You are currently browsing the monthly archive for November 2011.

Politiikka on erilaisten näkökantojen ja aatteiden esille tuomista ja yhteisten asioiden hoitamista niiden pohjalta. Suomalaisessa oikeistossa on tällä hetkellä havaittavissa syvää hämmennystä asian suhteen.

Muistan ajan, jolloin persumieliset, eivät ehkä vielä perussuomalaisissa silloin vaikuttaneet henkilöt totesivat, jotta “ole reilusti rasisti”. Olivat kuulemma oikein “roturealisteja”, mikä tarkoitti kaiketi sitä, että ihmisissä on olemassa rotuja ja ne ovat lähtökohtaisesti erilaisia ja nämä erot olisivat merkittävä asia yhteiskunnassa.

Sitten alkoi piilottelu (mm. maahanmuuttokriittisyyden tyhjän termin takana), josko avoimuutta koskaan olikaan. Eihän suurin osa näistä tyypeistä ole koskaan kaivautunut ulos keskustelupalstojen ja omien blogiensa maailmasta todella omilla nimillään ja naamoillaan keskustelemaan muiden, toisenlaisia näkökantoja edustavien ihmisten kanssa. Perussuomalaisten ähistely rasismin kanssa on hyvin kuvaavaa: iso osa meidän valituista edustajista ja varsinkin kannattajista on tätä mieltä, mutta ei me nyt oikein sitten kuitenkaan olla.

Mistähän mahtaa johtua, ellei siitä, että rodut, niiden väliset erot ja niiden merkittävyys yhteiskunnallisissa kysymyksissä ovat joko vähän tai ei lainkaan keskeisiä? Ei ole mikään meidän vihervasemmistolaisten salaliitto, että inhimillinen elämä on paljon monisyisempää kuin mihin viittaavat ihmisen ulkonäkö, synnyinmaa tai edes uskonto. Tämän kanssa persuilla ja siitä oikealle olevilla ryhmillä on todellisia vaikeuksia, ja siksi he eivät keskustele vaan piilottelevat.

Rasismipuheen lähihistoria muistuttaa ikävästi natsien suhtautumista juutalaisiin aikanaan. Kyllä, pelasin tuonkin kortin sitten, mutta yhtäläisyydet ovat selvät. Vielä kymmenen vuotta sitten valiteltiin laman muistoina, että ne elävät vain sosiaalituilla ja jos eivät, niin vievät meidän työpaikat.

Samalla tavoin juutalaisia syytettiin jopa perinteisesti rahamaailman hallinnasta ja tavallisen saksalaisen köyhdyttämisestä. Sitten tarinaperinne alkoi elää ja kasvaa, ja mukaan tuli yhä mielikuvituksellisempia ja raaempia käsityksiä juutalaisten täydellisestä toiseudesta, saksalaisuuden mädättämisestä ja siitähän se ajatus sitten lähti, tuhotahan nuo pitää.

Nyt ollaan niin Suomessa kuin kansainvälisessä rasistipopulaatiossa menossa tähän vaiheeseen, mistä on merkkinä islamofobia. “Meitä” ollaan hävittämässä sukupuuttoon tai ainakin orjuuttamassa islamin ikeen alle, ja ainahan tilastoa voi lukea väärin tässäkin kysymyksessä.

Ole vain reilusti rasisti, jos siltä tuntuu. Eihän ihminen mitään tunteilleen mahda. Vetänet myös turpaan sitä lasta, joka kiusaa omaa lastasi koulussa ja kun puoliso sanoo oikein rumasti, tulee Morasta. Vai voisiko ajatella hieman selvittävänsä asioita ja ajattelevansa ne loppuun?

Tätä toivon. En sitä, että kaikki olisivat samaa mieltä mun ja mun kavereiden kanssa, vaan että kaikki ottaisivat oikeasti selvää ja miettisivät, mikä on syy ja seuraus ja onko jotain pelottavaa asiaa edes olemassa. Jutellaan sitten, tai voitaisiin jutella jostain ihan oikeastakin asiasta. Niitä riittää.

Advertisements

Prinssi Charlesin viitoittamalla tiellä nykyarkkitehtuuria arvostelemaan. Olimme lauantaina ensivierailulla Musiikkitalossa. Swing-konsertti oli oikein onnistunut elämys, vielä parempi se olisi ollut ilman sinänsä asiallisia solisteja, koska bändi päästeli vasta instrumentaaleissa oikein kunnolla.

