Syyskuu alkoi taas uudessa työhuoneessa. Mukava työhuone, jossa on vain se vika, että aiemmin sitä asutti kaksi pätevää ja mukavaa kollegaa joilla kummallakaan ei tällä hetkellä ole apurahaa – tuloksena “ulos”. Palannevat tilaisuuden tullen, tervetuloa.

Sinänsä apurahakatkos on looginen peruste työhuoneen menettämiselle, siinä missä kokopäiväinen työskentely muualla tai vanhempainvapaa (jos kestää pitempään, siinä missä apurahakatkoskin). Apurahattoman tutkijan pitäisi saada toimeentulo jostain ja jos se ei ole toinen työpaikka, se on työvoimatoimisto. Joka puolestaan vaanii apurahattomia tutkijoita tarkasti, ettei sitä tutkimusta vain tehdä. Työhuoneessa istuminen haiskahtaa epäilyttävästi työltä, joskin minulla on kokemuksia toisenlaisestakin tilanteesta. Suurin ongelma työtilan menettämisesssä lieneenkin “affiliaation” puute: ollaankos sitä mistään yliopistosta kotoisin? Paluu ei ehkä aina ole helppoa, jos apurahaton kausi venyy.

Muuten en jaksa edes kommentoida yliopiston työhuoneiden ympärillä käytävää keskustelua ja aktiviteetteja. Hyvät ja fiksut ihmiset ovat jo remmissä ja argumentoivat kuten minäkin paitsi paremmin. Koetan keskittyä omiin töihini, joiden tekemistä ei todellakaan aina helpoteta yliopiston hallintosälän keinoin. Minun täytyy pitää työtäni tärkeänä, vaikka se pyritään esittämään lähinnä haittana ja kuluna joillain tahoilla.