You are currently browsing the monthly archive for September 2011.

Uniongelmiin on tarjolla kaikenlaista ratkaisua, rauhoittumisesta ja hiljentymisestä elämäntapojen muutoksen kautta nappipurkkiin saakka. Oletusarvona on, että ne vaivaavat huomattavaa osaa ihmisistä, paitsi teini-ikäisiä arkiaamuisin ja minun vanhempaa poikaani noin yleensä, paitsi häntäkin synttäriä edeltävänä yönä.

Olen kaiketi päässyt tässä suhteessa vähällä. Yhteen aikaan nukahtaminen oli erityisen hankalaa eikä vanha tuttu mielikuvaharjoittelu auttanut. Kokeilin jotain luontaistuotetta, jonka seurauksena koko kroppaa pisteli, oksetti ja olin edelleen hereillä. Sittemmin on menty ihan luomuna vaan.

Hyvän unen vinkit sisältävät jokseenkikn epärealistisia oletuksia siitä, miten ja kenen kanssa ihmiset nukkuvat. Lähtökohtana on yksin nukkuminen – mitä nyt puolison kuorsaus saattaa sijaita samassa huoneessa. Miksi muuten rakkaan ihmisen kuorsaus väistämättä häiritsisi unta? Paitsi kännikuorsaus. Silloin saattaa kyllä valvottaa muutenkin.

Samassa huoneessa nukkujia voi kuitenkin olla muitakin kuin tämä ääniefekti. On kuultu tilanteesta, jossa puolisot jopa koskettavat toisiaan. Ihmeteltyäni erään pariskunnan 120-senttistä vuodetta – isompikin olisi mahtunut ja mahdollisuus hankkia sellainen oli olemassa – toinen heistä vastasi ykskantaan: “Noin se ei pääse mua yöllä karkuun.” Avioliitossa on myös velvollisuuksia ja haliminen on yksi niistä.

Kadehdin joskus niitä vanhempia, jotka tajusivat eristää jo pikkuvauvan omaan huoneeseensa – ja joiden lapset todella pysyvät siellä huoneessaan. Leikki- saati kouluikäisten kanssa samassa sängyssä nukkuminen on välillä melkoista painia. Odotan innolla koulukiusaamista, jota voisi seurata yöelämämme paljastumisesta koulukavereille. Toivo saattaa olla turha, sen verran reippaasti ekaluokkalainen pussaa äitiään koulun pihalla. Sietämättömän suvaitsevaisia nämä nykytenavat.

Samoin lemmikkieläimillä on oma, monesti isäntäväkeen kiintynyt elämänsä. Kissojen yöllinen aktiivisuus kuuluu kai jo lajin määritelmään, mutta on kokemus sekin kun isohko koiraeläin päättää kunnioittaa vuodettasi ruhonsa läsnäololla. Jyrsijät rapistelevat, laulun osalta vaiennettu häkkilintu osaa sekin kohjata niin että se häiritsee nukahtamisen herkässä vaiheessa.

Muun taloyhtiön normaali elämä on myös aina olemassa. Alakerrassa asui vielä jokin aika sitten yötä ajava taksiautoilija, jonka unia koetin sääliä, mutta pikkuautojen rallia lattialla on vaikea estää. Ei hän kyllä koskaan valittanutkaan vaan tervehti iloisesti. Kaikilla ei liene uniongelmia. Ei minullakaan, yleensä. Mutta en ole pahoillanikaan, kun pääsen vaikka työmatkalle levyttämään isoon sänkyyn itsekseni…

Advertisements

Olin juuri hiljan ajatellut, että tietyntyyppisille lehtijutuille pitäisi asettaa haittavero: nimittäin jutuille, joissa enemmän tai vähemmän tunnettu henkilö kertoo minuuttiaikatauluistaan ja kuinka hän rakastaa joka hetkeä.

