Elämä heittelee ja talouteeni tulee taas laatulehti Kirkko ja kaupunki, ei tosin minun nimelläni. Bongasin heti aukeaman, jota haluan kommentoida, nimittäin Outi Reinolan kirjoittaman jutun tunneorpouden nimellä kulkevasta tilasta.

Haastattelussa on kasvatustieteiden tohtori Tia Isokorpi, joka kertoo tunneorpouden kehittyvän, kun ihminen jää lapsena vaille rakkautta ja huomiota. Aikuisena ihminen ei osaa luottaa toisiin ja liittyä ryhmiin. Ihminen tuntee itsensä “keskeneräiseksi”. Suosittelen lukemaan joko lehden jutun tai Tia Isokorven teoksen; pointtini ei nyt ole itse asiassa, jota pidän ihan järkevänä.

Juttu lankeaa turhan yksioikoiseen selitykseen suomalaisen tunneorpouden taustasta. Nyt ei viitata pelkästään sotien kärsimyksiin, vaan keskiössä on “sotien jälkeinen aika, jolloin oli pakko selvitä päivän töistä ja pitää tunteet kurissa. Ei ollut aikaa eikä kykyä käsitellä kokemuksia.”

On mahdollista olettaa, että 1940- ja 50-lukujen Suomi olisi ollut tunneilmastoltaan kylmempi kuin ennen sotia. Kokemukset jättävät jälkensä, ja näin on muuten kaikissa sotia kokeneissa maissa. Suomi ei ole siinä suhteessa mitenkään ainutlaatuinen.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että vanhempien elämäntilanne vaikuttaa lapsiin silloinkin, kun se ei johdu sodasta. Köyhyys, elämän epävarmuus, alisteinen asema, kokemus siitä, ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä ahdistavat aikuisia. Lapsille ei jää aikaa eikä energiaa.

Suomi oli myös ennen toista maailmansotaa köyhä maa, jossa syntyi helposti tunneorpoja. Pikemminkin on aihetta olettaa, että vasta viime vuosikymmeninä on ollut mahdollista useimpien vanhempien elää ja toimia toisin. Vallalla tuntuu olevan erilaisia fantasioita siitä, millaista elämä on ennen ollut ja miten se suhteutuu nykyaikaan.

Tunteiden ja kokemusten käsitteleminen on asia, jota nykyihminen pitää tärkeänä, mutta jolle ei vielä muutama vuosikymmen sitten ollut juurikaan kieltä eikä käsitteitä. Ihmiset saattoivat “muuttua” kovien kokemusten seurauksena tai saada “hermoromahduksia”, mutta asioiden työstäminen ei varsinkaan yleisesti tunnettuna prosessina ollut tuttua. Paljon puhuttiin ja elämää elettiin, mutta virallinen psykologia lähti hyvin pitkälle siitä, että ihminen kestää melkeinpä mitä vain. On siis kohtuutonta olettaa, että vain poikkeuksellisesti asiat olisivat jääneet muhimaan ja purkautuneet muuta kautta kuin terapeuttisessa keskustelussa.

Kohtuullisen ärsyttävänä pidän myös oletusta siitä, että tunneorpouden kaltaiset tilat ovat periytyviä. Olenhan itsekin tunneorpojen kasvattama: muistan kuulleeni tuhansia kertoja arvioita siitä, miten muut ihmiset kadehtivat, vainoavat ja joka tapauksessa ajattelevat ja puhuvat pahaa selän takana. Meillä kotona kävi joskus harvoin sukulaisia, ehkä kerran lapsuuteni ja nuoruuteni aikana vanhempieni ystäviä. Heitä ei ollut eikä uusia tullut. Työpaikoilla tunnelma kävi pian vaikeaksi, koska kateellisia ja selkäänpuukottajia riitti.

Omaa elämääni on leimannut pikemminkin liiallinen naiivius, ei niin ettenkö olisi enimmäkseen kohdannutkin mukavia ja auttavaisia ihmisiä. Liiallista naiivius on silloin, jos ei ole oikein kartalla siitä, miltä omat tekemiset ja sanomiset näyttävät muiden silmissä. Jos ei itse pidä jotain tekemistään kovin vaativana, siitä tulee ehkä puhuttua tavalla, jota joku pitää rehvasteluna ja jopa loukkaantuu. Ja akateemisella alalla kannattaisi edes teoreettisena seikkana ottaa huomioon, että joku ajaakin omaansa eikä yleistä etua. Mutta pärjätty on näinkin.

Tuntematta koko uudemman luokka-aiheisen kirjallisuuden kirjoa en osaa sanoa, miten paljon siinä puhutaan tunneorpoudesta osana “luokkaretkikokemusta”. Onko vierauden kokemus vain sitä, ettei ole syntynyt nykyiseen luokkaansa, vai onko lapsuuden ankeus jättänyt muitakin jälkiä?

Siitä olen samaa mieltä tunneorpousjutun kanssa, että nykyajalla on kaikki edellytykset tuottaa lisää tunneorpoja. Jutussa ei viitata suoraan nykyajan köyhyyteen vaan pikemminkin syntyy mielikuva, että köyhyys on siellä menneisyydessä. Ennemmin nykyihmistä vaivaa “vauhtisokeus”. Kaikille ei kuitenkaan vauhtia riitä, ja jälleen kerran siitä kärsivät – lapset.