Naisen ulkonäössä on aina jotain vikaa. Joko se on liian hyvä tai liian huono, jotta häntä voisi ajatella juuri tähän tehtävään. Tai sitten hän ei osaa tehdä sille oikeita asioita tai tekee liiankin kanssa.

Tämä ei ole mikään nykyajan keksintö. Kyllä muutama vuosikymmenkin sitten pikkutytöt pantiin järjestykseen sanomalla “olis ihan nätti tyttö jos”… milloin mitäkin. Oiottaisi hampaansa, kasvaisi kymmenen senttiä, laihtuisi muutaman kilon, pukeutuisi toisin. Samaan aikaan samat naiset tuhahtelivat halveksuen todella kauniin naisen nähdessään. Tyhmä, tai ainakin moraaliton. Sitähän kauneus naiselle teettää. Me tyttöparat olimme päästämme pyörällä ja piilouduimme suuriin villapaitoihin.

Osa suomalaisista poliitikkonaisista on kuoriutunut villapaidoistaan ja jakkupuvuistaan. On aina uutinen, kuin naispoliitikko laittaa kirkkaampaa huulipunaa tai esiintyy niukassa t-paidassa. Puolueen poliittinen uskottavuus menisi kai lopullisesti, jos puheenjohtajana olisi takavuosien pirkkotyöläjärvien ja marjattaväänästen oloisia naisia. Miespoliitikkojen viehättävyys ilmeisesti välittyy myös puku päällä.

Eivät ne takavuosien täti-ihmiset meitä tyttösiä saaneet pysyvästi peloteltua ja useimmat ovat huomanneet, että on ihan kivaa ja sallittua olla nätti. Silti miettisin, millaisen viestin haluan välittää. Olenko esimerkiksi työpaikalla huomaavainen ja annan ihmisille mahdollisuuden katsoa minua kasvoihin. Haluanko opiskelijoiden kuuntelevan luentoani vai pohtivan hiuslaitettani. Samaa miettisin, jos olisin vaalimainoksessa. Korostaisinko “kahta asiaa”, jotka eivät kaikilla tunnu olevan kaksi korvaa.

Se, että naisia arvostellaan aina ja kaikkialla nimenomaan ulkonäön takia ei tarkoita, että siihen kisaan pitäisi lähteä. Kyllä naisissakin valta ja asema viehättävät, ja sen voi antaa näkyä. Että mun ei ole pakko tällätä vimpan päälle, olen kiinnostava muutenkin. Tämän myöntäminen olisi todella radikaalia, ei tyttömäiseen poseeraukseen tyytyminen.