Ei niin ettenkö epäilisi sen joidenkin kohdalla olevan tottakin. Käteen sattui Me Naiset 38/2011, jossa yhteiskuntahistorian oppiaineen kautta tuttu Pilvi Torstikin esiintyi yhdessä jutussa. En tunne häntä hyvin, mutta tarpeeksi tietääkseni että hän ei ole lainkaan feikki.

Nuorempana ahdistuin kovastikin tästä juttutyypistä ja joskus oikeasti tuntemistanikin ihmisistä. Suurin osa näistä supernaisista ei edes syö psyykenlääkkeitä, saa burnouteja tai pilaa perhe-elämäänsä. On vain ollut pakko hyväksyä, että me ihmiset olemme hyvin, hyvin erilaisia.

Tiedän, ettei kukaan perheellinen tohtoriksi väitellyt voi tosissaan väittää olevansa erityisen veltto tai laiska. Olen häslännyt politiikassa, ollut perustamassa tieteellistä seuraa ja muuta sellaista. Tuntuu vain, että minulla on vuorokaudessa vähemmän tunteja kuin muilla.

Jos kuvailisin päiväohjelmaani – “voi ei kun jokainen päivä on erilainen!” – niin se menisi jotenkin näin. Kippaan kersat kouluun ja päiväkotiin, ajelen metrolla keskustaan. Jos oikein intoudun, selaan Metro-lehden. Laitoksella avaan tietokoneen ja räplään sähköposteja ja Facebookia. Kummankin avulla teen myös oikeita töitä. Jos olen jäänyt kotiin etäilemään, saatan saada kirjoitettua jotain ihan oikeasti. Työhuone on kätevin juuri suhdetoimintaan ja opetuksen suunnitteluun, pitkää tekstiä siellä ei oikein synny.

Voi olla, että työhuoneen sijasta menenkin arkistoon, se vaihe olisi nyt menossa jos olisi. Jos olen ihan hurjan sosiaalinen, lähden lounaalle tai kahville (jota tosin en juo) kollegojen kanssa. Molempia en välttämättä jaksa samana päivänä, ei niin että seurassa olisi vikaa.

Sitten tenavien nouto, kotiin, ruokaa, puuhaa, ollaan yritetty ulkoilla vielä illalla mutta keksiihän siihen aina syyn olla menemättä. Iltatoimet ja nukkumaan. Joskus luen jotain ellen ole taas kerran tietokoneella.

Niinä viikkoina kun lapset ovat isällään vietän suht paljon aikaa ihmissuhteeni kanssa, joka energisempänä saa minut joskus jopa lähtemään jonnekin. Pari kertaa kuussa, peräti. Ja hei, mieletön energiapaukku, käyn saaristomerenkulun kurssia työväenopistossa. En ole vielä lintsannut kertaakaan (kolme kertaa on ollut se). Ja satunnaisesti käyn uimassakin, muutama viikon putkissa. Säännöllisesti kaiketi, sehän on terveellistä.

Paasasin juuri tänään kirjoittamiskurssilla opiskelijoille omien työtapojen realistisesta havainnoinnista ja omaan ominaislaatuun sopeutumisesta. Tiedän mistä puhun. Ihminen voi tehdä sen minkä pystyy, mutta voivottelemalla enemmän perään jää tekemättä se vähäkin.

Kukaan itseään kunnioittava ammattilainen ei diagnosoisi minua miksikään, mutta on ollut kiinnostavaa lueskella erilaisista neurologisista tiloista kertovia juttuja. Heikkous voi olla myös vahvuus. Vaikka päähän menee liikaa informaatiota ja se on keskimääräistä huonommin lajiteltavissa, sama pää keksii ja yhdistelee asioita hyvään tahtiin. Kroppa ei liiku sukkulana pitkin kaupunkia eikä ole rahkeita olla koko ajan ihmisten seurassa, mutta jostain se työnteon näköinen asia aina putkahtaa.

En usko kuuluvani vähemmistöön, vaikkakin mielestäni syrjittyyn ihmisryhmään. Nykyajan normaalius on sitä, ettei halua eikä ehkä kestäkään olla yksin. Ja yhdessäolon pitäisi todellakin olla seurustelua, ei sovi vain jurnuttaa nurkassa omiaan pusaten.

