Miten saa parhaiten tietoa menneisyydestä? Millaiset aineistot ja tutkimusmenetelmät kertovat totuuden tai ainakin sinne päin? Tällaisia kysymyksiä historiantutkimuksessa on pyöritelty pari sataa vuotta.

Sivuutan Leopold von Ranken nyt tässä täysin, en ole hänen sielunelämänsä asiantuntija. Sen sijaan olen pitänyt kuluvalla viikolla kaksi enemmän tai vähemmän muistitietoaineistoihin keskittyvä luentoa, joten samalla vauhdilla siitä.

Ihmisen muisti on tietenkin hatara. Satuin näiden luentojen alla lukemaan Siri Hustvedtin teoksen Vapiseva nainen, jossa käsitellään osin samaa teemaa. Hustvedt ei koskaan saanut selville, mikä mahdollisesti piilevä muisto sai/saa hänet vapisemaan (pääasiassa neurologinenkaan selitys ei ole poissuljettu).

Hän käy teoksessa läpi muistojaan; osan hän tietää muistavansa väärin. Lapsuusmuisto sijoittuu mielessä väärään rakennukseen, koska hän ei muista alkuperäistä, vain sen, jossa on myöhemmin viettänyt aikaa samojen ihmisten kanssa. Tiedän tunteen: ensimmäinen lapsuudenkotini sijaitsee tässä lähellä, mutta siellä ei näytä alkuunkaan sellaiselta kuin muistan. Olen tietysti yli puoli metriä pidempi ja puut ovat kasvaneet, mutta paikka sijaitsee paljon monitahoisemmalla tavalla vain minun mielessäni.

Muistitietoa on pidetty tällaisista syistä hyvin epäluotettavana historian lähdeaineistona. Vaikka ihminen ei sattuisikaan tietoisesti valehtelemaan, muisti on petollinen. Lisäksi ihminen pyrkii normaalisti esittämään itsensä, jos ei hyvässä niin ainakin siedettävässä valossa. Osuutta myönteisiin asioihin liioitellaan ja kielteisiin vähätellään.

Tarinankerronta sinänsä muuttaa muistia. Me muokkaamme hajanaisista tapahtumista kokonaisuuden, jossa voi olla selkeitäkin syitä ja vaikuttimia, vaikka emme oikeasti tietäisi niistä mitään. Ja nyt ei tarvitse edes lähteä Hayden Whiten tielle; todettava vain on, että meillä on tietyt kertomisen keinot käytettävissämme. Muistin raakadata jäsentyy niiden mukaan ja suusta tulee vielä muokatumpaa tavaraa.

Muistitietohistoria ei ole tästä kerronnallisuudesta moksiskaan, päinvastoin. Juuri se, miten asioista kerrotaan voi paljastaa sen, miten ne todella olivat. Tai ainakin, miten ihminen ne on kokenut. (Miksi muuten aina tapahtumaketjut ovat jotenkin tärkeämpiä kuin se, millaisen fiiliksen ne jättivät? Onko tämä minun päähänpinttymäni vai muidenkin?)

Suhteeni muistitietoon on monipolvinen. Suomalaisen sanaristikon historia-projektissa tein lukuisia haastatteluja, mutta ei se varsinaista muistitietohistoriaa ollut. En rohjennut analysoida tilaajatahon edustajien sanomisia kovin tarkasti, toki selvitin asiatietoja muutenkin.

Väitöskirjassa käytin muistitietoa vähän ja juuri siten, kuin sitä ei kai pitäisi käyttää eli “kuvituksena”, kivana pikku lisänä muille aineistoille perustuvassa työssä. (Ja pyytelin asiaa anteeksi pitkässä alaviitteessä.) Olisinko ollut suopeampi, jos minulle ei toistuvasti olisi tyrkytetty tätä aineistotyyppiä, “kun sinä nyt sitä sotaa tutkit”?

1990-luvulla näet Suomessa tapahtui suuri sotamuistojen renessanssi. Mikä oli aiemmin kuulunut yksittäisiin muistelmakirjoihin, Kaukopartio kaukana-tyyppiseen fiktioon, vuonna 1986 lopetettuun Kansa taisteli-lehteen ja satunnaisiin isien ja isoisien avautumisiin, tuli suureksi kansalliseksi projektiksi. Jos sodasta haluttiin jotain – tai ylipäänsä mitään – tietää, sitä tuli kysyä sotaveteraaneilta.

Minusta tuli tässä tohinassa suuri aikalaislähteiden puolustaja. Ei siksi, etten olisi tiennyt, mitä muistitieto on ja mitä sillä tehdään, vaan juuri siksi, että tiesin. Tutkimuskysymys rajaa aineistoja erittäin tehokkaasti. Jos halutaan tutkia, miten asiat sodan aikana nähtiin ja koettiin, käytetään sodan aikana syntyneitä aineistoja. Jos halutaan tutkia, miten asioita muistellaan nykyhetkessä – tai jos aineisto on syntynyt vaikkapa 1980-luvulla, niin silloin – käytetään muistitietoaineistoa.

Tämä on perusjako, joka saa varmasti monen nyanssien ystävän älähtämään. Eihän se noin yksinkertaista ole, ei olekaan. Muistitieto ei suinkaan ole tyhjä asiatiedoista, ja voi paljastaa paljon sellaista, mikä ei ole päässyt aikanaan ääneen ja päätynyt sen ajan lähteisiin. Kaikista asioista ei ehkä ole lainkaan oman ajan lähteitä, tai ne eivät kerro asioita, joita nykytutkija haluaa tietää. (Tämän takia möyrin nyt Kirkollisen kansanperinteen arkistoa.) Asioiden arvioiminen vuosikymmeniä myöhemmin voi olla erittäin kiinnostavaa ja myös tutkimuksellisesti antoisaa.

Minäkin luin muistelmia työni tueksi ja kävin pari kiintoisaa keskustelua kasvokkain, jotta osaisin kysyä aikalaisaineistoilta parempia kysymyksiä. Varsinaiset haastattelut, joita minun oletettiin tekevän työni rungoksi, jätin kuitenkin muiden huoleksi.

Kenties nämä aineistokysymykset eivät ns. suurta yleisöä tavoita saati kiinnosta. Historiahan on historiaa, teki sen miten hyvänsä? Mielestäni muistitietohistoria on kuitenkin aivan erityisen kiehtovaa, koska siinä tutkitaan ns. faktojen lisäksi kuvaa menneisyydestä ja tapoja esittää se. Tällä hetkellä – ja toivon pikaisia korjauksia jos olen väärässä – tehdään toistaiseksi vähän varsinaista muistitietohistoriaa toisen maailmansodan ajasta.

Kertauksen vuoksi: tarkoitan muistitietohistorialla muistitieton kerronnallisuuteen keskittyvää historiantutkimusta, en teoksia, joissa julkaistaan muistitietoa vain kevyesti toimitettuna.

Haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa pohdittaisiin sotatarinoiden rakennetta, vertailtaisiin niitä muissa maissa kerrottuihin tarinoihin, pohdittaisiin ehkä sodan kokemuksen yleistä esittämistä ja sen psykologiaa. Millainen merkitys sotatarinoilla on yksilölle, kerrottiin niitä julkisesti tai vain omalle itselle? Miten mielikuva omasta sodan kokemisesta muokkautuu vuosikymmenien aikana?

Tehkää, ellen minä ehdi tehdä ensin. Joskus, parin muun jutun perästä…