Tupa oli täysi, ja se oli Musiikkitalolle selvästi liikaa. Ahtailla käytävillä oli tungosta, mitä ei tietysti helpottanut yleisön geriatrinen ikärakenne. Rakennus tuntuu väestönsuojelulliselta katastrofilta, vaikken epäile että se sitä todellisuudessa on. Ahtaan paikan kammo kuitenkin uhkaa varsinkin parvelle menijöitä. Yleensäkin laskeutuminen monttuun heti alkajaiksiksi, pääsisäänkäynnin jälkeen tuntuu ikävältä. Oopperatalo on sentään talo tämän korsun rinnalla.

Kuuluvuus ylimmän parven ylimmälle riville oli kyllä kohtuullinen ja näkyvyyskin olemassa oleva. Ei siis kannata pelätä viime hetken inspiraatiossa ostettujen lippujen tuntuvan huijaukselta – musiikillisesti. Korkean paikan kammo lienee samaa luokkaa kuin Hartwall Areenan yläriveillä. (En muuten itse kärsi näistä fobioista mutta ihmisapina minussa suhtautuu vakavasti putoamisen ja rusentumisen uhkaan…)

Onhan siellä hauskoja yksityiskohtia, kuten permantopaikoille johtavat epäsymmetriset portaat. Värimaailma on tumma, mikä jonkun visiona menettelee. Se kyllä ihmetyttää, miksi julkisiin rakennuksiin tungetaan aina loputtomasti harmaata. Helsingin yliopisto on mokannut tässä pahan kerran, miksi muiden pitää jatkaa samaa? On ahdistavaa esimerkiksi luennoida täysharmaassa luentosalissa. Täysharmaasta vessasta tulee toki kiiruhtaakin pois, ei niitä niin paljon ole Musiikkitalossakaan ettei jonoja syntyisi.

Pakko kai tuonne on mennä vielä monta kertaa, mutta en minä sitä mielelläni tee. Metrossa näin Vartti-lehden valotaululla tiedon, että talon kiertokäynneille on kysyntää yli tarjonnan. En ihmettele etteivät kehtaa ottaa yli kahtakymmentäviittä henkeä kerrallaan. Eiväthän ne mahdu kulkemaan siellä.

Satavuotiailta aina kysytään, miten Suomi on muuttunut. Muusta maailmasta viis… On olemassa riski, etten ole 60 vuoden päästä arvioimassa asiaa, joten teen sen nyt, 40-vuotispäivänäni.

Katson usein hämmentyneenä 1970-luvusta kertovia dokumentteja. En muista sellaisia katunäkymiä ollenkaan ja autoja varsinkaan. Ensimmäinen lapsuudenkotini on nykyisestä muutaman kilometrin päässä, mutta ei sekään seutu tunnu tutulta. Muistot ovat eri asia kuin toteutunut todellisuus. Tätä koetan aina sanoa innokkaille sotamuistojen dokumentoijille – muistoilla on arvonsa, mutta “wie es eigentlich gewesen”-lähde ne eivät todellakaan ole.

1980-lukuakin tuolla vuosikymmenellä syntyneet toimittajat muistelevat oudosti. No, se heille suotakoon. Minä muistan 80-luvun aikana, jolloin vapauduttiin jostakin ihan perkeleesti. Ainakin keinokuituneuleita opittiin värjäämään muuksikin kuin ruskeaksi, mikä vapautti vähävaraisten lapsiperheiden värimaailman. Koulussa alkoi olla kirjavampaa. Kai ruskeaa muustakin syystä rakastettiin syntymävuosikymmenenäni. Se lieni turvallista, siistiä, asiallista. Moni näet inhosi kaikkea radikaalia ja politiikkaa ylipäänsä jostain kumman syystä.

Sittemmin politiikka tuli taas muotiin. Tosin sen määritelmä on muuttunut. Minun lapsuudessani se oli tupoa ja YYA:ta, noita kirosanoiksi muuttuneita lyhenteitä. Kekkonen Kekkonen Kekkonen. Onko sitten parempi, että se on ennakkoluulon totuudeksi ylentäviä blogisteja ja virkaheittoja ex-urheilijoita, sanoisin että ei ole. Samoin olen epäileväinen sen suhteen, ovatko rintaruokinta tai kasvissyönti kaikkein keskeisimpiä poliittisia kysymyksiä.

