keksiä juonen ja henkilöhahmoja.

Luen romaaneja pääasiassa niin kaukaisista ajoista, että suuret nykypolitiikan draamat on niistä jo näytelty. Viihdyn vapaa-aikanani myyttien maailmassa (varsinkin Gregory piipahtelee sinne taajaan), ja sitähän eri maiden kuninkaalliset alkavat jossain vaiheessa olla elleivät ole koko ajan. Onko ihmisen viihtymisen tarve huonokin asia? Vai pääseekö kuolemantutkija vähemmällä, vaikka ”luokkani lait” edellyttäisivät raiskauksista ja murhista lukemista? Tässä kohtaa taas asiaan eli kaukaisempaan menneisyyteen perehtyneet muistavat tuhahtaa…