Historiantutkimuksen keskeisin ongelma on yleensä se, löytyykö lähteitä. Jos emme ole täysin Pahkasian luonnosteleman Itä-Suomen diktaattorin Kimmo L. Sunkkilan linjoilla, eli “historia on runoiltava”, on hyvä olla ainakin jotain viitettä siitä mitä oikeasti on tapahtunut ja ollut olemassa.

Eri tyyppisistä johtajista ja merkkihenkilöistä niitä lähteitä eniten jää, joten historialliset romaanitkin kehittyvät usein heidän ympärilleen. Toki muutama hajatieto hallitsijasta silloin ja silloin on riittämätön kunnon tarinan kehittämiseksi, ja mielikuvitus astuu kehään.

Miten paljon kirjailija saa kuvitella? Tutkija voi pallotella lähdetilanteen kanssa ja antaa tylsiä “toisaalta mutta toisaalta”-lausuntoja. Ainakin jos häntä ei haastatella ja/tai haastattelua leikata sopivasti raflaavaa dokkaria varten… Tarinankerronta vaatii totuuksia, olivat ne miten hataralla pohjalla hyvänsä.

Joillekin tunnetuille tarinoille voi myös tuhahtaa, kuten Laila Hirvisaari Minä, Katariina-romaanissa. Katariina Suurenhan kerrotaan kuolleen tallissa etsiessään tyydytystä hevoselta. Sama tarina kerrotaan myös päähenkilönään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Maria Teresia. Hallitsijoita ja naispuolisia kumpikin, pakkohan on siis…

Romaanissa on kuitenkin paljon muutakin kuin tarina ja tarinan voi kertoa monella tavalla. Sosiaalihistoria on se, joka auttaa tekemään kruunupäidenkin historiasta elävää ja nyky(nais)lukijaa kiinnostavaa. Vaikkemme olisikaan kirjailujen ja brokadien lumoissa, aina välillä on kiva kurkistaa sinne kamariin silloinkin, kun siellä ei ole menossa valtataistelu ja/tai lemmenkiihko.

Ylipäänsä se, mitä nykyään pidetään yksityisasiana oli wanhoina huonoina aikoina mitä julkisin asia. Onko nainen hedelmällinen oli ihan yhtä dramaattinen asia kuin onko hän neitsyt. Nykyään monesti mietin, kun noita “ihania” kuninkaallisia häitä aina televisiostakin tulee, onko jollain klinikalla tutkittu sukusolut… nykyään ei enää ole pakko mennä tuurilla, jos kohta ei ole pakko mennä ihan niin pitkällekään varmistelussa.

Jos minä jotain inhoan niin anakronismeja (silloin kun pystyn sellaisen tunnistamaan). Esimerkiksi nykyaikana normina pidetty äidinrakkaus ei ole kaikkia naisia kaikkina aikoina vaivannut, tai ainakin monet muut seikat ovat menneet sen edelle. Varsinkaan lapsen kiintymyssuhdetta yhteen hoitajaan ei ole pidetty erityisen keskeisenä.

On varmasti liioittelua sekin, ettei tällaisia asioita olisi lainkaan ajateltu ja huomioitu ennen hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta historiallisen tiedon valtavirta puhuu sen puolesta, että lapsia voitiin erottaa vanhemmistaan hyvinkin nuorina ja varsinkin äidin ja lapsen läheinen suhde oli monesti köyhälistön etuoikeus.

Noin ylipäänsä tunteet ovat asia, jossa toivon suurta varovaisuutta kun niitä aletaan fiktiivistenkään hahmojen päihin ja suihin (muista paikoista nyt puhumattakaan) sijoittaa. Miksi ja mitä ihmiset pelkäävät ja rakastavat? Ovatko nämä kulttuurisia universaaleja vai aikaan ja paikkaan sidottuja? Tämä kysymys erottaa minusta hömpän ja vakavan kirjallisuuden tehokkaammin kuin aihepiiri sinänsä. Eli kirjailijan pitäisi olla samaa mieltä kanssani: sidottuja, aikaan ja paikkaan.

Historiallisia romaaneja on tietysti monenlaisia. Joillekin sodat ovat ainoa inhimillisesti kiinnostava asia muutenkin, joten sotaromaaneja siis luetaan. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, saan sotahommista tarpeeksi työn puolesta, joten luen mieluummin ns. naiskirjallisuutta.

Kuten naishistoria on edennyt suurnaishistoriasta ja kurjuushistoriasta (kai se on edennyt?!), on naishistoriallinen fiktiokin päässyt ihan kiinnostaviin asioihin käsiksi.  Arkielämää on kaikilla ja suurnaisistakin voi kirjoittaa ihmisinä. Nyt tajuan, että olen tietoisesti etsiytynyt kunkin ajan mahdollisimman hyväosaisten tarinoiden pariin… kurjuudestakin saan tarpeeksi nykyajassa ja tiedän siitä menneisyydessä riittävästi.

Kurjuushistoriaksi riittää tietysti sekin, että useimmilla naisilla ei ollut juuri sanansijaa omissa kohtaloissaan. En osaa sanoa, kuvaako esimerkiksi Philippa Gregory Howard-suvun valtapelin sinänsä oikein teoksessa The Other Boleyn Girl, mutta hyytävää se on. Kunnianhimo tuntuu aika kauhealta asialta, jos sukulaistyttöjä määrätään vaihtamaan aviomiehensä rakastajaan jos tuo rakastaja on kuningas.

Toisaalta, monelle länsimaiselle nykyihmiselle mahtisivut ja kuninkaalliset ovat henkisesti ehkä läheisempiä kuin osaansa suosiolla tai pakosta tyytyneet rahvaan edustajat. Meidänhän ainakin pitäisi olla itseämme hallinnoivia autonomisia yksiköitä vai miten se meni. Mikään ei ole varmaa vaan kaikesta pitää taistella ja pyrkiä yhä ylemmäs…