Osa geeneistäni tulee sieltä Havukka-aholta, mutta on toisaallakin sukupuussa puhuttu jopa kirouksesta. Kun suksi ei luista. Ehkä yliopistoympäristö sopii juuri tälle ominaisuuksien yhdistelmälle. Ainakaan en ole kokenut olevani kirottu vaan siunattu, työllä jota jaksan tehdä ja aina siitä innostua.

“Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä”, valitti Lapinlahden linnut aikanaan.  Ja saako “ruman sanan sanoa niinku se on” Simo Salmisen Pornolaulun tapaan. Viime aikojen sanasto-ongelmat tietyn puolueen keskuudessa ovat kuitenkin vain pintaa, kuten esimerkiksi Jaakko Heinimäki toi ansiokkaasti esille Uuden Suomen blogissaan.

Sain postissa hiljan Tilastokeskuksen masinoiman kyselyn asuinalueista. Vesalalaisena tietysti olen suuren kiinnostuksen kohteena, vaikka epäilemättä kysely lähetettiin muuallekin. Miksi asun missä asun, pelkäänkö ja mitä. Koenko lapseni olevan hyvässä koulussa vai haikailenko parempien ihmisten keskuuteen…

Joskus tosiaan on hieman raskasta asua meillä päin. Ainakin jos on akateeminen ja vähän poliittinenkin ja tuntee tarvetta todistaa aiheesta kyllä meillä on ihan mukavaa. Etten oikeasti haluakaan asua muualla… No mikä ettei oma piha olisi kiva, mutta sellaisen löytää parin korttelin päästä. Kuten moni onkin löytänyt, ei tarvitse vaihtaa postinumeroaluetta. Sitä ei moni “villistä idästä” taida tietääkään, meillä on ihan samanlaiset omakotialueet kuin muuallakin. Vain vähän halvemmat.

Ja ne maahanmuuttajat, vaikkeivät varsinkaan nuorimman polven edustajat ole muuttaneet eläissään kuin kilometrin tai pari. Miten puhua yhtenäisenä ryhmänä ihmisistä, joissa on eroja kuin “kantaväestössä” (onko viime viikolla Savosta muuttanut vesalalaista kantaväestöä?) ja vielä enemmän. Mitä väliä on lasten hipiän tummuusasteella kun kyse on siitä, kenen kanssa on kiva leikkiä. Vanhemmilla on samat kokemukset ja tavoitteet. Nokitelkoot ukot keskenään ukkojen asioista, kun hieman laskeudutaan sieltä Olympokselta, maailma on kovin eri näköinen.

Turvattomuutta koen aina, kun olen samassa tilassa sellaisen ison ihmisjoukon kanssa johon en selvästikään kuulu. Oli kyseessä sitten teinityttöjen biletysilta tai eläkeläisseurueen syysretki, ei se mukavalta tunnu. Samoin aina kun näen joukon joutilaita nuoria miehiä, pelkään oikeasti. Näissä “joukoissa” tyhmyys tiivistyy kaikkein useimmin, ei siihen tarvita edes teorioita syrjäytymisestä tai rotuominaisuuksista.

Julkinen keskustelu ei tavoita minun kokemustani juuri ollenkaan. En minä kotonani pelkää enkä koe että lapseni on huonossa koulussa koska siellä on pari lasta joiden sukunimen kirjoitusasusta en ole varma. Siksi toisekseen useampi järkevän oloinen ja vakuuttava vanhempi on todennut, että he nimenomaan haluavat lapsensa tähän kouluun, koska se on hyvä. Alueen ulkopuolella asuva ei tätä tietenkään usko, mutta maailmassa onkin paljon sellaista tietoa, joka ei koskaan tavoita isoja lasitaloja Helsingin keskustassa. 

