Avioero herättää aina suhteettomia reaktioita, ainakin mediassa, joka elää suhteettomista reaktioista. Tilastoista saa kaivettua muutakin kuin perusteluja 50-lukulaiselle rasismille. Suomalainen yhteiskunta on kriisissä ja lapset hunningolla, kun tuosta vaan erotaan.

“Ruotsissa kiistellään, saako avioerosta iloita” otsikoi HS taannoin. Tuntematta ruotsalaista keskustelua en voi kommentoida itse asiaa, mutta keskustelu vaikuttaa älyttömältä. Jos ei enää halua elää jonkun kanssa, paha sitä on sinällään lähteä suremaankaan. Ja jos joku nimenomaan ei enää halua elää sinun kanssasi, millä logiikalla sinä haluaisit elää hänen kanssaan? Avioero tarkoittaa monia täyttymättömiä toiveita ja toteutumattomia unelmia. Mutta parempi niin, että se on avioERO eikä avioLIITTO, vai mitä.

En ole niin naiivi, enkä kaksi kertaa eronneena voisi ollakaan, että kuvittelisin velkojen muuttuvan saataviksi ja taivaan satavan mannaa heti kun pääsee sinkuksi. Tylsäähän se tuppaa aikuisena olemaan, jos ei ole tottunut. Niillä, jotka ovat tottuneet näyttäisi Facebookin mukaan olevan kaikenlaista harrastusta ja puuhaa, mutta jos on perustanut elämänsä parisuhteelle, kyllä siinä tyhjyys iskee.

Lapsista saa toki täytettä elämälleen, kun avioliitossa harrastettu tappeleminen on päättynyt. Siksiköhän jotkut erovanhemmat  jatkavat tappelua eron jälkeenkin, nyt lapsista? Ero voi olla lapsenkin etu, jos liitto on tuhoon tuomittu, mutta tappeleminen ja kiistakapulana oleminen ei sitä koskaan ole.

Mutta kukapa hyvästä kunnon ihmisestä eroaisi? Kenties erosta tunnetaan niin paljon syyllisyyttä, että toinen täytyy todeta epäkelvoksi ihmiseksi, myös vanhempana. Projektion käsitteen jokainen fiksu ihminen tuntee, mutta valitettavasti fiksutkin ihmiset sitä harrastavat. Ikävä kyllä se ei ole yhtään sen fiksumpaa kuin 50-lukulainen rasismi.

http://www.youtube.com/watch?v=JfCgjBdTh4c