“Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä”, valitti Lapinlahden linnut aikanaan.  Ja saako “ruman sanan sanoa niinku se on” Simo Salmisen Pornolaulun tapaan. Viime aikojen sanasto-ongelmat tietyn puolueen keskuudessa ovat kuitenkin vain pintaa, kuten esimerkiksi Jaakko Heinimäki toi ansiokkaasti esille Uuden Suomen blogissaan.

Sain postissa hiljan Tilastokeskuksen masinoiman kyselyn asuinalueista. Vesalalaisena tietysti olen suuren kiinnostuksen kohteena, vaikka epäilemättä kysely lähetettiin muuallekin. Miksi asun missä asun, pelkäänkö ja mitä. Koenko lapseni olevan hyvässä koulussa vai haikailenko parempien ihmisten keskuuteen…

Joskus tosiaan on hieman raskasta asua meillä päin. Ainakin jos on akateeminen ja vähän poliittinenkin ja tuntee tarvetta todistaa aiheesta kyllä meillä on ihan mukavaa. Etten oikeasti haluakaan asua muualla… No mikä ettei oma piha olisi kiva, mutta sellaisen löytää parin korttelin päästä. Kuten moni onkin löytänyt, ei tarvitse vaihtaa postinumeroaluetta. Sitä ei moni “villistä idästä” taida tietääkään, meillä on ihan samanlaiset omakotialueet kuin muuallakin. Vain vähän halvemmat.

Ja ne maahanmuuttajat, vaikkeivät varsinkaan nuorimman polven edustajat ole muuttaneet eläissään kuin kilometrin tai pari. Miten puhua yhtenäisenä ryhmänä ihmisistä, joissa on eroja kuin “kantaväestössä” (onko viime viikolla Savosta muuttanut vesalalaista kantaväestöä?) ja vielä enemmän. Mitä väliä on lasten hipiän tummuusasteella kun kyse on siitä, kenen kanssa on kiva leikkiä. Vanhemmilla on samat kokemukset ja tavoitteet. Nokitelkoot ukot keskenään ukkojen asioista, kun hieman laskeudutaan sieltä Olympokselta, maailma on kovin eri näköinen.

Turvattomuutta koen aina, kun olen samassa tilassa sellaisen ison ihmisjoukon kanssa johon en selvästikään kuulu. Oli kyseessä sitten teinityttöjen biletysilta tai eläkeläisseurueen syysretki, ei se mukavalta tunnu. Samoin aina kun näen joukon joutilaita nuoria miehiä, pelkään oikeasti. Näissä “joukoissa” tyhmyys tiivistyy kaikkein useimmin, ei siihen tarvita edes teorioita syrjäytymisestä tai rotuominaisuuksista.

Julkinen keskustelu ei tavoita minun kokemustani juuri ollenkaan. En minä kotonani pelkää enkä koe että lapseni on huonossa koulussa koska siellä on pari lasta joiden sukunimen kirjoitusasusta en ole varma. Siksi toisekseen useampi järkevän oloinen ja vakuuttava vanhempi on todennut, että he nimenomaan haluavat lapsensa tähän kouluun, koska se on hyvä. Alueen ulkopuolella asuva ei tätä tietenkään usko, mutta maailmassa onkin paljon sellaista tietoa, joka ei koskaan tavoita isoja lasitaloja Helsingin keskustassa. 

Kauniit ja neutraalitkaan sanat eivät riitä kuvaamaan päivittäistä kokemustani, koska niiden taustalla olevat ajatukset ovat vieraita: ongelmakeskeisiä, kuoliaaksiymmärtäviä, ulkopuolisia. Ne ovat toimijoiden ajatuksia toiminnan kohteista, ne eivät emansipoi ketään eivätkä lisää ihmisten itseymmärrystä.

On toisaalta sanoja, jotka avaavat hyvin itse asiaa. Ihastuin Facebook-kaverin välittämässä Kymen Sanomien mielipidekirjoituksessa sanaan “koliikkiaikuinen”. Siltähän tuo viha- ei kun siis kriittinen- ei kun siis jotain puhe useimmiten kuulostaa. Kannattaneeko sitä niin kovasti kuunnellakaan?