Lapset ovat nykyään erilaisia kuin ennen. He ovat monesti iloisempia ja rohkeampia kuin me nelikymppiset omassa lapsuudessamme. Tämä johtuu tietysti ja ennen kaikkea aikuisten muuttumisesta.

Vielä vapaan kasvatuksen 1970-luvulla eli minun lapsuudessani useimpia aikuisia oli varminta pelätä. Eivät ne mitään seksuaalisia ahdistelijoita ainakaan minun kohdallani olleet, mikä tulee tietysti nykyihmisille ensiksi mieleen. Olivatpa vain kiukkuisia ja kärsimättömiä ja valmiita motkottamaan lapsille asiasta ja asian vierestä.

Ystävällinenkin suhtautuminen oli usein alentuvaa. Omassa perheessäni puhuttiin “höntsäämisestä” eli juksaamisesta; lasten kognitiivisesta kehityksestä saakin paljon hupia jos sen siitä haluaa ottaa.

Samoin aikuisilla ei aina ollut vastuuta siitä, miten he kohtelivat lasten tunteita. Sukulainen saattoi vaatia hyvinkin suuria ikävän- ja kiintymyksenosoituksia, kääntyen heti perään puhumaan muiden aikuisten kanssa ja se siitä lapsesta koko loppuvisiitin ajaksi.

Lapsissa nähtiin vielä useinkin ennen kaikkea kasvatuksen kohde. Tuskin kukaan tuon ajan aikuisista enää tietoisesti ajoi meistä perkelettä ulos, mutta samassa hengessä lasten aivoituksiin ja temppuihin välillä suhtauduttiin. Ellei sitten pidetty niitä yhtä herttaisina kuin opetetun simpanssin puuhia.

Lasten kanssa ei juuri leikitty, lasten kanssa ei keskusteltu heidän ehdoillaan. Monissa perheissä keskustelu ruumiillisen kurituksen kiellosta otettiin vastaan nuristen ja kommunistien höpinöinä, vaikkei omia lapsia juuri olisi tukistettu ja piiskattu.

Asiat olivat tietysti jo paremmin kuin muutamaa vuosikymmentä aiemmin. Tulin tuossa flunssapäissäni miettineeksi, miten pitkälle huono itsetunto kantaa. Kun ihminen kasvatetaan niin nöyräksi, että hän ei usko itsellään olevan mitään arvoa, hän ei myöskään voi uskoa kenenkään rakastavan häntä. Ja ankarissa oloissa nöyryyttä on tarvittu. (Juha Siltala on saattanut sanoa samat asiat paremmin, mikä huomattakoon tässä yhteydessä.)

Lapset kiintyvät vanhempiinsa luonnostaan – toisin kuin joskus kuulee väitettävän, Sakari Topeliuksen ei tarvitse opettaa sitä heille. Mutta jos vanhempi ei pysty vastaanottamaan tätä kiintymystä, koska se on hänen perususkomustensa vastainen, tulee sellaisia hilpeitä lapsuuksia kuin 1900-luvun alkupuolella maassamme tapana oli.

Vaikka raha ei tuo onnea, kohtuullinen vauraus tuo aikaa ja näköaloja. Suhtautuminen lapsiinkin muuttui talouskasvun myötä. Kyllä se hyvä asia on, jos sen tulokset jakautuvat edes suunnilleen kaikille. Tosin monet vanhemmat ovat käsittäneet vaurauden ja lapsuuden yhteyden niin, että lapsille pitää hankkia kalliita tavaroita ja harrastuksia. Onko tämä lapsen henkisen kehityksen kannalta keskeinen toiminto vai keino vältellä läheisyyttä lapsen kanssa? Kestävätkö nykyvanhemmatkaan vielä lapsensa rakkautta?

Minulta kysyttiin hiljan, mikä on vanhemmuudessa parasta. Omasta puolestani voin vastata, että yksilönkehitys. Miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia lapset ovat kussakin iässä. Miten oppiminen etenee sykäyksittäin ja mitä kaikkea ihminen voikaan tajuta, vaikkei samalla lailla kuin aikuinen.

Liisa Keltikangas-Järvisen temperamenttia käsittelevät kirjat ovat minusta kiinnostavia. En ymmärrä, miksi hänen sanomisistaan nostetaan aina vain esiin – mielestäni asenteellinen ja huonosti harkittu – kommentti alle kolmevuotiaiden lasten hoitomuodoista. Perusidea siitä, miten ihmisten reagointitavat ovat synnynnäisesti erilaisia on mainio.

Keltikangas-Järvinen kirjoittaa myös siitä, miten erilaiset kasvuympäristöt vaikuttavat temperamentin esille tulemiseen. Saako ihminen olla sellainen kuin on, vai moititaanko häntä siitä? Joutuuko hän tukahduttamaan reaktioitaan vai saavatko ne tulla esille?

Mietin esimerkiksi ujoutta, joka minusta vaatisi tarkempaa analyysia yleensäkin. Onko omassa sukupolvessani vielä paljonkin ujoksi pakotettuja: ihmisiä, joita ei ole kuunneltu vaan pikemminkin – muka lempeästi – pilkattu? Onko lasten annettu olla hiljaa tai osallistua keskusteluun, sen mukaan miltä heistä itsestään tuntuu, vai onko heidät pakotettu aikuisten muottiin?

Jokainen vanhempi tietää, että kaikkea spontaanisuutta ei voi sallia ja joskus lapsia on pakko käskeä pitämään päänsä kiinni. Kyse on kuitenkin isommasta periaatteesta: onko jokaisen, lapsenkin, persoonallisuudella olemassaolon oikeutus vai ei?

Vielä muutama vuosikymmen sitten ei monessakaan perheessä ollut. Vanhemmillamme oli meistä joskus hämmästyttäviä käsityksiä, joihin me paremmin tai huonommin taivuimme. Sitä mietin, miten nykyajan “tiikeriäidit” ja muut täydellisyydentavoittelijat onnistuvat toteuttamaan niitä lapsen perusoikeuksia, joista vielä jäimme usein paitsi. Vai ovatko he aikanaan onnistuneet täydellisen lapsen suorituksessaan niin hyvin, etteivät ymmärrä sen olleen heitä kohtaan väärin?