Satavuotiailta aina kysytään, miten Suomi on muuttunut. Muusta maailmasta viis… On olemassa riski, etten ole 60 vuoden päästä arvioimassa asiaa, joten teen sen nyt, 40-vuotispäivänäni.

Katson usein hämmentyneenä 1970-luvusta kertovia dokumentteja. En muista sellaisia katunäkymiä ollenkaan ja autoja varsinkaan. Ensimmäinen lapsuudenkotini on nykyisestä muutaman kilometrin päässä, mutta ei sekään seutu tunnu tutulta. Muistot ovat eri asia kuin toteutunut todellisuus. Tätä koetan aina sanoa innokkaille sotamuistojen dokumentoijille – muistoilla on arvonsa, mutta “wie es eigentlich gewesen”-lähde ne eivät todellakaan ole.

1980-lukuakin tuolla vuosikymmenellä syntyneet toimittajat muistelevat oudosti. No, se heille suotakoon. Minä muistan 80-luvun aikana, jolloin vapauduttiin jostakin ihan perkeleesti. Ainakin keinokuituneuleita opittiin värjäämään muuksikin kuin ruskeaksi, mikä vapautti vähävaraisten lapsiperheiden värimaailman. Koulussa alkoi olla kirjavampaa. Kai ruskeaa muustakin syystä rakastettiin syntymävuosikymmenenäni. Se lieni turvallista, siistiä, asiallista. Moni näet inhosi kaikkea radikaalia ja politiikkaa ylipäänsä jostain kumman syystä.

Sittemmin politiikka tuli taas muotiin. Tosin sen määritelmä on muuttunut. Minun lapsuudessani se oli tupoa ja YYA:ta, noita kirosanoiksi muuttuneita lyhenteitä. Kekkonen Kekkonen Kekkonen. Onko sitten parempi, että se on ennakkoluulon totuudeksi ylentäviä blogisteja ja virkaheittoja ex-urheilijoita, sanoisin että ei ole. Samoin olen epäileväinen sen suhteen, ovatko rintaruokinta tai kasvissyönti kaikkein keskeisimpiä poliittisia kysymyksiä.

Naisen asemassa on tapahtunut paljon; käytän mielelläni popmusiikkia esimerkkinä. Lapsuudessani naisartisti tarkoitti Katri Helenaa tai Lea Lavenia. 1980-luvulla alettiin hössöttää “tyttöbändeistä”, jotka eivät tietenkään osanneet soittaa – vain muutama vuosi aiemmin miesartistille oli ollut eduksi jos hän ei osannut. Mutta naisilla oli ja on edelleen eri säännöt. Katu-uskottava nainen on hieman eri asia kuin mies, edelleenkin. Pun intended.

Sanokaa mitä sanotte, mutta vedenjakaja tässä asiassa oli Nylon Beat. Tahallisen idioottimainen tyttöduo sai yhtäkkiä kuuntelijoikseen karvaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan katsoneet heitä vaan oikeasti fanittivat. Taustalle tuli arvostettuja muusikoita, ei vain levy-yhtiön määräämiä rutiinihemppoja. Nykyään vaikkapa Chisu on ihan normaali artisti – eihän hänen uransa musiikkialalla olisi ollut edes mahdollinen 30 vuotta sitten. Setienkin asenteet ovat muuttuneet, pelkkä naisten tekeminen ei riitä muutokseen. (Ja sedillä tarkoitan niitä portinvartijan asemassa olevia miehiä, jotka pidättävät tai päästävät nuorempia tekemään. Joku tuostakin tuohtui kuitenkin. Nykyään porteilla on myös tätejä, liekö sen helpompaa sitten kellekään.)

Elinaikanani Suomi on noussut uuden teknologian suurvallaksi ja lakannut olemasta sellainen. Lama on ollut aina paitsi viikon verran vuonna 1988. Lisää rahaa on tarvittu aina kaikille huollettaville eli lapsille, nuorille, sairaille ja vanhuksille. 1990-lukuun saakka sitä joskus jopa tuli. Mutta hyvä on muistaa, että 1970- ja 80-lukujen Espoossakin kouluissa säästettiin koko ajan. Nykyään vain säästetään vielä vähemmästä; sitä en tiedä miten se on mahdollista.

Netti on tietysti isoin muutos maailmassa. Se liittyy mielessäni erityisesti vanhemmuuteen. Onhan hyvä, että yksin kotona lasten kanssa oleville on keskustelupalstoja, mutta niillä myös viljellään sellaisia ajatuksia ja asenteita, ettei vanhemmuus ainakaan helpommaksi ole tullut muutamassa kymmenessä vuodessa. Klassinen foucault’lainen temppu: ollaan muka vapaita ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan yhteiskunnan vaatimukset tulevat yhä lähemmäs. On eri asia käydä kuuntelemassa neuvolantädin motkotuksia kerran kuussa kuin lukea rankempaa ja usein perustelematonta kamaa päivät pitkät kotonaan.

Korkeakoululaitoksen muutoksesta minun on vaikea sanoa mitään, koska suurin muutos on edelleen käynnissä. Sen olen havainnut, että tutkijankoulutus levähti käsiin 2000-luvun vaiheessa, mikä ei johtanut tohtoreiden tuomaan virkistysruiskeeseen taloudessa vaan tutkintojen inflaatioon. Tohtoriksi väittelemisestä tuli jopa muotia: pitäähän nyt jokaisen pitkän linjan poliitikon itsestään kirja kirjoittaa.

Sukupuoltani en ole hirveästi joutunut miettimään tutkijanurani kannalta, mikä voi tietysti johtua havainnoijasta eikä havainnoinnin kohteesta. Mutta kun vaikkapa taannoin Naistutkimuspäivillä kuuntelin alan uranuurtajien (pun not intended) muisteloita, ovat he eläneet ja työskennelleet ihan eri maailmassa. Kiitti sinne ja suunta eteenpäin.

Olisinko sitten halunnut elää jonain toisena aikana? En naisena, se on varmaa. En ehkä miehenäkään, ellen sitten olisi ollut mukavan joutilas herrasmies jossain, perityn vaurauden ja kohtuullisten ihmissuhteiden ympäröimänä. Missä sekin sitten olisi ollut.