Kauniit ja neutraalitkaan sanat eivät riitä kuvaamaan päivittäistä kokemustani, koska niiden taustalla olevat ajatukset ovat vieraita: ongelmakeskeisiä, kuoliaaksiymmärtäviä, ulkopuolisia. Ne ovat toimijoiden ajatuksia toiminnan kohteista, ne eivät emansipoi ketään eivätkä lisää ihmisten itseymmärrystä.

On toisaalta sanoja, jotka avaavat hyvin itse asiaa. Ihastuin Facebook-kaverin välittämässä Kymen Sanomien mielipidekirjoituksessa sanaan “koliikkiaikuinen”. Siltähän tuo viha- ei kun siis kriittinen- ei kun siis jotain puhe useimmiten kuulostaa. Kannattaneeko sitä niin kovasti kuunnellakaan?

Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran sivulta.

Kun urheilulajilla tai lajiryhmällä menee hyvin, johtajat ovat onnistuneet tehtävässään. Kun lajilla tai lajiryhmällä menee huonosti, “täytyy analysoida tätä tulosta huolella” ja/tai “nämähän ovat yksilölajeja”.

Suomalainen johtajahan ei tunnetusti epäonnistu koskaan. Varsinkin erilaisissa ei-suoraan-kaupallisissa organisaatioissa johtajan asema on saatu olemassa kaveri tarpeeksi monen kanssa tarpeeksi pitkään, eikähän kaveria toki jätetä.

Urheilujohtajat eivät koskaan tiedä mitään lajissa tapahtuvasta dopingista eikä heillä ole sanomista mihinkään, mitä lajissa tapahtuu. Siis huonoilla hetkillä. Herää kysymys, miksi heitä on niin monta ja erilaisia ja mitä he kokouksissa ja ilmaisilla aterioilla istumisen lisäksi ylipäänsä tekevät.

Ystäväni on innokas yleisurheiluihminen, ja kun kerroin ekaluokkalaiseni juoksevan ratakierrosta kuin ei mitään muuta haluaisi tehdä, herättihän se toivon kipinän. Mutta kuten ex-appiukkoni numero yksi aikanaan tapasi sanoa, kyllä suomalainen huippuvalmennus senkin varmaan pilaisi.

Syyskuu alkoi taas uudessa työhuoneessa. Mukava työhuone, jossa on vain se vika, että aiemmin sitä asutti kaksi pätevää ja mukavaa kollegaa joilla kummallakaan ei tällä hetkellä ole apurahaa – tuloksena “ulos”. Palannevat tilaisuuden tullen, tervetuloa.

Sinänsä apurahakatkos on looginen peruste työhuoneen menettämiselle, siinä missä kokopäiväinen työskentely muualla tai vanhempainvapaa (jos kestää pitempään, siinä missä apurahakatkoskin). Apurahattoman tutkijan pitäisi saada toimeentulo jostain ja jos se ei ole toinen työpaikka, se on työvoimatoimisto. Joka puolestaan vaanii apurahattomia tutkijoita tarkasti, ettei sitä tutkimusta vain tehdä. Työhuoneessa istuminen haiskahtaa epäilyttävästi työltä, joskin minulla on kokemuksia toisenlaisestakin tilanteesta. Suurin ongelma työtilan menettämisesssä lieneenkin “affiliaation” puute: ollaankos sitä mistään yliopistosta kotoisin? Paluu ei ehkä aina ole helppoa, jos apurahaton kausi venyy.

Muuten en jaksa edes kommentoida yliopiston työhuoneiden ympärillä käytävää keskustelua ja aktiviteetteja. Hyvät ja fiksut ihmiset ovat jo remmissä ja argumentoivat kuten minäkin paitsi paremmin. Koetan keskittyä omiin töihini, joiden tekemistä ei todellakaan aina helpoteta yliopiston hallintosälän keinoin. Minun täytyy pitää työtäni tärkeänä, vaikka se pyritään esittämään lähinnä haittana ja kuluna joillain tahoilla.

September 2011
M T W T F S S
« Apr   Oct »
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930  

Categories

Advertisements