Naisen asemassa on tapahtunut paljon; käytän mielelläni popmusiikkia esimerkkinä. Lapsuudessani naisartisti tarkoitti Katri Helenaa tai Lea Lavenia. 1980-luvulla alettiin hössöttää “tyttöbändeistä”, jotka eivät tietenkään osanneet soittaa – vain muutama vuosi aiemmin miesartistille oli ollut eduksi jos hän ei osannut. Mutta naisilla oli ja on edelleen eri säännöt. Katu-uskottava nainen on hieman eri asia kuin mies, edelleenkin. Pun intended.

Sanokaa mitä sanotte, mutta vedenjakaja tässä asiassa oli Nylon Beat. Tahallisen idioottimainen tyttöduo sai yhtäkkiä kuuntelijoikseen karvaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan katsoneet heitä vaan oikeasti fanittivat. Taustalle tuli arvostettuja muusikoita, ei vain levy-yhtiön määräämiä rutiinihemppoja. Nykyään vaikkapa Chisu on ihan normaali artisti – eihän hänen uransa musiikkialalla olisi ollut edes mahdollinen 30 vuotta sitten. Setienkin asenteet ovat muuttuneet, pelkkä naisten tekeminen ei riitä muutokseen. (Ja sedillä tarkoitan niitä portinvartijan asemassa olevia miehiä, jotka pidättävät tai päästävät nuorempia tekemään. Joku tuostakin tuohtui kuitenkin. Nykyään porteilla on myös tätejä, liekö sen helpompaa sitten kellekään.)

Elinaikanani Suomi on noussut uuden teknologian suurvallaksi ja lakannut olemasta sellainen. Lama on ollut aina paitsi viikon verran vuonna 1988. Lisää rahaa on tarvittu aina kaikille huollettaville eli lapsille, nuorille, sairaille ja vanhuksille. 1990-lukuun saakka sitä joskus jopa tuli. Mutta hyvä on muistaa, että 1970- ja 80-lukujen Espoossakin kouluissa säästettiin koko ajan. Nykyään vain säästetään vielä vähemmästä; sitä en tiedä miten se on mahdollista.

Netti on tietysti isoin muutos maailmassa. Se liittyy mielessäni erityisesti vanhemmuuteen. Onhan hyvä, että yksin kotona lasten kanssa oleville on keskustelupalstoja, mutta niillä myös viljellään sellaisia ajatuksia ja asenteita, ettei vanhemmuus ainakaan helpommaksi ole tullut muutamassa kymmenessä vuodessa. Klassinen foucault’lainen temppu: ollaan muka vapaita ja yksilöllisiä, mutta samaan aikaan yhteiskunnan vaatimukset tulevat yhä lähemmäs. On eri asia käydä kuuntelemassa neuvolantädin motkotuksia kerran kuussa kuin lukea rankempaa ja usein perustelematonta kamaa päivät pitkät kotonaan.

Korkeakoululaitoksen muutoksesta minun on vaikea sanoa mitään, koska suurin muutos on edelleen käynnissä. Sen olen havainnut, että tutkijankoulutus levähti käsiin 2000-luvun vaiheessa, mikä ei johtanut tohtoreiden tuomaan virkistysruiskeeseen taloudessa vaan tutkintojen inflaatioon. Tohtoriksi väittelemisestä tuli jopa muotia: pitäähän nyt jokaisen pitkän linjan poliitikon itsestään kirja kirjoittaa.

Sukupuoltani en ole hirveästi joutunut miettimään tutkijanurani kannalta, mikä voi tietysti johtua havainnoijasta eikä havainnoinnin kohteesta. Mutta kun vaikkapa taannoin Naistutkimuspäivillä kuuntelin alan uranuurtajien (pun not intended) muisteloita, ovat he eläneet ja työskennelleet ihan eri maailmassa. Kiitti sinne ja suunta eteenpäin.

Olisinko sitten halunnut elää jonain toisena aikana? En naisena, se on varmaa. En ehkä miehenäkään, ellen sitten olisi ollut mukavan joutilas herrasmies jossain, perityn vaurauden ja kohtuullisten ihmissuhteiden ympäröimänä. Missä sekin sitten olisi ollut.

November 2011
M T W T F S S
« Oct   Jan »
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
282930  

Categories

Advertisements