Aktiivinen arkistovaihe uuvuttaa, mutta on se antoisaakin huolimatta SKS:n kansanperinnearkiston alle 170-senttisille sopimattomista tuoleista. Olen nyt jonkin aikaa myllännyt Kirkollisen kansanperinteen arkiston osastoa XII: hautajaiset. Tyydyn ainakin tässä vaiheessa puhtaaksi kirjoitettuun aineistoon – nauhoitusten parissa vierähtäisi vielä useampi tovi.

Tokihan suurin osa aineistosta on sitä samaa: kotona kuoltiin, vainaja pestiin ja puettiin, laulettiin virrenvärssy ja sitten lähdettiin ajamaan kirkolle. Haudalla siunattiin, kukkia alkoi tulla maailmansotien välisenä aikana enempi. Hautajaiset (jotka siis vanhassa kielenkäytössä olivat sama kuin muistotilaisuus) vietettiin kotona ja sen verran syötettiin väkeä kuin oli varaa.

“Aineisto kyllääntyy kun tutkija kyllästyy”, mutta juuri kun olen heittämässä hanskat tiskiin löytyy jotain uutta ja jännää. Yövalvojaisia, tilapäishautauksia, uskontokuntien eroja (lestadiolaiset ovat olleet tiukkoina Lapissa ja ortodokseilla on niitä tapojaan), karsikkoperinnettä, viinan tai viinin tarjoamista (muka kuiva maaseutu, jostain aina löytyi)…

Erityisen kiinnostavia ovat tällä hetkellä ruumisarkkutarinat. Toisin kuin nykyinen folklore väittää, ihmiset eivät suinkaan säännönmukaisesti tehneet omaa ruumisarkkuaan itse jo eläissään. Sitäkin tapahtui, mutta useimmiten arkkuun suhtauduttiin pelokkaasti ja sen etukäteen hankkineita kummeksuttiin. “Kotona tekeminen” saattoi tarkoittaa sitä, että joku talonväestä teki arkun kuolemantapauksen jälkeen, tai paikallinen nikkari tuli taloon tekemään arkkua.

Miksi arkku haluttiin hankkia etukäteen, jos sitä pidettiin niin outona? Mahdollisesti siksi, että saataisiin oikeanlainen, eihän perikuntaan aina voi luottaa, rupeavat vielä nuukailemaan. Vaikka arkut olivat useimmiten melko yksinkertaisia ja mustia, vaativat nekin puusepäntaitoa. Onpa maininta siitäkin, miten haudankaivaja morkkasi huonosti tehtyjä arkkuja… Arvokas lähtö on jokaisen toive, monessa mielessä.

Kotona tehdyt arkut vertautuvat ostoarkkuihin, joita niitäkin KKA:n aineistoissa esiintyy. Varsinkin kaupungeissa oli ammattimaisesti arkkuja tekeviä puuseppiä ja varsinaisia ruumisarkkuliikkeitä, joilta saattoi myös lainata ruumisvaunuja ja mustia hevosia, kuskikin saattoi tulla firman puolesta. KKA ei kuvaakaan vain eikä pääasiallisesti “entisaikoja”, vaan dynaamisessa muutoksen tilassa ollutta suomalaista yhteiskuntaa.

KKA:n haastattelut on tehty valmiin kysymyspatterin mukaan, mutta paljon löytyy sellaistakin mitä ei todellakaan ole kysytty. Haastattelijasta ja haastateltavasta lienee riippunut, miten vapaasti juttu on kulkenut. Suosittelenkin tätä aineistoa kaikille vähänkään kirkolliseen elämään liittyvistä aiheista kiinnostuneille.